Älä tule lähelle

Haluaisin sinut kaikkialla
Ottaa ja pitää lähellä
Mutta se ei käy, se on kiellettyä
Kaikilta osin niin väärin ja likaista
Jos tulisin viereesi, tahraisin sinut
En halua pilata sädekehää ja täydellisyyttä
Vaikket olekaan enkeli
Minulle olet liian kaukaista
Sellaista mitä en haluakaan saavuttaa
Annan sinun olla, pidän kaiken piilossa
Ole siis hyvä ja mene helvettiin luotani

Silloin

Kaupunkini tulessa
kiiltävissä valoissa
Vihdoin ei ole ikävä ketään turhaa
Hiljainen onni on saattanut saapua
Öiseen kajastukseen horisontissa
Taipuvat huoleni
Murheita ei enää ole

Kylmyys

Hautausmaan hyinen liekki
Valuvassa vahakynttilässä
Roihuaa kuin katkeruuteni
Mustassa maljassaan
Syksyn viima
Ei tunne armoa
Niin kuin ei tunne
Surun koura ja kynnetkään
Tuhanneksi tuhkaksi hajoava on
Hiljaisen mielen syvyys

Varis, jonka siivet paloivat

Vuonna 2012 hevostalli.netin tarinatuokiossa aloitettu ja 2013 päätökseen saatettu tarina.

VARIS, JONKA SIIVET PALOIVAT

V

Kesällä ei menty nukkumaan.
Se oli mun periaate.
Kesällä poltettiin kaikkea mahdollista.
Sekin oli mun periaate.

Kesäkuun aamu valkeni, aurinko paisteli puiden latvojen takaa. En mä ollut ihan varma, oliko se missään vaiheessa edes laskenut, mutta kellon lähestyessä kuutta tuntui siltä, että aamu oli alkanut. Mä fiilistelin päivän tuomaa lämpöä auringon ensisäteiden paistaessa puiden raosta tänne perämetsikköönkin. Mä istuin siinä koivun juurella katsellen taivaisiin - ihan kuin siellä olis ollu jotain hélvetin mielenkiintosta... ehkä siellä olikin. Jumala tai semmonen. Joku korkeampi voima, joka kontrolloi. Oliko se paha vai hyvä, sitä mä en osannu sanoo, enkä kyllä varmaksi osannu sanoa sitäkään, oliko se siellä oikeesti vai ei, mutta pilvissä, jotka lipui auringon editse kuulaansinisellä, nyt vielä miltei valkeella taivaalla, tuntui olevan jotain taianomaista, ehkä yliluonnollista. Semmosta, minkä ihminen tuntee vaan joskus.

Enempää mä en kuitenkaan jäänyt taivasta pällistelemään, vaan kampesin itteni ylös, ja astelin tennarit aamukasteen koskettamassa ruohossa rahisten hiekkaselle polulle, joka johti aukeelle maalle. Keskellä metsikköaukeaa möllötti tönö, jossa ei ollu asuttu varmaan kymmeneen vuoteen. Tai ehkä viiteen. En mä tiiä, olin huono arvioimaan aikoja. Mutta tärkeintä oli, että talossa ei asuttu nyt, eikä se kiinnostanu ketään. Mä olin käyny jo aikaisemmin sisällä - olin pistäny ikkunan pesismailalla paskaks, kiipeilly sisään, ja käyny talon läpi. Jotai vanhoja lehtiä ja huonekalui siellä oli, ei sen enempää. Kissankarvojaki näytti olevan, kissaa en löytäny, enkä mitää merkkejä siitä, että katti olis ollu siellä vuosiin. Joku vanha muori siellä oli varmaan asunu - ku se oli kuolla kupsahtanu, ni sukulaiset oli vaa roudannu suurimman osan kamoista roskiin tai hamstrannu ahneina páskoina omiin varastoihinsa tai myyntiin, ja jättäny talon olemaan, ku sitä ei kukaan halunnu vaivoikseen. Tai ehkä sillä muorilla ei ees ollu perillisiä, kuka tietää. Tää talo kuitenkin kiehtoi mua sen verran, että olin kehitelly sille mielessäni tarinan, ja nyt, kun tarina oli valmis ja kirjotettu samaan vihkoon mihin kaikki edellisetki tarinat, mä päätin polttaa sen.

Nostin bensakanisterin lattialta, ja roiskin koko vanhalta lemahtavan olkkarin kuluneine sohvineen täyteen löpöä. Kävin vielä lahonneita portaita pitkin yläkerrassa heittelemässä bensaa sinnekin, ja mennessäni ulos roiskin seinille bensaa. Tää oli hyvä talo, lähellä ei ollu puita, maa oli hakattu paljaaks niistä tönön ympäriltä. En mä metsiä tahtonu sentään polttaa. Tietty kanisteriin jäis mun sormen jäljet, mut kukaan tuskin välitti autiotalosta. Ja sitä paitsi se kanisteri palais kaiken mukana, samalla palais mun sormenjäljetki. Niinpä mä sytytin tulitikun, ja nakkasin sen talon portaille. Bensa leimahti ilmiliekkeihin, ja tuli lähti leviimään vauhilla. Se nuoli puisia portaita nälkäsenä kuin susilauma hirveä saalistaessaan, ja pystyin miltei aistimaan siitä tunnottomasta liekistä sen, kuinka se tahtoi polttaa koko páskan, viedä sen mennessään. Mä virnuilin itekseni, ja katteltuani hetken tulen leviimistä nakkasin sen kanisterinkin sinne, ja liekki alko levitä ihan urakalla ja savuttaa. Mä lähin tennarit vipattaen karkuun, pois talolta, juoksin hiekkapolkua pitkin tuli melkee kirjaimellisesti persiin alla metikköön, josta jatkoin kävelyä mettätielle, joka johti kylälle päin.

Ja sillon mä törmäsin siihen yhteen pérkeleeseen, joka sattu just sopivasti asettuun mun tielle puol seittemän aikaan aamulla, pirullisena kesäaamuna.

----------------

E

Olihan se hullua, herätä nyt kesälomalla kuudelta ja vain siksi, että aurinko paistoi ikkunasta. Normaali ihminen, normaali teini, olisi laittanut verhot ikkunan eteen ja jatkanu nukkumista. Mutta minä en tahtonutkaan estää kesän tulemista mun huoneeseen. Niinpä orjallisesti nousin ylös, ja menin laittamaan itselleni aamupalaa. Leipää ja maitoa, leivän päälle makkaraa ja juustoa. Minulla oli suhteellisen virkeä olo, joten puin päälle, ja päätin lähteä lenkille. Dingo pyöri jaloissani innoissaan, onneks se ei haukkunut. Muuten koko talo olisi ollut kohta ylhäällä, ja täysi hössötys päällä. Laitoin Dingolle remmin, pistin nätit kangaskenkäni jalkaan, ja puin keltasen neuleen t-paidan päälle, sillä kesällä aamuisin saattoi olla vielä viileää. Tungin collegehousujen taskuun koirannameja, ja lähdin meidän rivitalomme ovesta ulos Dingo hihnassa tempoen ja poukkoillen.

Sinä aamuna päätin valita metsäpolun, jossa pidin usein Dingoa irti. Musta belgianpaimenkoira oli sellainen mammanpoika, että se ei lähtenyt kauas harhailemaan. Se oli ollut aina meidän perheestä juuri minun koirani, vaikka olikin kiintynyt muihinkin perheenjäseniin. Dingo oli villi ja innokas, vielä nuori koira, vasta kaksivuotias. Olin käynyt sen kanssa muutamaan otteeseen näyttelyissä, harrastin agilityä ja tokoa, ja koulutin sitä niin hyvin kuin pystyin. Raisusta luonteestaan huolimatta Dingo totteli minua hyvin, ja sain jatkuvaan kehuja pienestä mussukastani. Siinä kehuja kuunnellessa oli olo kuin äidillä, jonka vauva oli menestynyt. Dingo taisi ollakin minulle kuin oma poika, jotka sain jatkuvasti olla ylpeä. Nytkin se kulki edelläni kuin ihmisen mieli. Hiekka rahasi kenkieni alla, ja Dingo reippaili seesteisessä aamussa musta häntä huiskuen.

Kulkiessani nenääni tulvi savun haju, ja Dingokin nuuski outoa tuoksua. Paloiko täällä jossain? Katselin taivaanrantaan, ja olin näkevinäni tulen kajastusta melko lähellä puiden takana, mutten ehtinyt kiinnittää huomiotani siihen sen enempää, koska Dingon rähinä, haukunnan ja murinan sekoitus, keskeytti tiirailuni. Tiellä, noin kymmenen metrin päästä meistä saapasteli poika, joka saapui sieltä suunnasta, josta liekkien kajastus heijastui ja savu nousi pilviselle taivaalle. Dingo rähisi korvat luimussa, ja komensin koiraa rauhoittumaan. Koira ei kuitenkaan jostain syystä kuunnellut, vaan rähähtäen loikkasi päin poikaa. Muistelin, että olin nähnyt jätkän ennenkin, koulussa ehkä. Sillä oli tummanruskeat hiukset, pitkä otsatukka, ja muu tukka sekaisin, ehkä geelilläkin typeräksi pystyyn vahattu. Silmät oli kellanruskeat, kullanruskeat, saman väriset kuin sipuli. Varsinaiset sipulisilmät. Meinasin naurahtaa ajatukselleni, mutta katsoin kuitenkin poikaa tarkemmin. Yllään sillä oli punainen t-paita, jossa oli valkea kotkan kuva, ja jalassa tummat farkut sekä kenkinä likaiset ja kärsineet punaiset tennarit. Olalla roikkui nahkatakki, ja käsissä sillä oli tummat kynsikkäät - keskellä kesää, jota en ihan ymmärtänyt. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli Dingo loikannut päin jätkää, ja onnistunut töytäisemään sitä sen verran lujaa, että poika horjui, ja nahkatakin taskusta putosi hiekalle tulitikkuaski. Tikut levisivät pitkin poikin, ja Dingo räyhäsi jätkän ympärillä talloen tassuihinsa pahvisen askin ja tikut, jotka pyörivät tallatussa hiekassa.

"Voi vítun koira! Mee hélvettiin, mee hélvettiin!" jätkä huuteli, ja yritti huitoa Dingoa kimpustaan kiroillen lisää.
"Dingo, tuus pois sieltä! Tuu tänne, kiltti koira!" minä maanittelin epätoivoisena siitä, että koira ei totellut minua.
Tällä kertaa se kuitenkin totteli, jätti poikaparan rauhaan, ja pomppi luokseni kieppuen ympärilläni namupalaa kerjäten. Minä paijasin hajamielisesti paimenkoiran päätä, ja katsoin nyt jätkää, jonka pelkäsin alkavan riehua siitä, että koirani oli tullut, ja loikannut hänen kimppuunsa. Dingo oli todennäköisesti tahtonut vain leikkiä - se taisi olla tänään turhan rajulla päällä ja tämä ei tosiaan ollut niitä hetkiä, jolloin sain olla pojastani ylpeä. Päinvastoin. Odottelin syytöksiä, ja nieleskelin pettymystä ja häpeää mulkaisten Dingoa vihaisesti. Saakeli, että sen pitikin alkaa taas riehua.

Kaikkien odotusteni vastaisesti jätkä ei kuitenkaan ryhtynyt mesoamaan, puisteli vain Dingon tassujen jälkiä paidaltaan, ja potkaisi tikkuaskin hiekalta metsään. Vasta siinä vaiheessa heräsin pettymyksestäni koiraa kohtaan, ja kurtistin kulmiani. Miksi ihmeessä sillä jätkällä oli tikkuaski mukanaan, miksi täällä haisi palanut ja savusi? Jätkä käveli ohitseni, ja tyydyin vain vilkaisemaan tyypin perään. Otin Dingon varmuuden vuoksi remmiin, ja lähdin kävelemään kohti paikkaa, josta olin nähnyt pojan tulevan. Ja saapuessani lähemmäs varmistuin epäilyistäni - siellä savusi täydessä roihussa talo. Paniikissa kaivoin puhelinta taskuistani, ja löysinkin sen. Naputtelin 112, ja soitin hätänumeroon. Paniikkini laantui kuullessani hätäkeskuksen virkailijan rauhallisen äänen, ja muistaessani, että talohan oli ollut autio ties kuinka monta vuotta. Kerroin silti asian, ja mainitsin, että palo saattaisi levitä. Virkailija kiitti ilmoituksesta, ja lupasi lähettää palokunnan paikalle. Virkailija mainitsi myös jotakin poliisista, ja puhelun lopetettuani mietin, mihin autiotalon palossa tarvittiin poliisia? Siinä vaiheessa, kun käännyin kotiin Dingo huomattavasti rauhallisempana kuin tulomatkalla, olin jo unohtanut sen tyypin tulitikkuaskeineen.

----------------

V

Suksin suorinta tietä himaan, ja paiskasin oven kii. Menin jääkaapille, ja otin kaljan. Onnistuneen sytytyksen päälle oli aina kiva vetää pieni huurteinen. Korkkasin Karhun, ja menin terassille juomaan sitä. Naapurit pesi mattoja painepesurilla. Omakotitalossa oli siitä kiva asuu, et kukaan ei tullu häiritseen eikä naapurien huuto, vessassa käynti tai varsinkaa paneminen kuulunu paperiseinien läpi. Me asuttiin kuitenkin omakotitaloalueella, jossa oli paljo muitaki taloja, ja siitä mä tykkäsin. Kaipasin kuitenkin ihmisiä ympärilleni, enkä olis voinu koskaan asua mettän keskellä, jossa ei olis mitään elämää. Ehkä sen takia kävin polttelemassa niitä autiotaloja, koska vihasin erakoituneita ihmisiä, ja mettän keskellä tönöttäviä páskataloja niin paljon. Kuka tietää, mä en ainakaan.

Aurinko paisto suoraan mun silmiin, ja mä suljin ne hörppiessäni kaljaa tölkistä. Elämä ei ois voinu mennä paremmin. Ainoo, mikä tässä hetkessä ontu, oli se, että joku muija oli nähnyt mut matkalla polttopaikalta pois. Sen muijan hullu koira oli hyökänny mun päälle, ja onnistu saamaan tulitikutki pitkin tietä. En mä niitä enää ollu viittiny ruveta keräilee, olkoot sáatana. Eipä elämä muutamaan tulitikkuun kaatunu, ja ei niissä ollu mun sormenjälkiä, mulla oli ollu kynsikkäät kädessä enkä käpälöiny niitä sormenpäillä. Sitä paitsi en mä uskonut, että siitä talosta suurta haloota nousis, tuskinpa ehti palaakaan kauaa ennen ku palokunta tuli paikalle. Eihän siellä ketään asunu, mummon omaiset oli varmaa riemuissaan, kun pääsi siitä hometönöstä eroon.

Olin kaiketi nähny sen muijan joskus lukiolla, en tiiä. Ite opiskelin amiksessa toista vuotta ICT-asentajaks, ja opintojenki takia tiesin jonkun verran siitä, mikä syttyy helpoiten palamaan. Olin joskus autotallissa säheltäessäni onnistunu sytyttään vanhan romutelkkarin palamaan piuhoja venkslaamalla, ja se oli ollu ihan hélvetin hienoa. Vaik opiskelin amiksessa, pari kaveriani opiskeli lukiossa, joten kävin moikkailees niitä sillon tällön. Varmaan siellä se muija oli tullut joskus vastaan, ainaki se näytti lukiolaiselta. No, oli mikä oli. Se oli niin keskittyny sen piskinsä kaitsemiseen, että tuskin ehti kiinnittää muhun mitään huomiota.

Mä vilkaisin terassilta toisen naapurin pihaan. Peetu leikkas ruohoo siellä, ja sen mutsi otti arskaa uimapuvussa. Olin joskus saanu rahaa sen mutsilta siitä, että leikkasin niiden ruohot, ja kävin tekees remppaa niillä. Semmosia pikkuhommia, seinän maalausta ja huonekalujen korjausta. Olin mä aika kätevä käsistäni, ja kyl mä rahaa tarttin. Se tais olla viime kesänä, kun kävin siel korjailemas. Sillon tutustuin Peetuunki paremmin. Peetu oli vähän outo. Se oli ku syntymässä säikähtäny - silmät seiso aina päässä niinku pakoon pyrkivällä jäniksellä, ja se oli koko ajan varuillaan, ihan niinku jokasen nurkan takana ois vaaninu FBIn iskuryhmä oottamassa sitä. Sillä oli musta tukka, jossa oli vaalea raita keskellä otsalettiä. Se oli tainnu keksii noudattaa jotain emogenree - kävi laitattamassa ittelleen snake bitesit tai mitkä víttu lie, meikkaski kai ja jotai. Ei se silti mitenkää surullisen näkönen ollu, se vaa seiso aina ku peura ajovaloissa. Ja tytöt tykkää siitä, ku jätkä on omalaatunen. Peetul on aina faniklubi peräs. Harmi vaan, että se taitaa tykätä pojista. Edellis kesänä, kun olin remppaamas niil sitä kämppää ja maalasin just olkkarin seinää, Peetu pyöri siinä ja katto mua jotenki oudosti. Ihan kiusallani rupesin pitää farkkuja löysemmällä, niin et mun bokserit näky. Ja uskalshan se lusmu sitten lähennellä mua lopulta! Emmä oo poikiin päin oikeestaan, enemminki kokeilunhalunen... seikkailumielellä lähin sen leikkiin mukaan, ja me sit nysvättiin joku aika kesästä, ennen ku Peetu ihastu johonki päättömään lukiojätkään, jolla oli vaalee tukka ja se kimals auringos.. no ei ihan. Ei mua haitannu víttuakaan, koska en mä oikeesti oo kiinnostunu pojista, testailin vaan. Enkä mä ny juokse muijienkaa peräs niin aktiiviseen, jos tulee sopiva niin sitte, mut eipä niitä paljoo oo. Ehkä tuli on mun ainoo rakkauteni.

Ehdin aika hyvän tovin juua kaljaa siinä terassilla, ja polttaa pari tupakkiakin, mut sit mun puhelin soi. Se oli vanha Nokia, emmä tarttenu muuta. Sitä paitsi oisin kumminki vahingossa tökänny johonki kosketusnäyttöpuhelimeen röökillä tai tulitikulla, joten old school Nokia meni ihan hyvin. Olin kumminki tilannu siihen Ritari Ässän tunnarin soittoääneks. Se oli aika kovis soittari.
"Ville", vastasin tylsästi, ja siemasin kaljaani.
"Mitä pyromaani? Ooks taas polttamas teijän roskakatosta?"
Tunnistin äänen, se oli mun hyvä frendi Mikael. Virnustelin siinä itekseni ja ryystin taas tölkistä ennen ku vastasin. Víttu että oli kivaa olla kapinallinen ja ryypätä alaikäsenä.
"En oo täl viikol polttanu sitä viel kertaakaan, vähän rispektii hei", mä naurahin, "mitä mies?"
"Mitäs tässä, chillaan torilla. Tuuks messiin? Voitas mennä taas Olavin mökille hilluu", Mikael jutteli sitte, ja kuulin taustal ku joku pörräs mopolla hullun lailla.
"Joo, jos tuutte hakee. Mennää sit vaik suoraa Olavin mökille täst", sanoin, ja Mikael suostu siihe. Mä pistin puhelimen taskuun, ja menin sisälle ottamaa urheilukassin messiin. Jäin terrassille polttelee tupakkaa ja ootteleen, et Miksu ja kumppanit tulis ja hakis mut.

Eipä siinä kauaa menny, kun Miksu, Olavi, Kari ja Joni ajeli paikalle. Mä nostin kassin olalle, ja käppäilin terassilta pihatielle niitä vastaan. Me poltettiin muutamat tupakat ja puhuttiin Jonin aikeesta hankkia kevari, ja siit, mitä oltii tänää tehty. Sit mä hyppäsin Olavin mopon kyytiin, koska en voinu ajaa, aloin olla jo promillerajan ylittäväs jurrissa, ja ajeltiin Olavin mökille. Niitten mökki oli vähän kylältä syrjemmässä, ei kovinkaa kaukana meijän kämpiltä. Olavin vanhemmat anto Olavin käyttää sitä ja meijän olla siel, sillä ne viihty paremmin kotonaan. Se mökki ei ollu mikään semmonen vanha tönö (jätkät vitsaili että ne ei ois muuten tuonu mua sinne mökille ollenkaa ellei se ois uusittu, koska oisin kuulemma polttanu sen), se oli kiva mökki, jossa oli sähköt ja sisävessa, rantasauna ja koko talo ihan järven rannalla. Ja olipahan Olavin ökyporukat rakennuttanu sinne porealtaankin! En tajuu mitä järkee sellaseski on, mutta jos on rahaa millä mällätä, niin voihan sitä tehä vaikka viis poreallasta joka huoneeseen.

Me istuttiin terassille, ja Kari ja Joni meni heittää tikkaa vajan seinässä olevaan tikkatauluun. Miksu kävi kaivelemassa kellaria, ja pian se jo saapasteliki ovesta terassille kolistellen Prisman muovikassia, joka oli epäilyksettä täynnä kaljaa. Se kävi viel toisella reissulla, ja toi tellun karjalaa ulos. Mä join omat juomani loppuun, ja muutki korkkas kaljansa. Ei me oltu kukaan viel täysikäsii, mut Kari oli aika lähel. Ja sitä paitsi, ei sitä kaljaa papereilla joutu! Olavin porukat oli kyl motkottanu kaljan tuomisest mökille, mut lopulta ne anto periks, ku oltiinhan jo seittemäntoista, paitsi Joni, joka täytti joulukuus. Ja Kari täyttäis syyskuus jo kaheksantoist, ja sit meil oli oma hakis, joten mikäs täs oli ollessa. Ilta alko reteesti, heitettiin läppää, juotii kaljaa, rampattiin tupakilla, ajeltii mopoilla rinkiä, ja mä polttelin muovituolin istuinosaa sytkärillä, enkä olis voinu kuvitella parempaa fiilistä.

----------------

E

Dingo makasi meidän takapihan kivetyksellä silmät sirrissä ja kieli ulkona roikkuen. Koira selkeästi nautti kesästä yhtä paljon kuin minäkin. Rakastin kesää - kesällä oli valoisaa, lämmintä ja mukavaa, ihmiset olivat rentoja ja useimmiten hyväntuulisia. Talvella kaikki oli kuollut ja oli pimeää - ja kliseisesti sanottuna tuntui, kuin koko Suomi vajoaisi talvena masennukseen, ajaisi perheensä hankeen ja säilyttäisi koskenkorvaa kellarin portaissa odottaen, että tulisi uusi, parempi vuosi.. talvi oli masentava.

Nyt oli kuitenkin vasta kesäkuu, ja istuin onnellisena pihakeinussa miniläppäri sylissä. Olihan se aika tyhmää - ottaa kone ulos, mutta minusta oli kiva istua ulkona lukemassa tai surffailemassa vaikka netissä. Ei sitä aina jaksanut tehdä jotain mielekästä, olin jo tehnyt pitkän lenkin Dingon kanssa tänään. Aurinko paistoi meidän rivitalon taakse nätisti, ja potkiskelin ajatuksissani keinua kiikkumaan samalla, kun tutkin, mitä netissä oli tänään tapahtunut. Sattumalta klikkasin itseni kunnan sivuille, ja selailin uutisia. Siellä oli juttu autiotalon palosta. Kohotin kulmiani, ja klikkasin itseni lukemaan. Verkkolehden toimittaja oli varsinainen nuuskija - se urkki kaikilta ja kaikkea, ja olikin saanut monta juttua kunnan lehteen ja levikin isommaksi. Jutussa ei lukenut oikeastaan muuta, kuin että talo paloi tuntemattomasta syystä, se sammutettiin ja tutkintaa ei tule. Minusta oli lyhyt maininta; "ohikulkija soitti palokunnan paikalle nähtyään savua." Enpä olisi kyllä oikeastaan halunnut nimeäni lehteen, sillä mikään sankarin uroteko jonkun palokunnan soittaminen ei ollut.

Tuhahtaen laitoin koneen kiinni, ja vein sen sisälle. Olin sopinut lähteväni tänään Lauran kanssa kaupungille kahville, ja myöhemmin illalla ehkä vielä johonkin pyörimään. Olin 17, en täysikäinen, joten en voinut käydä baareissa - eikä minulla mitään suurempaa intoa olisi ollutkaan. Joskus otin muutaman alkoholijuoman silloin tällöin ja humalluinkin joskus, mutta mitään raakaa ryyppäämistä en harrastanut. Se ei vaan ole yhtään minun juttuni, vaikka tätä nykyä se tuntuukin koko nuorison juttu olevan. Lauran kanssa meinaa itsekin välillä sortua miettimään, että mitä jos vaihtaisinkin kerran kuukaudessa tai parissa muutaman ottamisen siihen, että olisi joka viikonloppu aivan lärvit, mutta kyllä lopulta päädyn aina siihen, että ei, ei se ole hyvä niin. Laura on hyvä ystäväni, ja välillä on aika ikävä seurata vierestä hänen sekoilujaan.. Laura on juuri sellainen, että naukkailee aina kun on mahdollista ja tupakkaakin on aina taskut täynnä. Ei se minua häiritse, sillä Laura on muuten mukava ja luotettava ystävä - parempaa kaveria en voisi kuvitellakaan.

Otin kypäräni eteisen hyllyltä, ja puin neuleen päälle. Vaikka ulkona oli ainakin kaksikymmentäviisi astetta lämmintä, skootterin kyydissä tuli kuumallakin aina vähän viileä. Itse olin muutenkin palelevainen, joten siitäkin syystä puin nyt päälleni. Vedin taas kangaskengät jalkaan, nostin ruskean olkalaukun olalle, ja korjasin hieman meikkiä peilin edessä. Kutsuin Dingon sisälle takapihalta, ja kaivelin keittiöstä pienestä ruusukuvioisesta purkista sille herkkuluun. Koira otti luun häntä huiskuen vastaan, ja kipitti huoneeseeni järsimään sitä. Hymähdin itsekseni, ja lähdin ulos pihatielle, jossa Laura kuraisine skoottereineen odotteli. Olin varma, ettei Laura pessyt skootteriaan ikinä - siinä oli ainakin vuoden liat, ja peilitkin Laura vain hinkkasi hihalla puhtaaksi jos katsoi sen tarpeelliseksi - ja usein se ei katsonut sitä tarpeelliseksi.

Kävimme Lauran kanssa kahvilla, ja torilla syömässä jäätelöt. Nautimme kesästä täysin siemauksin, tapasimme muutamia tuttuja, ja otin Laurasta tämän toiveiden mukaisesti kuvia.. ehkä Laura tarvitsi uuden profiilikuvan facebookiin. Itse vaihdoin profiilikuvaani vain harvoin, ja enimmäkseen spämmäsin koko sivuston täyteen Dingon kuvia. Laura sen sijaan vaihteli kuvaansa päivittäin, mutta sillä olikin tietty tarve olla aina esillä. Päivän vaihtuessa iltaan seuraan liittyi Lauran poikaystävä Tomi, ja Tomin kaveri Leevi. Laura ja Tomi yritti jatkuvasti parittaa minua ja Leeviä, mutta me kummatkin tyydyttiin vain hymähtelemään niiden heittämille vitseille ja yrityksille. Leevi oli kiva ja hyvännäköinen, mutta Lauran pakottamisyrityksistä en pitänyt - olin sitä paitsi vasta huhtikuussa eronnut edellisestä suhteestani Ilariin, ja se oli minulle hieman arka paikka vieläkin, vaikka en ollut kertonutkaan sitä Lauralle.

"Hei muuten, lähettekö te tytöt mun ja Leevin messiin, kun mentäs pienelle ajelulle?" Tomi kysäisi istuessamme torin laidalla penkeillä.
"Mihin te ootte menossa? Mä en nimittäin lähe mihkään hullulle road tripille halki kesäsen Suomen maan", Laura vastasi sytyttäessään tupakkaa.
"Mun vanha tuttu tuli tänää uudestaan puhumaan mulle, ja se sano, että ne menee sen kavereiden kanssa jonneki mökille, ja me voitas tulla käymään mestoilla. Ei sinne mökille pitkä matka oo, se on samas suunnassa ku uimamökki", Tomi kertoi, ja vilkaisi Lauraan maanittelevasti.
"Nojaa. Mitä sä sanot, Enni? Haluutko tulla mukaan?" se kysyi sitten minulta.
"Kai mä voin sinne tulla, ei tässä muutakaan tekemistä oo, ja onhan se kiva tavata uusia ihmisii", mä vastasin kohauttaen olkiani ja nostaen aurinkolasejani ylemmäs otsalle.
"No, sit ei muuta ku menoks. Osa niist käy kai samaa lukioo teijän kaa, katotaan, jos vaikka tuntisitte toisinne. Tää on kumminkin aika pieni ja sisäsiittonen paikka", Tomi naureskeli sitten, ja lähti autolleen. Me muut seurasimme perässä, Laura meni etupenkille, ja jätti ihan tahallaan minut ja Leevin kaksin istumaan taakse. Laura korkkasi kaljan etupenkillä, Tomi pisti röökin suuhunsa, ja minä käänsin katseeni ikkunasta ulos. Kesäilta oli lämmin ja kaunis.

Ajoimme Tomin isältään lainaamalla autolla jonnekin, jossa en ollut ennen käynyt. Olimme usein menneet viettämään iltaa uimamökille, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä järven rannalla, mutta täällä päin en ollut koskaan ollut. Seutu oli tyypillistä kesämökkiseutua - kimalteleva järvi, kuusikkoa ja koivikkoa, korkeita heiniä, ruokkoamatonta tienpientaretta ja huonosti hoidettua, töksähtelevää ja kivikkoista tietä. Tomi ajoi kuitenkin hyräillen ja rattia naputellen eteenpäin, ja tuntui tietävän, missä menimme. Laura nojasi päätään taakse, haroi hiuksiaan ja nautti ainakin kolmatta kaljaansa tällä ajomatkalla. Leevi sen sijaan katseli ikkunasta ulos niin kuin minäkin, mutta vilkaisi välillä hymyillen suuntaani. Minä hymyilin takaisin niin kivasti kuin osaisin, vaikka oloni olikin hieman epämukava. Olisin tahtonut mieluummin olla kotona treenaamassa Dingon kanssa seuruuta ilman hihnaa, kuin istumassa Tomin tunkkaisessa ja kaljalta haisevassa autossa matkalla jonnekin, josta en tiennyt mitään.

"Perillä ollaan, toverit kalliit!" Tomi naureskeli painaessaan jarrua töksähtävästi niin, että meinasin kuristua turvavyöhöni.
Mulkaisin etupenkin suuntaan vihaisesti, ja astuin ovesta pihamaalle, joka paljasti heti, että täällä asusteli nyt jokin poikaporukka. Kuistin edessä oli muutama mopo tai kevari (en tiennyt niistä mitään, joten en osaa sanoa, mitä ne olivat), grillimajan savupiipusta tuprusi savu, kuistin alla pöheikössä pilkotti kaljakoppa, ja saunalta kuului mölinää, joka muistutti laulua - vaikka minusta se kuulosti kyllä enemmän siltä, että sonnilaumaa ahdisteli raivokas karhu. Tomin luokse juoksi pian saunalta pelkkä pyyhe lanteilla oleva vaaleatukkainen jätkä.
"Tomi, terve! Mitä jätkä? Tulitte ny sittenki, mä aattelin että sä daameines oot ehkä jänistäny etkä tuu ollenkaa kattomaan, mikä meininki tääl meijän matalalla majalla on!" poika myökkäsi, taputti Tomia selkään ja nauraa hörötti typerästi silmät päässä seisten.
Laura ja Tomi oli heti sen tyypin kanssa ylintä ystävää, Leevikin jutteli siinä mukana. Minua ei oikein jaksanut huvittaa, joten seisoin hieman syrjemmässä, naurahtelin ja nyökkäilin puheille. Vähitellen selvisi, että vaaleahiuksinen jätkä oli nimeltään Olavi, Tomin vanha tuttu karatesta, ja tämä oli sen vanhempien mökki. Lisäksi täällä majaa pitivät nyt kuulemma Mikael, Kari, Joni ja Ville, joita ei tosin vielä näkynyt. Pian seurueeseen liittyi kuitenkin Kari, joka sekin oli sosiaalinen, kaljapullo kädessä naurava tyyppi. En oikein päässyt juttuun sisään, joten jäin seinäruusuilemaan.

"Hei kuule, Ennihän sä olit?" Olavi kysyi jossain vaiheessa kuitenkin.
"Sepä se", hymähdin sitten.
"Mä nään, et sä tylsistyt. Mee hei tonne laiturille, siel ne jätkät on ongella! Sä varmaan viihtysit niiden seurassa, ei sun tartte täällä kuule kaunis nainen tyhjänpanttina seisoskella!" Olavi mokelsi, ja läimäisi mua selkään vähän turhan lujaa niin, että olin horjahtaa alas saunalle viettävää mäkipolkua. Vilkaisi vielä taakseni, ja Laura tuijotti takaisin silmät ristissä, iski silmää, hörppäsi kaljaa ja viittoi minua menemään. Niinpä lähdin kompuroimaan kangaskengissäni hiekkapolkua laiturille päin, tietämättä, mihin olin ryhtymässä.

----------------

V

Istuin laiturilla onki polvien välissä ja silmät kii nojaten muovituoliin nautinnollisena. Me oltiin ryypätty hyvä tovi Olavin mökillä, ja meno oli ihan mukava. Olavi oli luvannut yllätysvieraita, mut mä en jaksanu odottaa mitään hohdokasta. Olavi nyt oli vähän semmone tyhjänhehkuttaja, vaikka sillä olikin laaja kaveripiiri, et olishan se toisaalta saanu kutsuttua enemmänki porukkaa. En vaan jaksanu uskoa, että paikalle saapuis ketään erityistä, korkeintaan joku Team Takatukka Olavin tuttuja jostain peräkyliltä, jotka sijaitsi vielä enemmän korvessa ku tää meijän kotikunta.

Miksu kieri laiturilla ja meinas vähän väliä tippua veteen. Joni sen sijaan vaan veti kaljaa, ja sai kalan sillon tällön. Me oltiin käyty nostelees katiskat ja saatiinki yks iso hauki. Joni oli löyny Karin kanssa vetoo siitä, että jos se saa tän illan isoimman kalan meistä viiestä, Kari jää sille viis kaljaa velkaa. Jos Joni taas ei saa, on Joni velkaa ne viisi. Joni ja Kari harrasti aina, varsinkin päissään, vedonlyöntiä, ja jumalauta, ne oli kyllä lyöny vetoa vaikka mistä. Kerran ne löi vetoa siitä, kumpi saa enemmän pakkeja naisilta. Niinpä ne pyöri koko illan ja yön torilla ja baarien edessä, huuteli törkeitä kommentteja ja meni lääppimään varattuja muijia. En muista, kumpi sen kisan sit lopulta voitti, mutta Miksu tallensi koko homman videolle.. sillä välin mä olin istunu mopon päällä kalja kädessä ja miettiny, että miten mopon sais helpoiten palamaan.

"Kato Miksu, naisia tulossa!" Joni huuteli. Mä en ees viittiny kääntää päätä.
"Ootko sä jo niin jurissa et sun silmät harottaa noin pahasti? Yks daami tossa vaan on!" Miksu nauroi, ja kompuroi tölkki kädessä ylös laiturilta.
"Se on kohteliaampaa ja sivistyneempää puhuu monikossa!" vastasi Joni virnistellen.
Mä aukasin silmät, ja vilkasin mäkipolulle, ja käänsin saman tien pään pois. Voi hélvetti. Se oli se sama muija, johon olin törmänny aiemmin päivällä! Voi pérkele, se ihan varmasti tunnistais mut ja alkais kyseleen jotain tyhmiä. Päätin vaan esittää välinpitämätöntä, ja tungin röökin suupieleen.
"Mikäs sun nimi on? Säkö oot se Olavin lupaaman yllätysvieras?" Miksu kyseli, ja tarttui muijaa hartioista ohjaten sen laiturille ja istumaan Jonin ja ittensä seuraan.
"Mä oon Enni, ja no, ehkä mä sit oon. Olavi käski mut tänne, taisin olla vähän ulkona jutuista tuolla", se muija kertoili sitten, ja Miksu virnisti leveästi.
"Olavi siis passitti sut meijän herrasmiesten vaatimattomaan seuraan! No niin, Enni, mä oon siis Mikael. Ja tiiätsä, mut on nimetty Mikael Agricolan mukaan! Mut sano vaan Miksuks, jos Mikael on liian pitkä. Toi kaljaa juova idiootti on Joni, ja toi mörökölli tuola syrjämmällä on Ville", Miksu jutteli sille tytölle iloiseen ja nopeaan tyyliinsä.
"Joo, Enni, nyt sä oot tullu hienoon seuraan. Kato, täs on hauki, joka me saatiin katiskaan päivällä. Näin!" Joni möykkäsi, ja pamautti hauen laituriin ylpeänä, "me savustetaan se sit illalla, ja säki pääset syömään. Se on oikeeta kesäruokaa, savustettu kala."
"No, Ville, sano säki nyt jotain meijän uudelle ystävälle!" Miksu kehotti. Mä mulkaisin sitä.
"Tää.. Enni ei ole mulle mikään uus tuttavuus. Me ollaan tavattu jo kerran", mä äyskähdin sitte.
"Ootsä Villen uus nainen?! Missä te ootte tavannu", Miksu innostui ja tarrasi taas Enniä hartioista. Enni puisteli päätään hieman vaivaantuneen näkösenä.
"Ei, tota, me törmättiin sattumalta metässä kun olin lenkittämässä koiraa.. ja kai me lukiolla ollaan joskus nähty", se vastasi sitten, ja vilkaisi muhun aika murhaavasti. No, mitäs oli tullu tänne, mä en tykänny siitä, että mun aamukävely keskeytettiin jonkun koirahörhön toimesta.
"Ai sulla on koira?! Millanen, kerros vähä", Joni puuttui peliin, ja mä jäin tuijottelemaan järveä, kun ne alko puhumaan koirista. Vítut, kissat oli parempii.

----------------

E

Miksu ja Joni oli mukavia, ja niiden kanssa sain jopa juttua aikaan. Ne kyseli Dingosta, jutteli omista koiristaan. Miksu oli lukiossa kuten minä, ja Joni sen sijaan opiskeli amiksessa ICT-asentajaksi. Ne kertoi myös, että Villekin oli samaa alaa opiskelemassa, kuin Joni. Se tyyppi, Ville, juuri se tulitikkujätkä aamulta, ei juuri edes vilkaissut minuun, jurotti vain onki jaloissaan, ja rööki huulessa. Aina kun edellinen tupakka paloi loppuun, se otti uuden, siemaisi välillä kaljaa, mulkaisi Miksua, ja jatkoi taas jurottamista. En ymmärtänyt, mitä pahaa olin tehnyt sille... se taisi olla sittenkin pahoillaan siitä, että Dingo oli loikannut sen päälle, ja tulitikutkin oli lennellyt pitkin permantoa. Outoa sinänsä, yleensä tupakoitsijoilla oli sytkärit, eikä tulitikut nyt niin suuri menestys ollut, vaan kukapa tietää. Ehkä ne olikin sen heilan antamia, ja sen takia se nyt katsoi minua kuin olisi tahtonut repiä silmät päästäni.

"Jos sä et oo Villen uus nainen, haluutko sä olla mun uus nainen?" Miksu kysyi nauraen ja hivuttautui lähemmäs, nojasi leukansa olkapäähäni ja hymyili viattomasti.
"Sen näkee sitten joskus. Tule lukiolla selvinpäin kyselemään, niin voisi onnistua paremmin", naurahdin ja paijasin sen mustaa pystytukkaa. Se nosti päänsä, ja virnisti.
"Sopii! Mut no, oisit ollu ehkä just Villen tyyppiä. Villellä nyt vaihtuu naiset niin usein, ja onhan siellä poikiakin joukossa! Ainakin yks oli, mut mä oon sen elämän mies, tiiätkö", Miksu selosti, ja otti harppauksen kohti Villeä, ja pussasi sitä poskelle suurieleisesti Jonin hurratessa vierellä. Ville vaan irvisti, veti röökiä, ja tuuppi Miksua pois kimpustaan.
"Kylmä ku jääkaappi tuo jätkä, eiks vaa, Enni?" Miksu valitti istahtaen viereeni.
"No ehkä vähän, mut älä huoli - kyllä se varmaan joskus sulle lämpiää", sanoin lohduttavasti. Miksu otti kylmälaukusta uuden kaljan, ja tarjosi samalla minullekin. Minä emmin hieman, mutta otin kuitenkin tölkin kohteliaasti vastaan. En tohtinut kieltäytyä - kaipa sitä yhden voisi ottaa näin mukavassa seurassa - Joni ja Miksu vaikuttivat huipputyypeiltä, mutta Ville sen sijaan oli etäinen ja jotenkin ahdistava, sekä selkeästi vihainen minulle. No, en välittänyt siitä, vaan jatkoin juttelua Miksun kanssa Jonin onkiessa ahventa järvestä, ja korkkasin sen kaljan, jonka äsken olin saanut.

Olavi tuli huutelemaan Miksua ja Jonia kanssaan saunaan, ja Miksu ryömi kontallaan hiekkamäkeä ylös huudellen, että oli kyllä tulossa. Joni otti ystäväänsä paidan kauluksesta kiinni, ja raahasi mölisevää jätkää mäkeä ylös. Minä jäin hetkeksi laiturille kahdestaan Villen kanssa - Miksu oli kertonut tulevansa kohta takaisin, joten olin päättänyt jäädä odottamaan laiturille. Ville ei vieläkään sanonut mitään, tuijotti vain.
"Ootko sä katkera mulle niistä tulitikuistas, vai mikä sua jurppii?" kysyin sitten, ja hymyilin ystävällisesti, "oon pahoillani siitä aamusesta.. Dingo lähti hallinnasta, ja mä yritin kyllä kieltää sitä."
"Ei tässä oo kyse mistään yksistä tikuista", Ville sanoi ja sytytti tupakan, "vaan siitä, että sä näit mut siellä."
En ihan ymmärtänyt, mitä jätkä tarkoitti. "Siellä? Siis siellä metässäkö, sitäkö sä tarkotat?"
"Tavallaan", se sanoi, ja puhalsi savua ulos, "sä takuulla ilmotit siitä johki."
"Siis.. mä en nyt pysy yhtään perässä", sanoin sitten kulmat kurtussa, "ilmotin.. mistä? Siitä, että kanniskelet tulitikkuja taskussas tai hillut metässä?"
"Sä.. sä et siis tiedä, mistä mä tulin?" Ville kysyi, laski kaljan maahan, ja otti röökin käteensä.
"No en. Kävelit jostain. En mä ehtiny nähdä sut ku vilaukselta ennen ku Dingo loikkas", vastasin sitten hieman loukkaantuneena. Mitä se tyyppi oikein oletti? Että seurailin jokaista vastaantulijaa, ja painoin mieleeni, mistä suunnasta ne tulivat?
"Jaa. No sitte", Ville totesi, ja tumppasi tupakan tyhjään tölkkiin vielä yhden hatsin vedettyään, "mä luulin että.. no, antaa olla jos et kerran tajunnut sitä. Sun nimi oli Enni, eikö niin?"
Nyökkäsin, ja otin muutaman askeleen lähemmäs Villen tuolia. Sen olemus oli nyt erilainen. Jätkä otti taskustaan sytkärin, ja alkoi ränklätä sitä, muttei ottanut tupakkaa esiin.
"Sä olet nätti", Ville totesi sitten, ja nousi seisomaan katsoen minuun sytkäri kädessään, "pysy kaukana liekeistä."
Ja ennen kuin ehdin liikahtaa, tyyppi tyrkkäsi minut laiturilta suoraan järveen niin että molskahdin veteen oikein kunnolla. Mitään tajuamatta pärskin paniikinomaisesti ja räpiköin laiturin tikkaille vettä valuvana ja meikit pitkin poskia.
"MITÄ HÉLVETTIÄ TOI OLI OLEVINAAN?!" huusin vihaisena kuin ampiainen. Onneksi olin jättänyt puhelimen Tomin autoon! Mitä tuo järkijättöinen jätkä oikein kuvitteli tekevänsä? Ja mistä liekeistä se puhui? Vihaisena heristin Villelle nyrkkiä, mutta nyrkkini sai puhuteltavakseen ainoastaan tyypin loittonevan selän sen kulkiessa vihellellen saunalle päin.

----------------

V

Voi hélvetti.

Se oli ainoo asia, joka nyt pyöri mun päässä. Se muija ei ollu tajunnu, että olin polttanu sen tönön. Ihan hyvä vaan, mutta huono asia oli se, että se muija oli nätti. Nätti, mutta omituinen. Ja ärsyttäväkin. Ehkä. No, mun mielestä ainakin 90 prosenttia ihmisistä oli ärsyttäviä, kaikki nekin, joiden kanssa mulla oli joskus ollut säätöä tai joiden kanssa olin seurustellu. Mä vihasin ihmisiä. Melkein kaikkia. Mä vihasin kyllä eläimiäkin, mä vihasin sitä ihme koiraa, joka sillä muijalla oli. Vihasin mä omia kissojanikin, tosin aika vähän ja vain joskus. Liekki ja Leimu oli maatiaisia. Liekki oli semmonen oranssiraidallinen ja Leimu taas semmonen harmaaraidallinen. Mä pidin kissoista enemmän ku koirista. Kissat oli semmosia itsenäisiä, vähän niinku mä. Koirat taas semmosia ärsyttäviä kiehnääjiä ja pöhelöitä, vähän niinku se muija, Enni.

Mä hiippailin saunalle päin kädet farkkushortsien taskuissa. Miksu istu saunan terassilla tupakka suussa hilpeenä ku lottovoittaja. Se virnisteli, ja vilkuili muhun. Se näytti aika huvittavalta ja perussuomalaiselta - tölkki kädessä, tupakka suupielessä, puolikas virne ja pelkkä pyyhe päällä.
"No, mites teil meni Ennin kaa?" Miksu kysy, kun mä kävelin ovelle päin. Pysähyin siihen ovelle, ja vilkaisin siihen pää kallellaa,
"Pelkkää tulta ja tappuraa. Saat varmana kohta kuulla", mä totesin sitten, ja lampsin sisään vetästen oven kiinni takanani, kuullen vielä saunan sisälle asti, kun Miksu öykkäröi, ettei se uskonut mua ja vannoi, että Enni oli hieno nainen ja just mulle sopiva. Joo, víttu, mun mielestä se utelias ja pöljä akanperhana sopi parhaiten sinne suomalaiseen järveen kalojen sekaan.
Kävin saunassa lepuuttamassa hermoja, ja istuessani lauteilla mun teki mieli sytyttää se sauna palamaan, vaikka se oliki moderni. Aina suomalaisissa leffoissa sauna palaa, ja sit pääpariskunta panee pusikossa nysväten itkuisena. Sehän vasta oiski hieno kokemus. Seitsemässä veljeksessäki niiden sauna palo ainaki kolme kertaa.. tai kaks, en muista tarkkaan. En osannu lukee kirjoi, mut Seittemän veljestä mä olin lukenu koulussa. Ja tein siitä analyysinki, ihan kokonaan omin käsin raapustin. Ja opettaja sano että mun analyysi oli luokan paras. Sain siitä kympin. Sen jälkeen ja sitä ennen oon saanu äikästä vaan seiskoja ja kaseja. Mut hetkeni mullakin on olleet, äikässäkin.

Kun mä olin lämmitellyt löylyissä, astuin ulos röökille. Nojasin kaiteeseen, ja kattelin grillimajalle päin, jossa Olavi ja se sen yllätysvieraan daami jutteli. Näytti aika intiimiltä. Ei sillei, että ne ois ollu toisissaan kiinni tai mitään, mut jotenki mä osasin aistia, millon juttu kulki tiettyyn suuntaan. Olavi oli selkeesti iskeny silmänsä siihen muijaan jo sillon ku ne tuli, ja sillon, ku nuori mies kohtas rakkautensa, ei sillä, oliko se akka vanhan karatekaverin muija, ollu paljo páskaakaan väliä. Varsinkaan Olavin suhteen. En mä sillä, että Olavi ois huono kaveri ollu - se ei vaan juurikaan kunnioittanu toisten omaisuutta ta asioita.. jos naista sai siis esineellistää. Ei varmaan ois saanut, mut tässä tein sen. Olaville ei mikään ollu pyhää, ei mikään. Tää Laura kuitenkin oli selkeesti vähän asiallisempi ja moraalitaju oli tallella, ku se töni Olavia vähän pois päin, ja huhuili sitä jätkäänsä, Tomia. Mä vedin savua keuhkoihin, ja aattelin, et nyt tää hullutus saa riittää. Víttuun Olavi, víttuun vanhat karatekaverit, víttuun kaljailta ja Joni haukineen, víttuun Miksu ja känninen homokuittailu ja víttuun se koirahullu muija.

Mä harpoin takas saunaan, ja kyyläsin pesuhuoneen läpi. Siellä olikin pahvilaatikko, jossa oli jotain vanhaa paskaa, vanhoja pesusieniä ja pari puuhalkoo. Mä otin sen lootan kainaloon, ja lähdin nyt, saunan raikkaana ja puhtaissa vaatteissa, kulkemaan mettään. Olin tottunu liikkumaan sillä seudulla, ja pikkupenskoina me oltiin Olavin ja jätkien kaa samottu ne metät sata kertaa läpi, menty kuulasotaa ja talvella rakennettu lumilinnoja ja sodittu lumipalloil. Niinpä mä kuljin tuttua reittiä päästen vihdoin hiekkatielle, joka johti naapuriin. Sinne oli ainakin kaks kilsaa, joten ainakaan häiriötä niistä ei ollu. Mä heitin pahvilootan tielle, ja potkasin sitä kauemmas musta. Se oli kuiva ku korppu, puut käpristyneitä ja pesusientä oli käytetty suihkussa varmaan kymmenen vuotta sitten, joten ei ollu mikään ongelma saada parilla tulitikulla se syttymään. Raapasin ne tuleen, ja heitin lootaan, ja johan se paska leimahti. Ei tosin niin nätisti ku bensalla valeltu mökki tai sähkölaite - se kyti ensin, mutta liekki syttyi ja alkoi palaa hitaasti, mutta varmasti, kuin kattellen ympärilleen. Mä istuin muutaman metrin päähän hiekkatielle, suljin silmät ja pistin taas tupakan huuleen. Sáatana, mun pitäis lopettaa tää ketjupolttaminen, sekä tupakan että kaiken muunkin suhteen. Siinä mä istuin, polvet koukussa kyynerpäillä niihin nojaten, ja mun päässä soi Pentti polttaa taloja. En ollu Pentti, ja nyt mä poltin laatikkoo. Siinä oli muuten vissi ero. Mun muistivihko oli jääny Olavin mökille kassiin, ja sitä paitsi poltin nyt vaan jotain pahvilootaa vítutukseen, eikä sille ois voinu keksiä mitään hienoa tarinaa taustalle.

----------------

E

Kompuroin liukasta ja märkää laituria pitkin kohti hiekkamäkeä valuttaen vettä matkani varrelle. Se tyyppi oli tönäissyt minut veteen, miksi? Aivan yllättäen! Eikö se ymmärtänyt, että olisin voinut vaikka hukkua? Mistä se tiesi, että osaisin edes uida? Osasinhan minä uida, ja aika hyvinkin, mutta eihän jätkä voinut sitä tietää. Entä jos olisin saanut krampin jalkaan, olisiko se idiootti juossut sitten pelastamaan? En usko. Minua oli hankala suututtaa, mutta nyt kuljin mäkeä ylös pyyhkien meikkejä kasvoiltani vihaisena kuin takamukseen ammuttu karhu. Ei minuakaan ihan miten tahansa voinut kohdella! Kukaan tuntematon vähä-älyinen páskajätkä ei kyllä töninyt minua veteen, ei!

Pihan puolessa välissä Miksu tuli vastaan, ja se katsoi mua virnistellen.
"Ai sä päätit mennä uimaan! En uskonu, et oisit noin spontaani!" se huusi nauraen.
"Joo, en tienny sitä itekkään. Uiminen vaatteet päällä viilentää mukavasti", mä totesin sitten kiristellen hampaitani.
Jätkä ei kuitenkaan tuntunut huomaavan, etten selkeästi ollut tyytyväinen yhtäkkiseen uintiini, mutta tajusin itsekin, kuinka lapsellista olisi näyttää nyrpeää naamaa myös Miksulle. Sehän oli minulle mukava koko ajan, miksi vihoittelisin? Siitä epäilyttävästä tulitikkujätkästä pysyisin kyllä kaukana, seuraavaksi se saattaisi vaikka tyrkätä minut soutuveneeseen ilman airoja, ja pistää ajelehtimaan. Arvaamaton hullu se oli.
"Tuu sisään, Ville meni just saunaan ja muut grillailee tuol. Voin lainaa sulle jotain mun vaatteita, ni ei tartte märissä vaatteissa olla", Miksu huikkasi, ja viittoi minut kanssaan sisään mökkiin.

Mökki oli nätti. Se oli kuin tavallinen talo maalla, moderni, mutta kuitenkin siitä rakennuksesta huokui sellainen fiilis, ettei siellä asuttu aktiiviseen. Sinne oli rakennettu mittava, valkea tiiliuuni, kuten ennen vanhaan. Siellä oli koristeellinen takka, mutta siellä oli myös laivastonsiniset sohvat ja televisio. Pöytä oli iso ja puinen, mutta pöytäosana oli lasilevy. Seinillä oli tauluja ja ryijyjä, ja nurkassa vanha kapiaiskirstu. Pidin siitä talosta - siinä oli vanhaa ja uutta, ne kulkivat käsi kädessä sisustuksessa. Miksu liikkui mökissä kuin kotonaan, se kävi yhdessä makuuhuoneista, ja toi mukanaan oman paitansa ja lökärit. Minua vähän huvitti - pitäisikö minun oikeasti pukea ne päälle? Koska oma toppini oli kuitenkin ihan märkä, vaihdoin päälleni Miksun ison t-paidan, ja otin omat, vaaleanväriset housuni pois ja vaihdoin tilalle pojan harmaat lökärit. Tunsin oloni hassuksi, mutta ainakin minulla oli kuivat vaatteet. Pesin vessassa meikit kokonaan pois, ja tunsin oloni vapautuneemmaksi. Ei märkiä vaatteita eikä valuneita meikkejä. Sen jälkeen hiippailin istumaan sohville Miksun seuraan.
"Onks se.. Ville vähän arvaamaton humalassa tai jotain?" avasin keskustelun hieman varovaisella sävyllä, sillä pelkäsin hieman Miksun reaktiota. Ehkä se kuitenkin osaisi kertoa, miksi Ville käyttäytyi niin ailahtelevaisesti.
"No, Ville on Ville, ei kannata välittää. Se on vähän semmonen, tuut kyllä huomaamaan millanen ajan mittaan", Miksu hymähti ja hörppäsi kaljaa.
Miksun vastaus ei ollut sellainen kuin olin toivonut. Ja miten niin ajan mittaan? Olettiko jätkä, että tulisin olemaan tekemisissä sen hullun kanssa myöhemminkin? En varmasti. En varmaa tulisi tänne mökillekään enää ikinä, vaikka Tomi kuinka haluaisi nähdä vanhoja karatetuttujaan ja Laura tahtoisi mennä myös. Tämä saisi olla viimeinen kerta!

"Se ei ollu mulle kovin ystävällinen", totesin sitten vilkaisten Miksuun. Se vaan hymähti.
"No joo, ei se oo yleensä kellekään heti alus, mut kyl mä uskon, että se tykästyy suhun ennen pitkää. Sä oot tommonen kiva, tavanomainen mut erilainen", Miksu sanoi sitten.
"Tavanomainen ja erilainen? Vähän ristiriitasta", naurahdin kuivaillen hiuksiani Miksun antamaan pyyhkeeseen, "toivottavasti pyyhkeeseen ei jääny meikkiä."
"Äh, Olavin porukat pesettää ne pyyhkeet kuitenkin. Sä oot paljon nätimpi ilman meikkiä kuule! Etkä niillä valuneillakaan paha ollu", jätkä totesi.
"Kaikki ei oo ihan tota mieltä", vastasin hieman hiljemmalla äänellä. Miksu kääntyi puoleeni kulmat kurtussa.
"Kuka sitten ei oo tota mieltä? Mä lyön pääni pantiksi, että oot lukiojätkien mimmilistan kärkipäässä!" Miksu julisti kohottaen tölkkiään juhlallisesti ilmaan. Minä nauroin.
"No mun eksä sano mua eron jälkeen rumaks ja asennevammaseks", kerroin sitten, ja aloin automaattisesti nyplätä Miksun antaman vihreän paidan helmaa. Miksu nojautui lähemmäs kuin utelias koiranpentu.
"Kerro kuka se on, ni mä vedän sitä pataan!" se uhkaili, "no en ehkä, jos et sitä haluu, mut kerro vaan. Kyllä mä kuuntelen, ja humalainen luottamus pitää."
Miksu oli jotenkin hellyyttävä ja samalla vilpittömän luotettavan oloinen mokeltaessaan siinä kännipäissään ja nojatessaan sohvalla minuun, joten kohautin olkiani.
"Kai mä voisin sitten kertoa, jos sua kiinnostaa."
"Kiinnostaa kiinnostaa! Tarinaa kehiin, Enni, Miksu-setä kuuntelee!" se vakuutti.

Miksu kuunteli kiinnostuneena kaljaa naukkaillen, ja minä aloitin varsinaisen tarinasession. Olin tavannut Ilarin Lauran kautta. Se oli koulussa muutamalla samalla kurssilla, mutta en ollut erityisemmin puhunut jätkän kanssa. Se viihtyi omissa porukoissaan, ja minä omissani. No, Laura kuitenkin järjesti kotonaan bileet, ja se pyysi Tomia kutsumaan sinne kavereitaan. Tomi kutsui paljon porukkaa, ja Laura ja se pyysivät minuakin mukaan. No, menin ihan uteliaisuudesta, ja Ilari oli siellä bileissä. En kiinnittänyt poikaan sen enempää huomiota, mutta olihan Ilari hyvännäköinen. Se pelasi jalkapalloa, sillä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka oli laitettu tötteröön pään päälle. Se seisoskeli nurkassa kavereidensa kanssa, ja selkeästi mietti, hakisiko jotain tyttöä tanssimaan. Minä maistelin boolia, ja kuuntelin hyvää musiikkia. Laura kävi välillä halaamassa minua ja meuhkaamassa kännisenä siitä, kuka oli tehnyt mitä kenenkin kanssa, ja tyydyin vain nyökkäilemään hieman vaivaantuneesti.
Joku keksi kuitenkin soittaa Hurriganesin I Will Stay-kappaleen, joka oli yksi ehdottomia suosikkejani. Laura toikkaroi korkeilla koroillaan pitkin kotinsa olohuonetta, ja kipitti sitten luokseni. Se mainosti suureen ääneen, että bileiden järjestäjän paras ystävä tarvitsi tanssikaverin, ja että tämä oli Ennin ehdoton suosikkikappele! Porukka naureskeli ja taputti, ja minua nolostutti, mutta Ilari tarjoutui tanssimaan kanssani. Suostuin - mikäs siinä, tykkäsin tanssia. Pienessä hiprakassa ryhdyin nojailemaan hitaassa tanssissa jätkän olkapäähän, ja se piti minua lähellään aika keveästi. Jatkoimme Ilarin kanssa tanssimista monta tuntia, ja kun se lähti bileistä jonnekin kaverinsa luo, lupasimme tavata uudelleen koulussa.

En oikeastaan olettanut, että Ilari noteeraisi minut lukiolla, olihan välillämme ollut vain jotain humalaista kähmintää ja hehkutusta, mutta jätkä tuli yhdellä syventävällä bilsan kurssilla luokseni, ja pyysi minua parikseen bilsan työhön. Ryhdyimme juttelemaan, ja lopulta niiden tuntien jatkuessa viikottain vaihdoimme numeroita, ja aloitimme aktiivisen tekstailun. Sitä jatkui, ryhdyimme tapaamaan yhä useammin, ja lopulta ryhdyimme seurustelemaan. Ilarin kanssa oli mukavaa - tyyppi huomioi minua jatkuvaan, piti lähellään ja tykkäsi samanlaisista asioista. Ilari ei myöskään vaatinut minulta mitään, ja menin pojan kanssa sänkyyn vasta, kun suhteemme oli kestänyt suhteellisen pitkään. Ilari ei ollut ensimmäinen petikaverini, se oli ollut eräs Markus joskus muutama aika sitten, mutta enempää en viitsinyt siitäkään mainita Miksulle kertoessani minusta ja Ilarista.

"Ilari, joo, muistan sen hämärästi joistain bileistä", Miksu myötäili sitten yhdessä vaiheessa tarinaan, "miks te ette oo enää yhes?"
"Ilari petti mua", mä vastasin lyhyesti ja käänsin katseeni lattiaan.
"Ai", Miksu totesi yskäisten, "sori. Miten? Kenen kaa? Kerro, mä kuuntelen."
Ja niin mä jatkoin.

Ensimmäinen muutos Ilarissa oli se, kun puolen vuoden seurustelun jälkeen se ryhtyi polttamaan, kertomatta minulle. Se ilmeisesti yritti kovinkin piilotella röökaamistaan, sillä yhä enemmän sen tullessa meille, sen vaatteissa haisi Axe tai joku muu vastaava, se pesi käsiään, ja kopeloi taskujaan hermostuneena aina ulkona. Kerran sain sen kiinni tupakasta rysän päältä. Kävelin Ilarille päin, ja huomasin sen pihalla muutaman kaverinsa kanssa. Ja tyypillä oli tupakka kädessä. Minut nähdessään poika piilotti sätkän paniikinomaisesti selkänsä taakse ja peruutti muutaman askeleen. Ei minua kiinnostanut, jos Ilari poltti, mutta se ei ollut kertonut minulle mitään ja salaili. En pitänyt siitä lainkaan, välillemme syntyi riita, jonka sovimmen myöhemmin. Seuraava muutos Ilarissa oli se, ettei se enää nukkunut minussa kiinni silloin kun vietimme öitä samassa sängyssä. Aina ennen Ilari oli kietonut kätensä ympärilleni, ja vaatinut, että nukkuisimme ihan kiinni toisissamme, mutta eräänäkin yönä Ilari tuli sänkyyn, käänsi selän minulle ja nukahti ilmeisen sekaviin uniin tupakalta haisten. Minua alkoi ahdistaa ja oudoksuttaa, sillä Ilarista oli tullut ihan outo. Minä olin niitä ihmisiä, joilla pienikin muutos aiheutti ahdistusta - varsinkin, jos muutokselle ei ollut selitystä.

Lopullinen totuus kuitenkin paljastui, kun yhtenä iltana makailimme sohvalla, ja Ilari näpläsi kännykkäänsä.
"Mitä sä teet?" kysyin jätkältä, joka naputti keskittyneesti.
"Pelaan. Angry Birdsiä", se vastasi, ja kääntyi vähän pois päin minusta.
"Hei, mäki haluun! Ootko päässy sen yhen maan jo läpi?" juttelin pirteänä, ja kurotin käteni Ilarin ylitse pojan puhelimeen, ja nappasin sen. Ilari meni täyteen paniikkiin. Se huusi, etten saa ottaa, meuhkasi ja pomppasi ylös sohvalta. Minä putosin siinä tohinassa lattialle viltteineni, ja huomasin, ettei Ilari mitään Angry Birdsiä pelannut. Se oli puhelimensa viesteissä. Ilari jäätyi paikoilleen huomatessaan ilmeeni. Ryhdyin selaamaan viestejä.
"Eihän Enni saa ikin tietää, se ois vihanen."
"Kelle oot kertonu meistä?"
"Joo, vaan parhaille kavereille, mäki kerroin vaa Marjolle, koska taas nähään? ;)"
"Mikset jätä sitä, en taho olla vaan toinen nainen.. mut pus <3"
Selasin viestejä. Niiden lähettäjä oli Saara, yksi lukiolainen. Nostin katseeni Ilariin, ja kampesin itseni lattialta ylös puhelin kädessä. Minua oksetti, ja käteni alkoivat täristä. En voinut uskoa sitä todeksi!
"Ilari.. sä petät mua", sain sanat vaivoin ulos suustani tuijottaessaan hiuksiaan harovaan jätkään.
"Väärinkäsitys", se vastasi sitten, "kato ku Kimi oli meillä ja me oltiin vähä humalas ja.."
"ILARI!" mä parkaisin, "vastaa mulle rehellisesti. Sä petät mua, eikö niin?"
Poika vain kohautti olkiaan. "Jos sen haluu sanoo niin."
"Voi víttu mä oon ollu tyhmä. Ota puhelimes, mee pelaan sitä "Angry Birdsiäs"!" meuhkasin itku kurkussa, mutta Ilari vain tuhisi vihaisena.
"Tiiätkö miks mä petin sua?! Sä oot just tommonen vítullinen nipo! Relaisit vähän", Ilari vastasi sitten. Olin pöyristynyt, ja jahkasin Ilarin kanssa aiheesta ainakin tunnin. Se ei suostunut lähtemään meiltä pois, halusi sovitella, mutta oli uhkaava. Onneksi veljeni, Eemeli, oli kotona. Se oli Ilaria ja minua vuoden vanhempi, ja pyysin Eemelin heittämään Ilarin ulos. Sitten Ilari onneksi tajusi häipyä. Myöhemmin se páskiainen tuli vielä sovittelemaan asioita kanssani, mutta tajusin vilkaista meidän pihatielle, jossa Saara istui polttelemassa röökiä Ilarin mopon päällä. Ilari haukkui minut rumaksi ja asennevammaiseksi nipottajaksi, joka ei tajunnut mitään. Saara oli kuulemma ihan erilainen. Se loukkasi minua, enkä sen tappelun jälkeen ole vaihtanut Ilarin kanssa sanaakaan. Saaralla on kuulemma nyt uusi mies jo, amiksesta, ja joku on huhunnut Ilarin haikailevan perääni. Kiitos, mutta ei kiitos.

"Se tapahtu siis huhtikuussa", kerroin Miksulle, "ja sen jälkeen oon ollu vähän hajalla."
"Syystäkin! Páska jätkä, onneks pääsit eroon", Miksu sanoi haudanvakavana, "turpaan sietäis leipoa semmosta runkkaria."
"Niin kai", vastasin, "mutta se on ollutta ja mennyttä. Pitäs varmaan mennä jo eteenpäin.
"Olutta ja mennyttä pikemminkin", Miksu nauroi ja tarjosi minulle uutta kaljatölkkiä, "tänään voidaan unohtaa kaikenlaiset Ilarit ja vastaavat páskat!"
Samaan aikaan sisälle paukkasi Olavi, edelleen pelkkään pyyhkeeseen miehekkäästi pukeutuneena.
"Täällähän te ootteki", se hymyili, "tulkaas syömään, me paistettiin makkaraa ja savustetaan kalaaki. Kaikki muut on jo siellä, paitsi te ja Ville."
Lähdimme grillimajalle, mutta ovella Miksu kääntyi puoleeni ja tarrasi minua olkapäästä.
"Viittisitkö sä ettiä sen Villen? Mä niin mielelläni haluisin paistaa tota makkaraa, mut Olavi ei takuulla jätä yhtään paistettavaks mulle, jos käännän selkäni hetkekski. Se Ville varmaan luuraa ihan tos lähimetikös. Oisitko niin kiltti?"
Miksu kallisteli pälleen päätään, ja leikki koiranpentua, joten suostuin. Lähdin kulkemaan mökin takana avautuvaa koivikossa kiemurtelevaa tallattua polkua pitkin, toivoen, että se jätkä tosiaan olisi jossain lähellä.

----------------

V

Laatikko kyti hiljalleen, ja mä istuin vaalenevassa kesäillassa keskellä mökkitietä. Linnut huusi jossain kauempana. Käki ei kukkunu, vielä, mut tiesin, et jossain vaihees iltaa se alkais. Usein Olavin mökillä me kännipäissään kuunneltiin käen kukuntaa, se oli jotenki rytmikästä ja soivaa. Mä tykkäsin siitä. Muiden tirppojen ääniä mä en sit tunnistanutkaan, eikä se nyt niin oleellista ollut. Olavi oli joskus verrannut Miksuu käkeen, ja kyllähän se aika lähellä olikin. Kävi munimassa toisten pesiin, ja kukkui yöt ja päivät.. mua Olavi oli sanonu varikseks. Vítut, mä olin korkeintaan joku feeniks, joka palo tulessa ja synty uudestaan liekeistä.

Mä kuulin ääntä, joka ei takuulla tullu mistään linnusta. Joku kiroili ja tulla rytisti mettäpolkua pitkin tielle. Mä kampesin itteni ylös maasta, ja käännyin metikön suuntaan. Se hélvetin koiramuijahan sieltä tuli, Miksun vaatteissa näemmä. Mua huvitti. Sillä oli hiuksissa lehtiä ja muutama oksa, ja se kompuroi yli-isoissa housuissa ku kauris. Ja sen hiukset oli edelleen kosteat. Eipä ollut pikkunukke tainnu toipuu kunnolla siitä, ku heitin sen veteen.. mut mä halusin pois siitä tilanteesta sillon, se oli ainoo vaihtoehto.

Meni vaan hetki, ja sit se muija hokas mut. Se katto mua, katto kytevää lootaa, katto taas mua, silmät kuristuen ja sitten suurentuen.
"Miksu käski hakemaan sut", se sanoi sitten.
"Sori, mulla on nyt just vähän muita kiireitä", mä vastasin ja rapistelin tupakka-askin esiin. Nekin oli kohta loppu. Työnsin silti sätkän suupieleen, ja sytytin sen. Se muija, Enni, tuli kunnolla esiin metästä tielle, ja se huomasi tulitikut pahvilootan vieressä.
"Sä sytytit tän palamaan.. täähän on saunalta. Miks?" Enni kysy, ja katto mua pitkään.
"Siks, koska sattu huvittamaan. Tuleepaha tikuille käyttöä", vastasin sitten ja vedin savut.
Enni katteli taas sitä palavaa lootaa, ja mä potkasin sitä. Se alko olla jo aika palanu. Sitten se muija tajus jotain, ja peräänty pari askelta.
"Sä..", se nieleskeli, "ne tulitikut! Voi hélvetti, miten tyhmä voin olla!"
Enni huudahti ja läppäs itteään kasvoihin. Se puisteli päätään ja märkiä hiuksiaan, ja nosti taas katseensa maasta muhun, ja potkasi vihasesti kytevää pahvilootaa.
"SÄ! Se olit SÄ! Sä sytytit sen autiotalon tuleen!" se huusi sitten. Mä katoin sitä vähän aikaa.
"Sherlock", vastasin ja imin röökiä.
"Sä oot ihan sairas! Poltatko sä työkses tavaraa? Mitä hélvettiä?" Enni meuhkaisi selkeesti kiukkusena ja vähän pelästyneenäki, "mitä jos siellä mökissä oli joku?! Tapatko sä ihmisiä? Entä jos mä oisin päästäny Dingon irti sen tönön lähellä, entä jos mä oisin kuollu sinne!"
"Itepähän lenkkipolkus valitset! Ja onks sun koiras niin toope, että se juoksee suoraan liekkeihin?" mä ärähdin vuorostani sitte, "mä en oo mikään murhapolttaja, ei siellä talossa asu ketään ja lähellä ei ollu ihmisiä!"
Enni ei kuunnellu, vaan melskasi jotain omaansa.
"Aiotko sä sytyttää Olavin mökinki tuleen?! Mitä?! Aiotko sä tappaa meidät kaikki! Ei hélvetti, sä oot joku sáatanan mielisairas, poltat taloja ja sit tavaraa vielä!" se huusi, "ja miks sáatanassa sä tönäsit mut JÄRVEEN?! Entä jos mä en ois osannu uida, mitä? Ja miks sä teit niin? Nyt ku mä tiedän, mitä sä harrastat.. poltatko sä mut elävältä? Ei, älä koske muhun, pysy kaukana! Mä kerron Olaville, mitä sä oikee puuhastelet sen selän takana!"
Otin muutaman askeleen lähemmäs Enniä, ja heitin röökin kytemään maahan. Se tuijotti mua vihasena, selkeesti valmiina nostamaan nyrkit pystyyn jos niikseen tuli.
"Johan mä sanoin etten mä oo mikään murhapolttaja! Ja mä tönäsin sut järveen, koska vesi suojaa tulelta", mä vastasin sitten, ja otin taas askeleen lähemmäs.
"Haista páska! Sä oot ihan sekasin", se vastasi, kääntyi, ja lähti juoksemaan kuin aropupu mökkiä kohti. Mä kiroilin itekseni ja lähin perään.

Mulla oli kilpajuoksussa etuna se, että tunsin metän paremmin ku Enni, ja pystyin oikomaan pahimmat kuopat, kivet ja kannot. Oksat raapi naamaa, ja välillä meni tennari jalassa huonosti, mut juoksin silti tukka hulmuten ja lehtiä täynnä Ennin perään, ja sain sen kiinni, ennen ku se saavutti mökin. Mä tarrasin tyttöö olkapäistä, ja käänsin sen muhun päin.
"Rauhotu! Miks nostat tällasen metelin tästä?" mä kysyin, ja tuijotin Enniä silmiin.
"Miks en tekis? Sä poltat tavaraa jonku toisen mökillä!" Enni huusi sitten, ja koetti riuhtoa itteään irti.
"Olavi tietää kyllä mitä mä teen, ja mä en oo polttamassa Olavin mökkiä! Sä et ymmärrä yhtään, mistä tässä on kyse!" sanoin, ja päästin irti. Enni ei juossu pois, vaan jäi paikoilleen tuijottaan mua.
"En ymmärrä, enkä haluukaan", se sano sitten, ja puisteli vaatteitaan, tai, no, Miksun rytkyjähän ne oikeestaan oli. "Miks sä tönäsit mut järveen? Ihan oikeesti? Aiotko sä sit polttaa mut nyt ku tiedän?"
"No en aio, se oli vaan outoo ku törmäsin suhun ja hulluun piskiis", vastasin, "ja siksi, koska vesi suojaa tulelta." Ennin ilme muuttui vihaseks.
"Mä oon kuullu ton jo sata kertaa?! Mitä sä tarkotat sillä? Sitä paitsi vesi vaan lietsoo tulta, jos kyseessä on rasvapalo - kyllähän se sun pitäs pyromaanina tietää!" se ärähti. Mua hymyilytti väkisinkin.
"No joo. Pyromaani.. miks siinä on niin karu sävy? Voisko sen sanoo nätimmin?" mä pohdin sitten, ja vilkaisin mökin suuntaan, "Miksu ja ne on varmaa huolissaan jo."
"Varmaan on. Anna olla viimenen kerta ku tönit mua mihkään", Enni äyskäisi.
"Saa nähä, en lupaa mitään, ehkä mä vielä poltan sut", virnuilin sitte. Täähän oli hauskaa.
"Oikeesti, sä oot sairas", Enni kysyi, "tosi hauskaa."
"On se", mä vastasin hymähtäen, "muista pysyy kaukana musta."
Muija näytti järkyttyneeltä.
"Ihan mielelläni kiitos! Sä luulet ilmeisesti, että oon jotenkin takertumassa suhun! Älä luulekaan. Kuka sä luulet olevas?"
"Kuningas Salomon Suuri", mä vastasin jopa aavistuksen ärsyyntyneenä, ja marssin sitte grillimajalle. Muija tulkoot perässä meuhkaamaan, jos oli asiaa.

----------------

E

Se ruokailu oli kyllä elämäni epämiellyttävimpiä kokemuksia. Tuntui, kuin olisin syönyt grillimajassa valtavan suurennuslasin alla. Minä ja Ville kyräiltiin toisiamme jatkuvaan pöydän ylitse, ja vaihdoimme pari napakkaa potkuakin puisen pöydän alla toisten huomaamatta. Savustettu kala oli kuitenkin hyvää, ja hyvä ruoka kompensoi huonoa seuraa. Ville ei ollut ainoa, jota en olisi mielelläni katsellut ruokapöydässä - Laura öykkäröi kännissä, pyöri tuolillaan, ja karisti vahingossa tuhkaa Tomin lautaselle. En ollut mikään tapaintarkastaja, mutta olisi ollut kiva syödä rauhassa. Niinpä tyydyin vain istumaan ilmeettömänä nurkassa, ja syömään kalaa tyytymättömin ilmein.

Olisin tahtonut lähteä mökiltä kotiin, mutta Laura ja Tomi viihtyivät siellä niin hyvin, että lähtö ei tullut kysymykseenkään. Leevi, Kari ja Joni olivat muodostaneet tiiviin kolmen koplan, ja vaihtoivat innokkaasti mielipiteitä moottoriajoneuvoista. Aina välillä Leevi vilkaisi minuun pahoittelevasti, mutta se ei onnistunut juuri kohottamaan mielentilaani. Istuskelin grillimajan edessä halvalla muovituolilla katsellen vaaleaa taivaasta, sillä välin kun Laura ja Tomi kierivät nurmella kikatellen, Joni, Leevi ja Kari heittivät tikkaa, ja Miksu ja Ville olivat menneet pelaamaan korttia sisälle. Olavi oli kadonnut omille teilleen. Kun kyllästyin katsomaan humalaisten vehtaamista, nousin tuolista, ja lähdin astelemaan metsikköön. Mitä väliä, vaikka eksyisin? Ei noista kuitenkaan olisi ajamaan tänään, eikä varmaan aamullakaan, joten voisin yhtä hyvin nukkua vaikka keskellä metsikköä.

Sohin oksia tieltäni, ja päästelin ärräpäitä kulkiessani Miksun yli-isoissa vaatteissa. Tällä kertaa valitsin eri reitin kuin viimeksi, en halunnut kuollaksenikaan törmätä Villeen, ei siitä tiennyt, vaikka se olisi saanut idean polttaa korttipakan keskellä metsää. Tuhahdin ajatukselle - miten jollain oli fetissi asioiden poltteluun? Ja miksi kukaan hengaili sellaisen tyypin kanssa? Eikö Olavi pelännyt, että sen mökki palaisi ennen pitkää, vaikka jonkun humalaisen päähänpiston seurauksena? Puistelin päätäni, ja sutaisin hiuksiani korvan taakse astellessani polkua pitkin. Tätä oli selkeästi tallattu usein, mutta ei yhtä paljon kuin sitä aiempaa, jota pitkin olin mennyt hakemaan Villeä. Ihan puhtaasta uteliaisuudesta lähdin kulkemaan polkua, ja sen päässä päädyin vanhan näköiselle hökkelille... tai ei se mikä tahansa mörskä ollut. Se oli puinen, ikivanha lintutorni. Koska olin utelias näkemään maisemia, kiikuin puolilahoja tikkaita pitkin ylös tornille. Ja siellä minua odotti Olavi. Se oli saanut nyt jotain muutakin ylleen kuin pelkän pyyhkeen, ja se tiiraili kaukoputken kanssa jonnekin järvenselälle.

"Naisiako sä siellä tiirailet?" kysyin naurahtaen.
Olavi hätkähti hieman, ja kääntyi minuun päin, kuitenkin virnistäen.
"Ihan lintuja vaan", se vastasi sitten, ja kääntyi jakkarallaan minuun päin, "oon kakarasta asti ollu kiinnostunu lintubongausta, vaikka se onki Miksun mielestä partionörttien hommaa.. ei partiolaiset mun mielestä oo nörttejä. Lintuja on kiva kattella."
Minä astahdin lähemmäs, ja katselin kaukoputkea. Se oli selkeästi laatutavaraa.
Olavi huomasi mielenkiintoni. "Kato vaan, jos haluut. Tällä näkee aika kauas, mökille ja sillee."
Minä kiitin, ja Olavi neuvoi, miten putkea kuului käyttää. Tiirailin sillä kesäillassa kimaltelevaa järveä, aukiota, jossa mökki oli, naapurimökkien rantoja.. ja näkipähän sillä kylälle päin. Tajusin katsoneeni kaukoputkella sinne, missä se autiotalo oli tänään palanut.. tai oikeastaan poltettu.
"Tiiätkö sä, Olavi.. tästä pari kilsaa kylälle päin. Tänään siel palo se autiotalo", lausahdin sitten, ja käänsin katseeni Olaviin, joka vain hymähti.
"Ville poltti sen", se totesi sitten, ja katseli nyt järvelle, "kyllä mä tiiän."
"Mut etkö sä pelkää, että se polttais jotain mökiltäkin?" kysyin sitten hämmentyneenä.
"En", Olavi vastasi lyhyesti, "sä et tiedä koko totuutta. Ville ei oo mikään hullu pyromaani tai mielisairas, niinku sä sen näät.. sä saat ehkä vielä tietää. Tai sitten et. En mä tiiä, mut musta tuntuu että sä ja Ville.. te ootte niin erilaisia. Te ajaudutte ihan väistämättä tappeluun. Tai miten sen nyt sanois.."
Tuijotin Olavia vaiteliaana. Se haroi hiuksiaan, ja kääntyi sitten kaukoputkensa puoleen.
"Te joko poltatte toisenne elävältä tai palatte yhdessä, jos sen sanoo filosofisesti ja vertauskuvallisesti", jätkä sanoi sitten katsomatta minuun.
Olin edelleen hiljaa, ja katsoin järvelle päin. Kesäilta, tai no, nyt varmaan jo yö, oli hiljainen.
"Mä tykkään verrata porukkaa lintuihin", Olavi rikkoi hiljaisuuden, ja kääntyi nyt minuun päin, "se kertoo ihmisestä mun mielestä. Tai siis, jokaselle on varmana sopiva lintu.
Minua hymyilytti. "No, mikä lintu sä oot?"
"Aattelen itteni ehkä pääskyseks", Olavi hymyili, "vaikka ehkä mua kuvais paremmin joku pullasorsa."
Nauroin vilpittömän iloisena. "No, keille kaikille sä oot keksiny lintuvastineen?"
"Miksulle, se on käki, käy munimassa joka pesään ja kukkuu yöt ja päivät. Joni on ihan selkee räkättirastas, äänekäs häirikkö, ja Kari puolestaan pilkkasiipi, sellanen hiljasempi tapaus, mut tarvittaessa ilkkuu kuuluvastikin. Ja Ville.. se on varis", Olavi vastasi sitten puhuen lopun hieman hiljempaa.
"Varis?" kysyin epäuskoisena. Olavi nyökkäsi.
"Varis. Lentää aamuhämärässä, viettää vain pätkiä lajitoverien seurassa, sellainen mysteerinen hämärä roskakoreja penkova, kekseliäs kaupunkilintu", jätkä kertoi sitten analyysinsa.
Varis. Niinpä tietysti. Vai että kekseliäs? Raakkuva ja tyhmä pikemminkin. Sopi Villelle.
"Entäs mä? Osaatko sanoo mikä mä olisin?" kysyin, ja Olavi näytti mietteliäältä.
"Kyyhky", Olavi vastasi, "valkoinen kyyhky. Kaupunkielämään sopeutunut pehmeä kirjekuriiri."
"Kyyhky kuulostaa ihan asialliselta, mutta noista perusteluista en ois niin varma", sanoi sitten, ja jäin hetkeksi miettimään.
Kyyhky ja varis. Varis ja kyyhky, jotka joko polttaa toisensa tai palaa yhdessä. Kaikkea naurettavaa keittiöpsykologiaa ja filosofiantynkää sitä kuulikin - sitä en tosin sanonut Olaville.
"Lähetääks takas mökille? Tääl on aika vilposta, ja toiset saattaa ihmetellä, missä me ollaan, varsinkaan ku sä et tunne tätä maastoo niin hyvin", Olavi ehdotti hetken hiljaisuuden jälkeen. Myönnyin, ja lähdimme polkua pitkin takaisin mökille. Ja siinä kun me käveltiin, päätin, että pitäisi pienen juttutuokion Villen kanssa, Olavin ja Miksun takia... kai? Oikeastaan minua kiinnosti tutustua siihen omituiseen pyromaaniin, mutta en halunnut myöntää sitä itselleni. Taisin olla vain liian utelias, niin kuin Ville oli jo sanonutkin.

----------------

V

En tienny, paljonko kello oli, mutta olin varma, että kohta aamu sarastais. Mun ajantaju oli kadonnu viimeistään siinä vaiheessa, kun me oltiin ryhdytty pelaamaan Miksun kanssa korttia. Me oltiin pyöritelty pakkaa eri pelien muodossa varmaan toista tuntia, ja juotu lisää. Taisin olla vieläkin kännissä, vaikka aamuyö oli jo pitkällä. Ois ollu viisasta lopettaa, mutta mä en halunnu. Nyt oli kesä, ja kerranhan sitä vaan elettiin. Sitä paitsi huomenna saattoi jäädä jo auton alle, joten tänää piti elää täysillä. Piti elää hetkessä. Multa se onnistui varsin hyvin.

Nyt mä istuin kuistin kaiteella rööki suussa nojaten katosta tukevaan tolppaan. Miksu nuokkui penkillä mun takana, ja loput oli kadonnu johonkin. En oikeestaan edes välittänyt siitä, missä ne oli, saipahan joskus olla täälläkin rauhassa. Se syöminen sen muijan vihaisen katseen alla oli ollu yhtä tuskaa. Miks se ees tuijotti mua niin vihaisesti? Ihan ku olisin tehny jonkun hirvittävän rikoksen, ajanu jonkun siilin ylitse tai potkassu koiraa tai jotain. Se oli sanonu, että mä olin hullu ja pyromaani... en kyllä ihan allekirjottanu kumpaakaan. Oisin voinu selventää sille aka

Oisin voinu selventää sille akalle asioita, mutta eihän se mua kuunnellut. Juoksi vaan päättömästi paikasta toiseen moralisoimassa, ja sitten katseli mua alta kulmain kuin oisin ollu joku pahanhajuinen roskakasa. Pérkele.

En kuitenkaan taaskaan, kuten varsin tavallista, saanu nauttia yksinäisyydestä muutamaa minuuttia kauempaa. Jostain metikön suunnalta paikalle saapasteli nimittäin Olavi ja Enni. Ne näytti olevan keskenään aivan vítun hyvää pataa. Tumppasin röökin kaiteeseen, ja hyppäsin notkeasti sen yli kukkapenkkiin, ja kävelin niitten luokse.
"Ai nyt sä liehittelet täälä jo toistakin meidän vierasta", tuhahdin sitten Olaville.
"En oo liehitelly niistä kumpaakaan, joten turpa kiinni", Olavi vastasi virnuillen. Mua ei naurattanu.
En silti vastaa mitään, sillä en jaksa nyt tapella mistään turhanpäiväisestä, enkä oikeestaan oo semmonen, että víttuilisin muille kaikesta, toisin kuin vaikka Miksu, joka jaksaa jatkaa "leikkimielistä" kuittailuaan vaikka hamaan loppuun saakka. Mä vaan kohautin olkiani, ja palasin kuistille istumaan. Olavi ja Enni meni sisään, ja potki matkalla Miksun hereille.

Istuin siinä varmaan tunnin, tai ehkä kaks. Kattelin ku aurinko nousi vähitellen. Ei se ollu kunnolla ees laskenut, ja siitä Suomen kesä oli hyvä. Koko ajan oli valoisaa. Mä en erityisemmin pitäny pimeästä, hämärästä ennemminki. Pimeässä ei nähnyt mitään, hämärässä pystyi liikkumaan huomaamattomasti. Varsinkin aamuhämärässä.
"Mitäs meidän varis?" kuului ääni mun takaa, ja mä hätkähdin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
En ollut tosiaan oottanu, että se Enni tulis vielä puhumaan mulle sen välikohtauksen jälkeen. Mä käännähdin kaiteella ympäri. Ennillä oli nyt sen omat kamat päällä, ne oli tainneet kuivua. Kädessä sillä oli kuppi, jossa tais olla teetä. Jos jotain vihasin, niin teetä ja teenjuojia. Se oli niin páskaa juotavaa, semmosta tarhatätien ja kirjastonhoitajien litkua.
"Muako sä kutsut varikseks?" kysyin sitten tuijotettuani hetken Enniä silmiin.
"No eikös sut oo varikseks Olavin puolesta ristitty?" se kysyi sitten istahtaen samalle penkille, johon Miksu oli pari tuntia sitten sammunu.
"Ja mistähän vítusta sä senkin oot onkinu tietoos, vai onko Olavi ottanu ohjenuorakseen valistaa kaikkia sen lintutieteilystä?" mä kysyin sitten ärsyyntyneenä.
En mä halunnu olla mikään varis! Ja se lintujuttu oli ennen ollut joku meidän, lähinnä Olavin, oma insideläppä, eikä me oltu jaettu sitä joilleki randomeille tuttavuuksille. Tää oli ahdistavaa, nyt se muija saattaisi kyhätä jotain omia päätelmiä, ja leimata mut vaikka sosiopaatiks.. jota en tosin ollu, mutta en mä tiedä, mitä se ajatteli. Ei se ainakaan enää näyttäny mua pelkäävän tai välttelevän.
"Miks sä oot noin hyökkäävä?" Enni kysyi sitten, ja sekoitteli teetään.
"Ai mä? Hyökkäävä? Kukakohan se aikasemmin oli hyökkäävä?" mä kyselin sitten. Ensimmäistä kertaa se olin mä, joka oli hämmennyksissä, eikä se koiramuija.
"Voitasko me ees yrittää tulla toimeen?" Enni ehdotti, ja katsoi mua vilpittömästi vihreillä silmillään, koettaen ilmeisesti jäljitellä Miksun koiranpentuilmettä.
"Miks pitäis? Ei me välttämättä nähä tän päivän jälkeen enää koskaan", mä äyskähdin sitte.
"Todennäkösesti vaan nähään. Me tullaan tänne huomennakin", Enni kertoi, ja hörppäsi teetä.
No voi hélvetti. Tietysti Miksu ja Olavi oli nyt ylintä ystävää ton uteliaan akan kanssa, ja halusi kutsua sen kännisine ystävineen tänne uudestaankin. Voi víttu.
"Miks sä haluat tulla mun kanssa toimeen? Mähän oon sun mielestä hullu pyromaani, mielisairas ja mitä muuta? Sähän pelkäsit, että poltan sut elävältä", mä vastasin sitten, ja katselin Enniä yhä epäillen otsatukkani alta.
"No niin kai. Mutta jos sellaset fiksut miehet kun Olavi ja Miksu on sun kavereita, niin et sä voi ihan täysin pimee jätkä olla", se naurahti sitten, ja mua melkein hymyilytti sen suorasukaisuus. Mutta vain melkein.
"Sori, mutta mä en lupaa mitään. Sä oot liian erilainen. Liian nätti, liian utelias ja liian ärsyttävä, jotta me voitais sietää toisiamme", totesin, enkä ymmärtänyt oikee itekkään, miks sanoin, että se oli liian nätti. Ehkä siks, että kun se oli liian nätti, oisin voinu ajatella sitä jollain tavalla eri lailla... ehkä mä pelkäsin, että se olisi totta vie liian nätti, että voisin jättää sen huomiotta. Mun ajatukset oli liian hämäriä tähän aikaan aamusta koko yön jatkuneen känni-illan jälkeen.
"Liian nätti, liian utelias ja liian ärsyttävä? No, sä oot liian komee, liian pyromaani, liian omituinen", se listasi sitten, ja hymyili, "mutta ees Olavin ja Miksun mieliks koetettais olla paiskomatta toisiamme järveen?"
Ja sitten mä en voinut estää itteeni virnistämästä. Se muija oli selkeesti saanu jotain itsevarmuutta tähän toimintaan. Ehkä Olavi oli rohkassu sitä lintutieteillään, en tiiä.
"No yritetään", vastasin, "mut mä en lupaa mitään. Sä oot liian hämmentävä."
"Kiitos samoin", se sanoi, ja joi sitte taas teetään, "mut se sopimus astuu voimaan vasta kun ollaan tasoissa."
"Mitä sä meinaat? Heittää mut järveen? Sä oot ihan liian pehmee sellaseen", mä totesin.
"No joo", se vastasi sitten, "mutta tämän mäkin voin tehdä!"
Ja hihkaisten se nakkasi koko kupillisen lämmintä teetä mun syliin. Se taisi tietää, että mä en oikeesti vihastunu, vaikka kiroilikin kuuluvasti. Enni poistui sisään. Mä jäin tuijottamaan avonaista ovea miettien, että Olavin lintutieteet pitäs kieltää lailla, sillä se teki tylsistäkin tapauksista arvaamattoman kiinnostavia.

----------------

E

Me lähdettiin mökiltä pois aamukymmenen aikaan. Tomi oli siihen mennessä selvinnyt niin, että kykeni ajamaan. Laura sen sijaan oli edelleen omien sanojensa mukaan ainakin ihan "pää juntturassa", joten Lauran skootteri, joka me oltiin mökille Tomin kanssa lähdettäessä jätetty kaupan parkkikselle, jäi sinne. Laura oli varma, ettei kukaan varastaisi sitä, sillä skootteri oli likainen ja se tunnettiin yleisesti Lauran skootterina, ja se uskoi, ettei kukaan tahtoisi vaivautua tiirikoimaan lukkoa tuollaisen romun takia. Laura ilmoitti hakevansa sen tänään myöhemmin.

Minulla oli omituinen olo. Olin juonut yöllä jonkin verran, mutten läheskään niin paljon kuin muut mökillä olleet. Olin eilen myös heittänyt teeni suoraan Villen syliin Olavin lintuanalyysin jälkeen. En oikein tiennyt, mikä minuun oli mennyt. Taisin olla omaksunut Villen tyylin - olihan se tönäissyt minut järveen, joten teen viskaaminen oli ihan hyvä kosto. En kuitenkaan koskaan ennen ollut ollut mitenkään kostonhimoinen, edes leikilläni, mutta nyt minun oli tehnyt mieli antaa sille jätkälle takaisin. Ehkä siksi, koska se oli niin hämäävä? Ehkä siksi, että se oli sekopää pyromaani? Olavi oli kuitenkin vakuuttanut, ettei Ville ollut mikään mielisairas. Minusta pyromania oli omituinen piirre, tosin enhän minä tiennyt, oliko Villellä tapana jatkuvasti poltella asioita, vai oliko se kenties ehkä puolivahingossa ajautunut sytyttämään talon ja sitten sen laatikon. Monta asiaa pyöri päässäni, kun matkasimme sarastavassa aamussa takaisin kylälle päin. Leevi nuokkui ikkunalasia vasten, Laura piteli krapulaisena muovipussia sylissään, ja Tomi ajeli silmät sirrissä.

Tomi heitti minut kotiin, ja kuolemanväsyneenä raahauduin ovesta sisälle. Ei porukat olleet ihmetelleet poissaoloani mitenkään radikaalisti - olin eilen illalla laittanut niille viestiä, että saattaisin olla yön poissa. Nyt isäni oli lähtenyt jo töihin, ja äiti taisi olla kampaajalla, ainakin jääkaapin ovessa olevan lapun mukaan. Eemeli luultavasti nukkui vielä huoneessaan. Dingo sen sijaan oli valveilla - se loikki häntä huiskien minua vastaan, ja paijasi poikaani hymyillen. Vaikka minua väsytti, oloni oli likainen ja jotenkin huttuinen, pistin Dingolle hihnan, ja lähdin lenkille. Koiraa ei voinut laiminlyödä, ei, vaikka olisi sietänyt koko yön kännistä poikaporukkaa, johon kuuluivat lintubongari Olavi, haukimies Joni, kaljankaataja Kari, lauleskeleva Leevi, rallikuski Tomi, käen lailla kukkuva koiranpentuilmeinen Miksu ja sitten pyromaani... Ville. Ja tietysti Laura, joka nyt oli aivan oma lukunsa. Haukotellen, mutta kuitenkin hyvällä mielellä kuljin lyhyehkön lenkin kortteerissamme, ja Dingo oli ihan tyytyväisen oloinen. Päästyäni kotiin ja käytyäni suihkussa ja vaihdettuani vaatteet lysähdin samantien sängylle makaamaan. Dingo kävi makuulle sänkyni eteen, niin kuin aina nukkuessani, ja aamuauringon sarastaessa nukahdin syvään uneen.

Kukaan ei tullut herättelemään minua ennen kolmea, sillä äiti pyöri omilla asioillaan, ja isä oli edelleen töissä. Heräsin vasta viiden aikaan siihen, että puhelimeni soi. Unisena haeskelin kännykkääni, ja vastasin siihen soittajaa katsomatta.
"Mooooiiiii Enni! Mikä meininkiiiii!" Laura huuteli täyttä kurkkua korvaani.
"Mhh, heräsin äsken", mumisin sitten, "ootko sä kännissä?"
Vastauksena Laura vain räkätti puhelimeen jotain epämääräistä.
"No ollaan me Tomin ja muun porukan kanssa vähän aloteltu, kai sä tuut messiin? Mennään sitten illalla sinne mökille", Laura hihkui selkeästi onnessaan.
"Kello on viis illalla! Nukuitteko te yhtään?" kysyin nyt jo hieman huolestuneena kammeten itseni ylös sängystä, "Laura, oikeesti."
"Kesä on vaan kerran vuodessa! Ei sillon nukuta, ja nyt vasta nouseekin päähän", se vastasi sitten. Aloin olla oikeasti huolissani - Lauran olisi pitänyt rajoittaa juomista.
"Missä te sitten ootte?" kysyin, koettaen pitää ääneni sävyn vähemmän moralisoivana.
"Lokkikalliolla tietysti, täällä on paljon porukkaa nyt, minä, Tomi, Leevi, Repe, Silja, Sanna, Risto ja paljon muita! Tuutko mukaan? Me tullaan hakemaan sua!"
"Ette tule", sanoin vakavoituen, "mä kävelen sinne."
"Sulla menee ikuisuus! Pistän Tomin hakeen sut!" Laura mokelsi puhelimeen, ja äkkiä kuului humalainen kiljaisu ja kikatusta - Tomi oli selkeästi alkanut kutittaa Lauraa tai muuta vastaavaa.
"Jos ei nyt kuitenkaan, mulla menee tässä vielä hetki", vastasin sitten aavistuksen vaivaantuneena.
"Tomi älää!" Laura kikatti puhelimeen. "No mä tuun ite hakee sut! Kyllä mä pystyn ajaan, tiiäthän sä, kuinka hyvä ajaja mä oon. Kännissäkin."
Minun täytyi myöntää, että Laura ajoi suhteellisen hyvin, mutta en silti luottanut hänen puheisiinsa. Paras ystäväni kuulosti tällä hetkellä todella humalaiselta.
"Enkö vois kävellä?" ehdotin sitten vielä kerran. "Säästyis bensaa ja kaikkee."
"Ei, kyl mä tuun hakee sut. Oo vartin päästä siinä teijän ovella, ni mä tuun! Ajan ku tsaarin kuriiri, vai mitä ne oli ne hevosilla ratsastavat partaäijät!"
Ja niin Laura sulki puhelimen, ja minä huokaisin. Päätin luottaa Lauran sanaan, ja ryhdyin pukemaan päälleni. Ehdin tehdä kevyen meikin, ja otin pienen, punaisen laukkuni mukaan, ja sulloin sinne kaiken tarpeellisen, mikä mukaan mahtui. Otin kypärän hyllystä, ja lähdin ulos.

Laura taisi tosiaan ajaa kuin tsaarin kuriiri, sillä se seisoi jo pihatiellä skootterinsa kanssa kypärä kourassa virnistellen. Sen silmät haritti kuin keskustan spurguilla, mutta se näytti autuaan onnelliselta, ja piti ainakin paikoillaan olevan skootterin hyvin pystyssä.
"No niin, tuuthan sä", se nauroi, "kato nyt, mä selvisin tänne asti ilman yhtään naarmua!"
Naurahdin pienesti, ja tungin kypärän päähäni kavuten sitten mustan skootterin taakse, ja kiedoin käteni tiiviisti Lauran ympärille. Laura lähti ajamaan, ja kaikki meni siihen asti hyvin, kun ajelimme meidän rivitaloalueelta pois päin. Isommalla tiellä Laura painoi kaasua niin, että skootterin keula keinahti ylöspäin, ja minulta pääsi paniikinomainen kiljaisu. Laura vain nauroi.
"Oho, taitaa olla perällä vähän painoa ku noin hyppii", se huusi sitten painaessaan kaasua pohjaan.
Tomi oli virittänyt Lauran skootterin. Se ei ollut ennen huolettanut minua, täällä meidän kylällä kun kytät päivystivät harvemmin, mutta nyt kauhistelin, millaiset sakot saisimme... viritetty skootteri, rattijuopumus, ylinopeus... mitä vielä. Laura ei sen sijaan tuntunut ajattelevan mitään - painoi vain lisää kaasua koneeseen, ja huuteli kaikkea epämääräistä, josta en saanut kypärän läpi selvää. Vähitellen vauhti alkoi kiihtyä liian lujaksi, ja skootteri kallisteli välillä miten sattuu.
"Laura, voitko hidastaa?! Sä et aja kunnolla", huusin vauhdin yli.
"Ai mitä?! Mä ajan loistavasti, ihan ku Kimi Räikkönen", se meuhkasi, ja vaistomaisesti puristin tiukemmin ystävääni vauhdin yhä kiihtyessä. Nyt Laura selkeästi meni jo yli omien ajotaitojensa ja ajokuntonsa - vauhti oli lähemmäs seitsemääkymmentä, ja skootteri alkoi selkeästi hyytyä. Lauraa ei tuntunut kiinnostavan, se vain hihkui siitä, kuinka lujaa Tomin virittämä skootteri meni, ja horjui kuskin paikalla epämääräisesti. Minua alkoi nyt ihan oikeasti pelottaa. Olimme tulossa kohti Lokintien isoa ja vaativaa risteystä.
"Laura, hidasta! Tää kone prakaa alta!" mä huusin minkä kurkusta lähti, "hidasta! Hélvetti!"
"Mä en nää mitään, tuleeks meitä vastaan joku", Laura huuteli sitten vuorostaan.
"Voi jumálauta! Hidasta, Laura hélvetti soikoon, PAINA JARRUA!" karjuin hysteerisenä.
Meitä vastaan oli tulossa joku amisauto, valkoinen tuunattu. En tiennyt sen merkkiä, sillä en ymmärtänyt autoista tai vastaavista mitään, mutta musiikkia se huudatti, ja ajeli lujaa. Laura oli niin kännissä, ettei se nähnyt sitä.
"Laura, se auto tulee! Nyt víttu hidasta, käännä tätä!" huusin, ja Laura kiljui paniikinomaisesti jotain siitä, ettei skootteri pysynyt sillä enää hallinnassa. Kaiken kukkuraksi tiellä oli irtosoraa, ja pian skootteri luisui suoraan päin vastaan tulevaa autoa. Suljin silmäni, ja seuraavaksi tunsin lentäväni piennarta pitkin räsähdyksien ja kiljunnan saattelemana.

Makasin paikoillani monta minuuttia, sillä en uskaltanut tarkistaa, olivatko kaikki jäseneni tallella ehjinä. Hengitin tiiviisti, ja vähitellen availin silmiäni kypärän sisällä. Visiirissäni oli suuri halkeama, se oli osunut asvalttiin. Keräilin itseäni tienpientareelta, ja täristen nousin käsieni varaan. Housuni olivat rikki, ja joka paikkaan sattui. Mustavalkea neuletakkini oli repeytynyt hihasta auki, ja siinä oli suuri, verta vuotava haava. Seuraavaksi katsoin kypärän läpi auton ajajaa, joka vain istui ratin takana vihaisen näköisenä.
"Vítun kakarat, opettelisitte ajamaan sáatana!" se karjui ikkunasta, ja kaasutti tuhatta ja sataa pois.
Sáatana mikä tyyppi. Se oli ensimmäinen ajatukseni. Ei se edes tarkistanut, oltiinko me loukkaannuttu, ilmeisesti välitti vain autostaan! Vedin kypärän kädet täristen päästäni pois, ja paikansin seuraavaksi Lauran, joka makasi taju kankaalla ojassa ruhjoutuneen skootterin vierellä. Skootterista oli peili mäsänä, ja uskoin haavani johtuvan siitä. Kumarruin Lauran luo. Silläkin näytti olevan paikat suhteellisen ehjänä, mutta polvi oli auki ja veressä, ja siellä täällä näytti olevan haavoja. Vedin kypärän ystäväni päästä pois, ja koetin töniä sitä hereille.
"Laura, nouse ylös! Laura!" ravistelin hätäisenä.
Ei hélvetti, ei kai se känniääliö ollut kuollut?! Ei se voinut heittää veiviään, sehän oli paras ystäväni! Paniikkini osoittautui turhaksi, kun Laura yskien nosti päätään, ja mumisi jotain.
"Laura, mä soitan ambulanssin. Sulla voi olla paha aivotärähdys tai jotain! Onko joku paikka murtunu?" kyselin sitten puheen tulviessa suustani ulos yhtenä vyyhtinä.
"Ei ambulanssia, Enni, ei... ei kyttiä.. ei kyttiä.. ne soittaa poliisiin, mä en haluu, kortti lähtee kuivumaan", Laura houri sitten, ja huitaisi minua kädellään melkein naamaan.
"Meijän on pakko! Ei me tästä muuten mihkään päästä!" huudahdin epätoivoisena.
"Soita joku hakemaan meijät.. joku, soita Tomille.. EI! Älä soita sille, se huolestuu ja lähtee tänne kännissä ja ajaa ojaan, soita joku, soita Olavi, ei ambulanssia, ei Enni sitä, ei kyttäjuttua!" Laura horisi, ja ymmärsin, että se oli varmaan shokissa. Käteni tärisivät, mutta nyökkäsin. Ei kai sitten ambulanssia, jos Laura ei sitä tahtonut.

Otin puhelimen kouraan, ja selasin numeroita täristen. Tiellä oli vähän liikennettä, eikä kukaan kiinnittänyt meihin huomiota muutenkaan, olimmehan sen verran syrjään vastaantulijan kaistalle ajautuessa ajaneet. Löysin Olavin numeron, ja painoin vihreää luuria. Se hälyytti ja hälyytti.
"Vastaa nyt, vastaa", mumisin ja kuulin Lauran kiroilevan taustalla hiljaa. Puhelin hälyytti yhä.

----------------

V

Me oltiin jätkien kanssa herätty vasta neljän maissa, ja menty suoraan uimaan. Meidän oli tarkotus jatkaa juomista vielä tänään, ja Kari ja Joni oli pyörimässä kaupungissa ettimässä hakista meille. Toki Olavin mökillä oli vielä juotavaa jäljellä, mutta tänään me aateltiin taas juhlia jotain, ja olihan kuulemma ne Laurat ja Ennit ja muut tulossa tänne, joten varastoja piti suurentaa. Olavi ja Miksu oli mennyt saunaan. Mä olin käyny jo aikasemmin Karin ja Jonin kanssa, joten istuskelin sisällä kattellen telkkarista jotain luontodokumentteja. En koskaan paljastanu kellekään, mutta oikeestaan luontodokumentit oli mun salainen pahe. Sellainen nolo taipumus, jota ei kehdannut kertoo kellekään. Lintujuttuja mä kuitenkin vältin viimeiseen asti - ne oli Olavin alaa, mutta sen sijaan tää, mikä telkasta nyt tuli, kertoi savannin eläimistä, ja se oli aika mielenkiintonen.

Mä olin saanu jo melkein unohdettua sen eilisen välikohtauksen Ennin kanssa, mutta sitten kesken telkussa pyörivän leijonien metsästysretken alkoi pöydällä oleva Olavin puhelin soitattaa täydellä teholla Nauravaa kulkuria. Mä huokaisin raskaasti, ja jatkoin telkan kattomista. Kännykkä ei vaan lakannu soimasta, ja víttuuntuneena siitä, että jonkun Olavin puhelin keskeytti mun luontodokkarin, saapastelin pöydän luo, tempaisin puhelimen käteeni, ja olin jo vastaamassa, että Olavi oli nyt varattu ja Villekin katseli telkkarista savannielämää, mutta kun näin soittajan, mä katsoin ruutua kummissani. Enni soittaa. Miks hélvetissä se muija soitteli nyt Olaville? Ja miks se soitti niin sitkeesti? Mua hymyilytti aavistuksen, ja aattelin, että nyt ois hyvä hetki leikkiä vähän sen koiramuijan kustannuksella - se oli pilannu mun hienot shortsit jollain yrttiteellä!
"Kalliokosken tulipalo- ja tuhopolttovastaava Ville Aronen puhelimessa", totesin puhelimeen.
"Ville?" Ennin äänessä oli jotain outoa - hätää ja paniikkia. "Missä Olavi on?"
"Saunalla", tokaisin, "mikä nyt?"
"Hae se.. tai älä hae. Ihan sama. Onko sulla kortti? Ei, ei sulla oo, sähän oot mun ikänen kai..", Enni vikisi puhelimeen nyt jo tosi hätäisen kuulosena.
"Mikä sua oikein vaivaa? Sano suoraan äläkä kakistele", mä äyskäisin sitten. Mikä ihme sillä nyt taas oli?
"Laura ajo kolarin kännissä.. skootterilla.. se autoilija vaan lähti vetään.. tuu hakeen meijät pois täältä, Laura kuolee! Se ei suostu siihen että soittasin ambulanssin!" Enni vaikeroi. Kuulin nyt sen äänestä, että se alkoi itkeä ja oli shokissa.
"No ei mulla ole kun mopo, silläkö mä teijät haen?" mä kysyin sitten. "Missä te ootte?"
"Vaikka sillä, en mä tiiä. Lokintien risteyksessä", se vastasi sitten.
"No mä tulen, ei kai se Laura ihan kuolemassa oo?" kyselin vielä.
"Ei, mut mua oikeesti pelottaa, hae nyt vaan meijät jonnekin", Enni pyysi, ja mä lupasin tulla.
Vasta puhelin lopetettua mä tajusin, kuinka tyhmä ajatus se oli. Mopolla kahden loukkaantuneen muijan kanssa Lokintien risteyksestä Olavin mökille? Ei hélvetti soikoon. Mä juoksin saunalle tuhatta ja sataa, ja Olavi lähti heti mun messiin. Sen pyyhe jäi jonnekin saunapolulle, ja jätkä kiskoi äkkiä vaatteet niskaan, ja me hypättiin mopojen kyytiin, ja ajettiin kohti Lokintien risteystä.

Kun me saavuttiin sinne, tilanne näytti hysteeriseltä. Laura puoliksi istu, puoliks makas, ja roikotti kypärää kädessään sekavan näkösenä. Sillä tais olla aika paha humala päällä. Me ei oltu onneks alotettu vielä juomista - ja kerrankin se oli hyvä asia, jopa mun mielestä. Me pysäköitiin mopot pientareen laitaan, ja Olavi juoksi Lauran luokse, ja kyykistyi muijan eteen, alkaen kysellä sen vointia. Enni seisoi tien reunassa Lauran vierellä täristen. Mä astelin lähemmäs, ja samassa se jo ryykäs mua kohti heittäen kypäränsä asvaltille niin että kolahti.
"Voi hélvetti, Laura kuolee!" se parkaisi, ja tarrasi mua rinnuksista ja painoi päänsä mun rintaa vasten alkaen nyyhkyttää niin että koko pikkunen muija tärisi.
Mä järkytyin, jos suoraan sanotaan. Niinpä mä vaan mutisin jotain, ettei se kuole, ja taputin sitä kankeasti selkään. En mä osannu odottaa että Enni menis tälläsiin hulluuksiin, ees hysteerisenä onnettomuuden jälkeen. Se itki, ollen selkeesti shokissa. Olavi talutti Lauran mopolleen, ja vilkaisi meihin.
"Mä vien sen terveyskeskukseen, halus se tai ei. Mä en haluu riskeerata. Me lähetetään sit terveyskeskukselta joku hakemaan toi skootterin raato pois. Vie sä Enni mökille, jos sil ei oo mitään pahempaa", Olavi sanoi, ja veti ilme synkkänä kypärän päähän, nostaen Lauran mopon taakse, kietoen kännisen muijan kädet ympärilleen, ja lähtien ajamaan Lokintien risteykseltä kylälle päin. Mä katoin Enniä, joka irrottautui lopulta musta pyyhkien silmiään.
"Mä en tiiä miks hélvetissä mä tein noin", se naurahti sitten, "sä oot muuten tosi huono lohduttaja."
"No sori vaan", mä sanoin sitten, "mut.. ootsä kunnos? Mennäänkö mökille?"
"Mä oon ihan kunnossa, pari mustelmaa ja haavaa vaan", se sanoi, "mennään."
Mä istuin mopolleni, vedin kypärän päähän, ja Enni seurasi rikkinäisine kypärineen perässä. Se piti musta ajomatkan ajan jäykästi kiinni, mutta piti kuitenkin. Mä en hélvetti ymmärtäny naisia sitten yhtään... enkä kyllä sen paremmin itteänikään sen jälkeen, kun tajusin, että Enni nojasi loppumatkasta päätään mun selkään, enkä ees pistäny sitä pahakseni.

----------------

E

Mökillä Miksu oli meitä vastassa. Hyppäsin mopon kyydistä yhä täristen, ja Miksu tuli halaamaan minua, ja heitti hupparinsa harteilleni lähtien taluttamaan minua sisälle.
"Oot sä kunnossa? Tarviiks sun mennä terveyskeskukseen?" Miksu huolehti.
"Oon mä ihan kunnossa. Nää haavat pitäis vaan puhdistaa", vastasin sitten, ja ääneni kuulosti jo miltei normaalilta verrattuna äskeiseen itkuiseen ja hysteerisen karjuntaan.
Vilkaisin Villen suuntaan. Se oli kääntänyt nyt minulle jo selän, ja harppoi saunalle päin. En ymmärtänyt, mikä oli saanut minut tarrautumaan siihen, mutta uskoin, että syy siihen oli hysteria ja shokkitila. Onnettomuus oli kuitenkin järkyttänyt minua, ja vieläkin minua karmi se autoilija, joka oli vain huutanut meille ja ajanut tiehensä. Ja tietysti Lauran kohtalo oli vielä auki.
Miksu istutti minut sisällä sohvalle, ja puhdisti haavani. Koko oikea puoli kehostani tuntui kipeältä, ja uskoin, että siihen tulisi huomiseen mennessä monta mustelmaa. Soran ja asvaltin aiheuttamia haavaumia minulla oli polvessa, sääressä ja oikeassa kädessä. Mitään pahempaa ei ollut käynyt. Uusi kypärä pitäisi ostaa, mutta se ei ollut ensimmäinen huolenaiheeni nyt. Kolarissa olisi voinut käydä tietysti paljon pahemminkin, ja känninen Laura oli saattanut saada pahankin tällin. Kerroin Miksulle, miten tilanne oli edennyt, ja se nyökkäili vakavana.
"Pérkele, mä annan sille kunnon opetuksen, sille amissälille, joka jätti teijät oman onnenne nojaan!" Miksu uhosi.
"Sen se ansaitsis", minä huokaisin, "mä tärisen vieläkin. Se kolari ois voinu koitua kuolemaks."
"Onneks te ootte hengissä", Miksu huokaisi, ja marssi jääkaapille, "Laurakin on varmasti ihan kondiksessa, Olavi soittaa varmaan kohta."
Minä hymyilin väkinäisesti, ja nyökkäsin. Miksu penkoi jääkaappia, ja nosti sieltä pullon leijonaviinaa.
"Kari ja Joni on vielä kaupungilla", se sanoi, "mutta täällä ois tämmönen. Taidat tarvita rauhotusryypyn."
"En mä nyt oikein viitti juoda", vastasin sitten Miksulle pahoittelevasti, "kun Laurallekin kävi se ja kaikkee."
Ennen kuin Miksu ehti vastata, jätkän puhelin soi, ja se vastasi, ja kävi lyhyen keskustelun.
"Se oli nyt se Olavi. Laura oli ihan kunnossa, shokissa kyllä ja lievä aivotärähdys. Sitä ei tosin ees puhallutettu, oli kuulemma Lauralle tuttu lääkäri siellä.. siinä näkee mikä käpykylä tää on. Korruptio jyllää", Miksu naurahti, mutta vakavoitui sitten, "Laura on jo parempaan päin, eikä sillä nyt ihan järjetön humala enää oo. Se soitti sille jätkälleenkin, Tomille, ja menee kotiin lepäämään."
"Hyvä", sanoin huokaisten helpotuksesta, "ehkä munkin pitäis lähteä kotiin."
"Älä nyt", Miksu virnisti, "kyllä sä voit olla täällä yötä, ehkä se tekis hyvää sulle?"
"No.. no joo", myönnyin sitten, "ja no, ehkä vähän sitä rauhotusryyppyä sitten.."
Miksu nauroi. "Mä arvasin, että sä myönnyt! Kohta shokki ja hysteerisyys on muisto vain."
Ja niin tummatukkainen jätkä kaatoi minulle lasiin kokista ja viinaa. Tiesin, että minun olisi kannattanut ottaa rauhallisesti tuollaisen törmäyksen jälkeen, mutta olo alkoi tuntua vähitellen paremmalta, nyt kun tiesin, että Laurallakin oli kaikki hyvin.. joten niinpä hörppäsin lasistani, ja kehotin Miksua puhumaan jostain kivasta, ja olo alkoi vähitellen kohentua.

Siirryimme Miksun kanssa laiturille istumaan muutaman lasillisen jälkeen. Minä linkutin kuin vaivaisukko, selkä kyyryssä ja ottaen tukea Miksusta. Olo tuntui jyrän alle jääneeltä, ja koko oikeaa puolta särki vietävästi. Laiturilla Miksu istutti minut yhteen muovituoliin, ja istui itse toiseen, ryhtyen kalastamaan. Kesäilta oli tyyni, ja vesi ei väreillyt juurikaan. Laskeva ilta-aurinko heijastui vedestä nätisti. Minä pidin kaikesta kauniista, ja nytkin toivoin, että minulla olisi ollut kamera, jotta olisin voinut ikuistaa hetken. Koska olin uppoutunut katselemaan maisemaa, en kuullut takaani tulevia askelia, ja havahduin vasta, kun Miksu kirosi äänekkäästi ison ahvenen päästessä karkuun. Ville seisoi takanani, ja tiirasi kädet hupparin taskuissa kuulaalle järvelle.
"Osaatko sä yhtään kuvailla sitä tyyppiä, joka ajo teitä päin?" Ville kysyi, muttei katsonut minuun.
"En mä oikee nähny, mut vaaleet hiukset sillä oli, semmonen varmaan parikymppinen tyyppi", vastasin sitten, ja katsoin Villeä kulmat hieman koholla. Mitä se ajoi takaa?
"Millanen se auto oli?" se kysyi, ja nyt jätkä käänsi jo katseensa minuun. Villen silmät olivat jotenkin ahdistavat. Kullanruskeat silmät tuijottivat minua intensiivisesti - olin havaitsevani niissä jotain samankaltaista, jota aina kuvataan salapoliisikirjoissa sen päähenkilön katseeksi, kun se selvittää ankarasti jotain tapausta.
"Valkonen, tuunattu amisauto.. siinä oli takaspoileri", muistelin sitten kääntäen katseeni taas järvelle, "punaset karvanopat, joo. Ja se rekkari tais olla jotain.. AZE.. ja oliskohan ollu numeroita kuus ja kolme ainakin."
Ihmettelin, kuinka paljon muistinkaan siitä autosta, nyt kun ryhdyin miettimään. Olinhan kuitenkin nähnyt sen kaasuttavan pois karvanopat viuhahtaen ja moottori ulvoen. En kuitenkaan uskonut, että muistikuvistani oli mitään hyötyä, sillä täällä kylällä, Kalliokoskella, oli ihan tuhottomasti amisautoja, ja varmaan monta samanlaista tuunattua valkoista. Ville kuitenkin vilkaisi Miksuun arvoituksellisesti. Miksu oli nyt saanut ahvenen, joka uiskenteli punaisessa saavissa tuoliemme välissä. Miksu pyöritteli onkea käsissään, ja katsoi Villeä.
"Rasinahon auto", Miksu totesi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, "me tiietään se tyyppi."
"Ai?" kysyin hieman hölmistyneenä. "Mä en oo koskaan kuullutkaan."
"Se ei asu Kalliokoskella varsinaisesti, se asuu Ketunkairalla", Ville totesi sitten.
Kalliokoski oli kotikuntamme, kasvava kaupunginalku Länsi-Suomessa. Pääosin täällä oli kuitenkin kesämökkejä, mutta vähitellen kasvava kunta oli saanut lukionkin, ja päässyt maailmankartalle. Ketunkaira sen sijaan oli pieni naapurikylä - siellä ei ollut paljon mitään, paitsi nähtävästi sekopäisiä autoamiksia.
"No, eipä se paljon auta, vaikka tietäisinki kuka meitä päin ajoi", tuumasin, "ainakin nyt tiiän, että Ketunkairalla asuu vaan idiootteja."
"Kyllä siellä ihan hyvää väkeekin asuu", Miksu puolustautui, "Jonin veli asuu Ketunkairalla ja se on tosi hyvä tyyppi.. voisin sanoo sille, että käy vähän ojentamassa Rasinahoa."
"Ei tartte", minä sanoin ja nostin käteni pystyyn puistellen päätäni, "mä en halua tästä mitään showta. Te ootte ihan liian kilttejä, antaa sen Rasinahon múflkun olla, ehkä se oppii joskus käyttäytyyn."
"Jos niin sanot", Miksu totesi kohauttaen olkiaan, ja viskasi taas kohon koukkuineen veteen.
Ville tuhahti, ja tunki tupakan suuhunsa lähtien harppomaan saunalle päin sanaakaan sanomatta.

Miksu onki vielä vähän aikaa, ja minä tyydyin vain katselemaan maisemia. Kari, Joni ja Olavi palasivat mökille suurinpiirtein samaan aikaan, ensimmäisiksi mainitut iloisesti kolisevien muovipussien kanssa, mutta minua ei oikein jaksanut innostaa ryyppääminen - olinhan juuri joutunut rattijuopon kanssa kolariin. Muutama lasillinen leijonaviinalla höystettyä kokista oli riittänyt rauhoittamaan oloni, joten enempään en tosiaan aikonut koskea. Minua väsytti - päivä oli ollut raskas, ja istuin mökin sohvalla silmät sirrissä. Ville oli häipynyt taas omille teilleen, se oli ottanut mopon pihasta jotenkin ärtyneen oloisena, ja ajanut jonnekin. Kari, Joni ja Olavi sen sijaan näyttivät pelaavan mölkkyä ja hankkivan humalaa tasaiseen tahtiin. Kari oli kutsunut mökille lisääkin porukkaa, ja niihin kuului minunkin tuttujani - Risto, Sanna, Mira ja Aslak. Nelikko saapui mökille Riston autolla, ja minä tervehdin väsyneesti. Risto ja tytöt menivät pelaamaan mölkkyä Olavin ja kumppaneiden kanssa, mutta Aslak tuli juttelemaan minulle.
"Moi Enni", se tervehti hymyillen, ja istui viereeni penkille, "miten menee?"
"No ei tässä mitenkää ihmeellisesti, just joutunu rattijuopon kanssa kolariin", vastasin hieman sarkastiseen sävyyn, mutta naurahdin kuitenkin sanojeni päätteeksi.
"Ai Laurako?" Aslak kysyi vakavoituen, "ei kai sattunu pahasti?"
"Hengissä ollaan ja yhtenä kappaleena molemmat", vastasin, "no, mites sä? Joko Lappi kutsuu?"
Aslakin nimi ei oikeasti ollut Aslak. Oikeasti tummanruskeatukkaisen jätkän nimi oli Petri, mikä ei mielestäni sopinut sille yhtään. Aslakilla oli aivan vaaleat silmät, sellaiset jäänsiniset. Se oli joskus ala-asteella pitänyt meille esitelmän poroista, kun se oli käynyt Lapissa matkoilla, ja jotenkin sen saamelaissilmistä ja esitelmästä oli tullut nimi Aslak, ja me oltiin kaikki kutsuttu sitä jo varmaan ainakin kuusi vuotta Aslakiksi. Eikä se pannut sitä pahakseen - se oli joskus jopa ajatellut muuttaa nimensä Aslakiksi varsinaisesti. Sillä oli kova kaipuu Lappiin, se tahtoi perustaa porofirman.
"No ei ihan vielä", se nauroi sitten, "onhan mulla vielä vuosi opintoja jäljellä, niinku tiiät."
Aslak opiskeli kanssani samassa lukiossa, mutta sillä oli abivuosi edessä, minulla taas alkaisi vasta toinen vuosi syksyllä.
"Sit muutat Lappiin hirsitaloon ja ostat poroja?" naurahdin hyväntuulisena, "no, onks sulla jo kaavailtuna sopiva emäntä sinne?"
"No ehkä", Aslak vastasi sitten leikkisään sävyyn silmät tuikkien, "en mä kyllä tiiä, lähtiskö se mun mukaan niin kauas ja vielä näin nuorena. Ehkä ois hyvä opiskella vielä."
"Kyllä Ninni lähtee", vastasin sitten, "mä uskon niin."
Ninni ja Aslak olivat säätäneet jo tuhottoman pitkän ajan, mutteivät vielä seurustelleet. Minä olisin ihan hyvin voinut kuvitella ne jonnekin Lapin kylmälle kairalle porojen kanssa.. tummatukkainen jääsilmä Aslak ja vaaleatukkainen ruskeasilmäinen Ninni.
"No entäs sä? Onko mitään uutta?" Aslak kysyi aavistuksen varovasti - kyllä sekin tiesi, mitä Ilari oli minulle tehnyt.
"Eipä oikee", vastasin sitten mietteliäänä, "toisaalta.."
"Niin mitä?" Aslakin mielenkiinto heräsi, ja jätkä kumartui puoleeni uteliaana.
"Ei mitään", naurahdin, "kerron joskus jos tulee kertomisen arvoista. Mut kato, Risto kaipaa sua jo tuolla."
Risto tosiaan huiskutteli kättään grillimajalla, ja kutsui Aslakia mukaan. Aslak hymähti minulle, ja nousi penkiltä lähtien mukaan humalaiseen mölkkypeliin. Minä jäin istumaan mietteliäänä. Miksi olin sanonut toisaalta? Ajattelinko todella, että minulla oli jotain.. johonkin? En osannut edes itse ajatella selkeästi asioita, joten päätin vain unohtaa koko keskustelun, ja nojasin sohvaan. Miksu tuli sisään, selkeästi vähän ottaneena. Hyvin väsyneen oloisena se istahti viereeni laivastonsiniselle sohvalle, ja katsoi minuun.
"Víttu että tää juhliminen vie voimat", se naurahti sitten, ja haroi hiuksiaan, "sä näytät kuolleelta."
"No kiitti", tuhahdin, "tää on ollu pitkä päivä. Se kolari ja kaikki.."
"Nii", Miksu myötäili, "ei varmasti mikään helppo päivä."
"Ei tosiaan", vastasin haukotellen, ja lysähdin sohvalle vaakatasoon pistäen pääni Miksun polville, "se kolari vilistää aina ajottain vieläkin mun silmien edessä. Mitä jos ois käyny pahemmin? Mitä jos.."
"Jossittelu ei auta mitään", Miksu vastasi ja taputti mua päälaelle nojaten selkänojaa vasten, "kaikki on hyvin."
"Mua ahdistaa", vastasin sitten ja suljin silmät. En ollut itkenyt sen jälkeen, kun olimme tulleet mökille. Nyt annoin kuitenkin taas kolarin tuoman ahdistuksen ja pelon päästä valloilleen, ja ryhdyin nyyhkyttämään lapsellisesti. "Tää on ihan tyhmää, itkee vieläkin.."
"Alkoholi ja järkytys ei oo hyvä yhdistelmä", Miksu mutisi, "ei ois pitäny tarjoo sulle ryyppyä. Mut nyt, rauhotu. Nukutaan. Näät Lauran huomenna, ja kaikki on taas hyvin. Sen poikaystävä, se Tomi, hakee sen skootterin romun pois.. nyt nukutaan."
Nyyhkytin vielä, ja päästin epämääräisiä pärskäyksiä, ja minua hävetti - vetistin Miksun housut. Miksu ei ollut millänsäkään, se hyräili itsekseen epämääräisesti, ja vähitellen tunnistin sävelen. Se oli Toton Africa-kappele. Miksu alkoi laulaa humalaisella epävireydellä. Kappale oli kuitenkin rauhoittava, ja vähitellen rauhoituin, ja nukahdin siihen, Miksun jatkaessa lauluaan unessani, tosin paljon puhtaammalla äänellä ja vähemmän nuotin vierestä.

It's gonna take a lot to drag me away from you
There's nothing that a hundred men or more could ever do
I bless the rains down in Africa
Gonna take some time to do the things we never had

----------------

V

Mökille tuli sinä iltana paljon porukkaa. Kari oli kutsunut joitain tyyppejä, joista tunsin vain Riston ja Miran. Risto oli mun vanha yläastetuttu, ja Mira sen sijaan opiskeli mun kanssa samassa amiksessa - tosin se opiskeli media-assariksi. Toinen muija, punatukkainen, lyhyt ja pirteä tyyppi esitteli ittensä Sannaks, ja toinen jätkä kerto olevansa Aslak. Se kuulosti ihan saamelaiselta, mut samalla se jätkä kerto, ettei sen oikee nimi ollu Aslak, mutta kaikki kutsu sitä sillä nimellä. Just. Niitten seura ei oikein jaksanu kiinnostaa mua. Vilkasin sisälle, ja näin Ennin istumassa sohvalla yksinään. Se Aslak tuli kuitenkin pian sen seuraan, joten mä painuin omille teilleni. Mua vítutti se, mitä Rasinaho oli tehny Ennille ja Lauralle. Se jätkä ei ottanu koskaan vastuuta mistään, joten mun mielestä nyt oli hyvä hetki näyttää, että jostain kannatti ottaa vastuuta. Hyppäsin mopon kyytiin, ja kaasutin kylälle, kohti Lepänmäen puistoa, jossa ne autoamikset yleensä vietti aikaansa pussikaljoittelun merkeissä ennen baariin lähtemistä. Kuskit tietysti vaan hengaili menossa mukana.

Pysäköin mopon puiston reunalle, ja lähdin kävelemään eteenpäin. En viittiny laittaa sitä ees lukkoon, ei kukaan sitä kuitenkaan pöllis. Mä astelin kädet taskuissa vihreää nurmikkoa pitkin koivujen lomassa, ja etin katseellani tuttua porukkaa. Ja kuten mä olin arvellutkin, Isomäen Joonaksen porukassa oli myös Rasinaho. Olin nähny sen auton parkkeerattuna läheiselle kadulle, ja tunsin muutenkin tän kylän tyypit niin hyvin, että tiesin, mistä ettiä niitä. Mä saapastelin porukkaan, ja nostin käteni tervehdykseen Joonakselle.
"Ville, terve!" se huuteli hymyillen, nostaen kaljaa tervehdykseks, "mitä jätkä?"
"Ei kummempii, tulin katteleen et mikä meininki", vastasin sitten, ja vilkaisin porukan läpi. Muutamia tuttuja Joonaksen ja Rasinahon lisäks, muttei mitään mainittavaa.
Rasinaho pysytteli taustalla. Se istui puistonpenkin päässä, ja sillä oli nuuska huulessa ja lippis väärinpäin päässä. Se oli vähän semmonen luihun oloinen jätkä, ei mikään hirveen hintelä, mutta naama oli kapee ku näädällä, ja silmät oli pienet ja ne siristi, ihan niinku se ois kattonu aurinkoa koko ajan.
"Normi meininki täällä, niinku näkyy", Joonas vastas, ja hörppi kaljaansa, "mites mökillä?"
"Ei siellä oikee mitää, normii juhlintaa", vastasin, ja siirsin nyt katseeni Joonaksesta Rasinahoon, "poimin sinne tänää yhen siipirikon tipun."
"Sähä oot oikee pelastava enkeli sitte", nauroi nyt Lauri, joka istui Rasinahon vieressä, "onko hyvänkinäkönen muija?"
"Onha se ihan kiva, harmi että joku yritti tänää tapattaa sen ajamalla melkee sen päälle valkosella autolla, jonka rekkari on AZE-635", mä tokaisin ja sylkäsin maahan, kattoen nyt Rasinahoa.
Se nosti päätään, ja vilkaisi muhun. En osannu tulkita sen katsetta.
"Mitä mun autosta?" se kysy sitten.
"Sitä, että sä ajelet ku idiootti ja jätät neidot pulaan ajettuas ensin melkee niiden päältä", mä totesin ärtyneenä. Vítun idiootti.
"Ne itte tuli vastaantulijan kaistalle", se äyskäsi sitte, "ei oo mun homma vahdata, onko jotkut akat kunnossa."
"Sáatana että sä oot kylmä jätkä. Ei ihme ette sulla oo muijaakaan", mä totesin sitten.
Rasinaho nousi penkiltä ja lähti tulemaan mua kohti.
"Mä en pidä sun tyylistä. Sä et ota vastuuta mistään. Sitä sun Ullaaski petit koko aja, ja sitte et ottanu mitää vastuuta", puhuin nyt suutani puhtaaksi sille páskiaiselle.
"Lakkaa huutelemasta mun yksityisasioista, pikkurúnkku", se totesi. Joonas katsoi meitä tuimana, ja porukka oli hiljentynyt.
"Haista kuule jätkä pitkä páska", mä vastasin, "tässä on sulle terveisiä mun kaveriltani Herra Nyrkiltä."
Ja niin mä latasin oikean koukun suoraan sitä naamaan. Isku osu ja uppos, ja Rasinaho oli yhestä ainoasta hivautuksesta polvilleen maassa nuuskamälli suusta lentäneenä nenäänsä pidellen.
"Hélvetin homo! Tota sä kadut!" se inisi.
"En ikinä. Voisit opetella käyttäytymään, páskahousu", mä vastasin.
Rasinaho kompuroi ylös, ja nenäänsä pidellen koetti lyödä mua. Mä löin sitä uudestaan naamaan, ja nyt sen nenästä roiskahti verta jo mun paidalle ja naamalle. Rasinaho onnistu potkaseen mua ja lyömään multakin nenän verille, mutta lopulta mä potkasin sitä polville niin lujaa, että se vaikeroi taas maassa.
"No víttu lopeta jo se lyöminen, mä en enää aja sillee, sáatana", Rasinaho kiroili.
"No syytä olis, jos vielä kerranki ajat jonku päältä ni sorvaan sulta nenän lopullisesti niskaan", mä äyskäisin ja pyyhin miehekkäästi verta nenästäni hihaan vilkaisten Joonakseen, "hyvät bileet, Joonas. Pidä meininki katossa!"
Sitten mä harpoin kiroillen mopolleni, ja tungin nenäliinan sieraimeen, jotta se lopettais vuotamisen. Ajoin takasin mökille pikavauhtia - en halunnu, että tästä tulis kyttäjuttua. En kyllä uskonu, että Rasinaho sellaista nostais, täällä tämmöset tappelut oli toisinaan ihan arkipäivää.

Mökillä meininki oli samantapanen ku sillon ku olin sieltä lähteny. Porukka jatko juomista ja soitti musaa ihan ilosena. Mä parkkeerasin mopon mökin kuistin viereen, ja harpoin saunalle. Mua ramaisi sen verran, etten jaksanu enää mennä mukaan. Halusin nukkua, enkä välittäny verisistä vaatteistakaan. Saunalla mä kävin pesuhuoneen sohvalle pitkäkseni, ja nopeesti nukahdinki siihen, nenäliinatuppo edelleen sieraimessa. Aamun sarastaessa mä heräsin siitä, ja tunsin oloni sekavaks. Nyt mä halusin eroon näistä verisistä vaatteista, ja jostain syystä halusin päästä näyttämään Ennille, että olin antanut sille sekopäälle rallikaaharille opetuksen. Vaan mikä mua odottikaan, kun pääsin sisään mökkiin? Enni nukku suurinpiirtein Miksun sylissä, ja Miksu kuorsas ku moottorisaha.
"No jaaha", mä totesin kuuluvaan ääneen, ja ne hätkähti hereille.
"Mitä mitä mitä?" Miksu höpisi niskaansa hieroen, "mitä víttua? Mitä kello on?"
"Oiskoha jotai seittemän aamulla", mä totesin sitten villinä veikkauksena.
Enni nousi Miksun sylistä istualleen, ja tuijotti mua.
"Ai hélvetti että selkä on kipee", Miksu valitti, "istualteen nukkuminen ei tee hyvää."
"Ville? Miks sun paita on veressä?" Enni kysyi sitten, ja sen uniset silmät revähtivät auki.
"Tuskinpa se sua kiinnostaa", mä äyskäisin sitten, tietämättä edes itekään, miks mua suututti. Enhän mä ees pitänyt sitä muijaa minään.. ainakaan en ajatellu pitäväni.
"Mitä sä oot tehny?" se tivasi sitten tuijottaen mua tiiviisti.
"No kävin vähän puhuttelemassa Rasinahoa, entä sitte?" mä kysyin, ja kävelin jääkaapille.
Enni nousi salamana seisomaan, ja Miksu jäi nuokkumaan sohvalle ku horroksessa.
"Ai sitä joka ajo mua ja Lauraa päin? Kävitkö sä lyömässä sitä?!" Enni vaahtosi ja kiersi mun edelle tukkien mun tien keittiöön.
"Joo, ainaki se vastuuton páska sai opetuksen", mä totesin, ja tarkkailin Ennin reaktiota.
"Voi hélvetti! Sä oot ihan toivoton sekopää!" se huusi, ja tarrasi mua hupparin rinnuksista, "mä kielsin tekemästä mitään! Sä oot IDIOOTTI! Tajuatko?! Idiootti! Ei sun tarvi mennä lyömään ketään ja saada ite turpaas sen takia että joku järjetön jätkä oli vastuuton!"
Mä tuijotin sitä hetken, ja sitten mullaki alko keittää. Mähän olin vaan koettanu antaa takasin Ennin ja Lauran puolesta!
"No víttu anteeks että koetin antaa takas", mä älähdin, ja tönäisin sen irti itestäni, "en tienny että oot noin väkivallan vastanen!"
"No en mä tienny että sä meet haastamaan sen tappeluun! Miks ihmeessä? Äläkä yritä väittää, että koetat suojella mua, sähän se mua täällä heittelet järveen ja riehut muutenkin, ja siihen verratessa Rasinaho amisautoineen on aika vähäpätöstä, varsinki ku Laura ajo ite väärin!"
"Kauanko sä jaksat vielä jauhaa samasta asiasta?! Okei, tuli selväks! En enää koskaan tee palveluksia sulle, neiti täydellinen", mä karjaisin sitten.
"Voi vítun jätkä! Sä oot lapsellinen marttyyripyromaani!" Enni ulvaisi.
"Ja sä oot tiukkapipoinen moralisoiva koirahullu!" mä vastasin vihasena.
Makkarin puolelta lampsi esiin Kari, Joni, ja etunenässä Mira, joka kulki kädet lanteilla vihaisena.
"Anteeks vaan, mut jotkut täälä yrittää nukkua rajun bileillan jälkeen!" se huudahti sitten.
"No oisit vetäny pääs niin täyteen ettet kuule etkä nää! Sáatanan naiset, mä lähen", vastasin sitten víttuuntuneena, ja kuljin puolijuoksua mökistä pois mopolle. Selvä, se siitä sitten, aattelin mennessäni. Olkoot. En enää koskaan tekisi mitään vítun palveluksia kellekään.

----------------

E

Villen paineltua ulos ovesta, lysähdin takaisin sohvalle istumaan haudaten kädet kasvoihini. Mira tuijotti suu auki Villen perään, Kari ja Joni poistuivat vaitonaisina tupakalle, ja kuulin kuistilta vain vaimeaa puheensorinaa, muutamia lyhyitä sananvaihtoja. Minun ja Villen riita oli saanut porukan aika hiljaiseksi. Miksu nousi laivanstonsiniseltä sohvalta, ja meni keittämään kahvia ja minulle teetä. Istuin sohvalla liikkumatta ajatusten risteillessä päässäni siihen asti, että Miksu istui takaisin viereeni, ja asetti teekupin pöydälle. Nostin katseeni jätkään, joka kohautti olkiaan, ja hörppäsi kahviaan. Nostin punavalkean kupin käsiini, ja mietin, olinkohan raivonnut Villelle vähän turhaan. Sehän oli koettanut vain kostaa Rasinaholle sen, mitä holtiton kuski oli aiheuttanut minulle ja Lauralle. En silti osannut jotenkin arvostaa Villen tekoa - ehkä se johtui siitä, että minun ja jätkän välit olivat muutenkin riitaisat ja epämääräiset. Huokaisin itsekseni, ja hörppäsin teetä.

En viihtynyt mökillä enää kovin kauaa Villen lähdön jälkeen. Miksu heitti minut kotiin - Risto ja muut jäivät vielä sinne selviämään krapulastaan. Minulla oli ainoastaan turhautunut olo. Kotona otin saman tien Dingon hihnaan, ja lähdin lenkille. Se oli aina hyvä keino purkaa ärtymystä. Dingolla riitti energiaa, ja pystyin miltei unohtamaan riitani Villen kanssa koettaessani pitää ilakoivaa belgianpaimenkoiraa ruodussa. Tein Dingon kanssa pitkän lenkin, ja harjoittelin koiran kanssa tokoa vielä pihallakin. Sain taas olla ylpeä pojastani - se vei murheet mennessään, ja ilahdutti ylpeää omistajaansa tottelemalla tokokäskyjä taas vaihteeksi kuin ihmisen mieli, vaikka lenkillä olikin ollut vähän riehakas. Lähtiessäni hakemaan mehua sisältä, puhelimeni soi.
"Enni", vastasin lyhyesti, ja nojasin olkapääni luuriin kaataessani samalla marjamehua lasiin.
"Laura tääl moi", kuului ystäväni ääni toisesta päästä. Laura kuulosti jotenkin väsyneeltä, mutta muuten omalta itseltään - ja kerrankin se ei ollut humalassa!
"Mitä kuuluu? Ootko kunnossa jo?" kyselin sitten laskien mehukannun puupöydälle.
"Ihan hyvää, ja ihan elävänä ollaan, vähän väsyttää", Laura vastaili, "missä meet?"
"Kotona vaan", vastasin sitten, "lähin mökiltä eilen kun.. tuli vähän riitaa."
"Mitä?" Laura kuulosti epäuskoiselta, "nyt tuut kyllä meille ja kerrot kaiken! Sit lähetään kaupungille, yks reissu sairaalaan ei mua pysäytä."
"Oke, lähen tuleen", vastasin naurahtaen ja suljin puhelimen. Olin jo lenkiltä tultuani käynyt suihkussa ja vaihtanut vaatteet, joten nyt vain harjasin hieman hiuksiani, nappasin laukun mukaan, ja lähdin kävellen Lauralle. Hän asui muutaman kilometrin päässä meiltä.

Laura odotti minua heidän talonsa parvekkeella. Laura asui kerrostalon ykköskerroksessa, ja hän istui parvekkeen kaiteella tupakka suussaan. Lauralla oli laastari poskessa, ja tummat pussit silmien alla, mutta muuten se näytti olevan ihan kunnossa.
"Sairaalassa ei sitten mainittu mitään tosta tupakoinnista?" kysyin hieman huvittuneena kiivetessäni puolentoistametrin tasolla maasta olevan kaiteen ylitse parvekkeen tuolille istumaan.
"No kyl siel jotain sanottiin", Laura sanoi, ja kääntyi kaiteella nousten siitä ja istuen toiselle tuolille viereeni, "ne sano, että jos huimaa, voin jäädä yön yli tarkkailuun, mut en mä halunnu, siellä ois ollu ihan sáatanan hankala käydä tupakalla!"
"Sä se et sitten koskaan muutu", nauroin katsoen ystävääni silmiin, "mut lupaatko ottaa vähän rauhallisemmin?"
"No joo joo", se hymyili ja tumppasi tupakan, "mut kerro sä nyt, mitä siellä mökillä tapahtu."
Minä selitin yksityiskohtaisesti koko episodin, joka oli eilen mökillä tapahtunut, ja Laura kuunteli vaiteliaana sytyttäen uuden tupakan, ja puhalteli savuja mietteliään näköisenä.
"... ja sitten se lähti mökiltä ovet paukkuen", lopetin tarinani, ja katsoin Lauraan.
Lauran suupieli nyki, ja lopulta brunette purskahti nauruun.
"Hei Enni oikeesti", se nauroi, "jätkä käy vetämässä turpaan meidän yliajajaa, ja sä vedät raivarit!"
"No mutta ei sen ois tarvinnut! Se heitti mut järveen!" puolustauduin hieman nolona.
"Silti", Laura hymyili, "miten sä vedät puolees tollasia ihmeellisiä tyyppejä?"
"Idiootteja mä vedän puoleeni", puuskahdin sitten nojaten taaksepäin tuolissani.
"Mutta sä kumminkin vedät sitä tyyppiä puolees eli..", Laura leikitteli naurahtaen.
"Joo, ei kiitos. Ei enää yhtään kúsipäätä mun lähelle!" totesin sitten torpaten ehdotuksen.
"Niinpä niin. Mikä kúsipäissä kiihottaa", Laura nauroi vetäen hatsia tupakastaan.
"Ei mikään", tuhahdin, "en välitä sellasista miehistä enää."
"Etpä niin", Laura tuumasi, "mitä jos soitettas Tomille? Se alkaa varmaan olla jo huolissaan, kun en oo pyytäny siltä kyytiä mihinkään vielä tänään."
"Soitetaan vaan. Lähdetään kaupungille, tai vaikka sinne Lokkikalliolle, jonne ei eilen päästy", hymähdin. Onnettomuudeen voisi suhtautua tästä lähtien huumorilla.
"Niinpä", Laura totesi ja kaivoi puhelimensa esiin, "mutta tällä kertaa on vähän selväpäisempi kuski puikoissa ja tuskinpa se sun pyromaanis hakkaama Rasinahokaan ajelee täällä enää hetkeen."
"Ville ei oo mikään mun pyromaani!" äyskähdin sitten, ja vedin kädet puuskaan, mutta Laura vain virnisteli, ja nosti puhelimen korvalleen soittaen Tomin hakemaan meidät. Kävimme Lauran kanssa vielä sisällä hakemassa jotain sen tavaroita, ja taisipa Laura sujauttaa omista piiloistaan taas yhden leijonapullon laukkuunsa. Meinasin sanoa jotain, mutta päätin antaa olla. Moralisoisin vasta sitten, kun ystäväni alkaisi tyhjentämään sitä pulloa.

Tomi tuli hakemaan meitä, ja autossaan sillä oli myös Aslak ja Leevi. Laura hätisti suhteellisen kovakouraisesti Leevin etupenkiltä taakse, ja istahti suurieleisesti vakiopaikalleen sytyttäen taas tupakan.
"Ketjupolttaja on palannut", Leevi naurahti, "ei tainnu sairaalareissu paljon hetkauttaa?"
"No kerrankos sitä hospitaaliin joutuu", Laura hymähti, "ihan peruspäivä!"
"Sä voisit rajottaa tupakointia", Aslak hymähti, "ja voisit säästää ne rahat vaikka uuteen skootteriin!"
"No en mä sitä skootteria vielä hetkeen tarvii, ku mulla on tää oma kuski", Laura hymyili, ja taputti Tomia hellästi olalle.
Minä tyydyin pysymään vain hiljaa, sillä olin kyllä nähnyt, miten Laura ja Olavi olivat vaihtaneet mökillä katseita, ja kaiketi halailleetkin. Kovin intiimiltä se oli ainakin näyttänyt varsinkin loppuillasta, mutta ilmeisesti Tomikin oli ollut silloin niin jurrissa, ettei ollut tajunnut mitään. Minä en viitsinyt puuttua Lauran suhteisiin - jos rakkauteen tuli ryppyjä, se saisi selvittää ne ihan itse. En tahtonut myöskään, että Laura puuttuisi minun suhteisiini, mutta kovasti se tuntui sitä silti tekevän... ja olihan ystäväni uteliaisuus ja holhoaminen suhdeasioissa ihan huvittavaakin.

Saavuimme Lokkikalliolle aika vauhdikkaasti. Lokkikallio oli järven rannalla oleva kallio, jonka kupeessa oli terassi jäätelökioskeineen ja järven satama. Siellä nuoriso vietti usein aikaansa, jos ei jaksanut hillua kylällä tai asui lähempänä Lokkikalliota kuin keskustaa. Kalliokoskella oli paljon kallioita - ja siitähän koko kunta oli saanut nimensä. Tomi parkkeerasi auton sataman pienoiselle parkkipaikalle, ja päästyämme ulos autosta suuntasimme istumaan laiturille. Lukuisia veneitä oli nytkin ankkurissa odottamassa purjehtijoita. Meillä ei ollut venettä, mutta enollani oli, ja tänäkin kesänä olimme menossa veneilemään järvelle, ja käymään mökillä saaressa.. Kalliokoskessa pidin erityisesti siitä, että täällä oli vesi lähellä, ja luontoa niin paljon. Laura istui laiturin reunaan rakennetulle puiselle penkille, ja korkkasi leijonapullon. Leevillä oli mukanaan mäyräkoira kaljaa, ja kuten olin arvellut, tästäkin tulisi humalainen ilta. Minä tosin kieltäydyin kohteliaasti kaljasta - tänään ei ollut sellainen olo, että olisin tahtonut juoda. Paikalle saapui Repe, Silja, Miro, Aslak ja Maisa, vanhoja tuttuja kaikki. Tervehdin heitä hieman alakuloisesti, ja juttelun edetessä ja juomisen jatkuessa hämärtyvässä kesäillassa Aslak otti minua hartioista kiinni, ja kuljetti sivummalle.
"Enni, mä nään et nyt sua vaivaa ihan selkeesti joku", Aslak sanoi, ja katsoi minuun niillä tunturien jäästä valetuilla saamelaissilmillään.
"Ei mua mikään vaivaa, mä oon ihan okei", vastasin sitten, ja väänsin kasvoilleni hymyä, "oikeesti."
"Sua vaivaa se jätkä. Se riita sun ja sen Villen välillä", Aslak sanoi, ja kuljetti minua hartioista toiselle penkille, joka oli suuren M/S Mirelle-veneen kohdalla, istuttaen minut siihen ja istahtaen itse viereen. Aslak katsoi minua silmiin. Aslak oli tuntenut minut ala-asteelta asti, ja en voinut oikein valehdella hänen kaikki tietäville silmilleen. Lappalainen ennustaja, se Aslak oli.
"No joo", myönsin sitten, "sä tunnet mut liian hyvin."
"Vaan tarpeeksi hyvin", Aslak sanoi silmät tuikkien, mutta vakavoitui aavistuksen, "no, mikä siinä mättää?"
"Mä en tiedä. Mä en tosiaan tiedä", vastasin sitten mutristaen huultani, "toisaalta mietin jos mun pitäis pyytää anteeks.. mutta ei Ville mua kuuntelis. Ei me olla ees kavereita... mutta.."
"Mutta mitä? Jotain kuitenkin?"
"No Olavi sano.. että me ollaan kuin kyyhky ja varis. Ja joko poltetaan toisemme elävältä tai.. palamme yhdessä", naurahdin sitten. Aslak purskahti nauruun.
"No johan on Olavi taas teorian vetässy", se nauroi, "mutta jos sä haluut pyytää anteeks, pyydä anteeks. Jos se tuntuu oikeelta."
"Oikeelta ja oikeelta. Tuntuu ihan vasemmalta, mut ehkä mä koitan pyytää", hymyilin sitten. Aslak taputti minua selkään nauraen.
"Nyt tuut kyllä mun mukaan tonne. Ne taitaa mennä pullonpyöritystä", jätkä jutteli sitten. Olin juuri nousemassa, kun näin, että tuttu mopo kaarsi parkkipaikalle, seuranaan muutama muu.. Miksu, Ville, ja pari tuntematonta.
"Sori, en mä taida sittenkään ihan vielä", vastasin, "tuli muuta."
"Näköjään joo", Aslak sanoi, "varo ettet polta sormias."
"Haista huilu", naurahdin pojalle, joka lähti porukan luo. Minä puolestani lähdin kohti sitä sáatanan varista, joka Olavin lintufilosofian mukaan oli vastikään lentänyt haaskalle.

----------------

V

Ajoin täyttä päätä himaan, jossa saapastelin oikopäätä terassille röökille. Mun vítutus oli huipussaan. Mä olin vaan yrittäny auttaa sitä akkaa, ja se alkoi syyllistämään mua. Ehkä se oli joku väkivallattoman yhteiskunnan kannattaja. Mun mielipide oli se, että hammas hampaasta ja silmä silmästä - tai turpaan törmäilystä, jos tätä tapausta miettii. Puhaltelin savuja hitaasti seisten terassilla, ja kattellen näkymää, joka meijän pihasta aukeni. En tienny, millon menisin takasin mökille - mun tavaroita oli siellä, eikä pojat olleet tehneet mulle mitään, mut odottaisin ainakin siihen asti, että Enni olisi lähteny pois sieltä, en halunnu nähdä sitä kiittämätöntä ämmää. Tumppasin tupakan poltettuani sitä melkein pahveihin asti, ja menin sisälle.

Meidän koti oli normaali omakotitalo idyllisessä lähiössä Kalliokosken laitamilla. Joskus mutsi ja faija oli niin tohkeissaan rakentanu sitä, sillon ku mä, Viltsu ja Valtteri oltiin oltu ihan junnuja. Ja olihan siitä talosta tullu hieno. Faija oli Kalliokosken terveyskeskuksessa lääkärinä, ja sitä kosiskeltiin kirurgin työhön, koska se oli kuulemma niin pätevä. Faijan takiahan meillä oli ollu rahaa rakentaa se tönö sinne. Mutsi taas oli töissä pankissa virkailijana. Joskus meidän perhe oli ollut ehjä, kotiin oli ollu kiva tulla, oltiin matkailtu, mökkeilty ja tehty kaikkee. Sitten mutsi alotti juomisen. Mä en tiedä, miks, tai millon, mutta joskus muutama vuosi sitten kumminki. Jokin mutsissa muuttu, ja se alko oleen jatkuvasti kännissä. Kai se masentu jostain, talo oli saatu valmiiks, faija oli koko ajan töissä, ja me lapsetkaan ei oltu hirveen hyvää seuraa sille. Mutsi joi, se oli välillä kännissä töissä, muttei ollu kai koskaan jääny kii. Faija ei voinu sietää sen juomista. Faijalla oli toinen nainen, ja se viipyi "töissä" aina ihan hélvetin pitkään ja sitä näky harvoin himassa. En tajunnu, miks ne oli vielä yhdessä. Kaipa lääkärin täyty pitää páskaa kulissiavioliittoa kasassa. Ehkä ne aatteli meidän parasta. Me kaikki kolme oltiin kuitenki sitä mieltä, että olis vaan hyvä, jos ne eroais. Saatais joku järki tähänki. Viltsu oli mun pikkusisko, se oli mua vuoden nuorempi, ja Valtteri taas oli mua vuoden vanhempi. Me kaikki oltiin itsenäisiä, kuljettiin omia teitämme nykyään, ja meitä kaikkia näki aika harvoin kotona. Meidän niin hienosta ja ulkokultaisesta talosta ja perheidyllistä oli tullu vaan semmonen kulissi, joka piti pitää pystyssä.

Sisällä ei ollu ketään. Faija oli arvatenkin taas töissä tai naisensa luona, ja mutsi oli varmasti baarissa tai jossain juoppokaverillaan. Viltsu oli jättäny jääkaapin oveen viestin, että oli poikaystävällään Eerolla yötä, ja Valtteri puolestaan nyt huiteli missä huiteli. Mä katoin jääkaappiin. Siellä oli jotain meksikonpataa, ja lämmitin ja söin sitä, ennen kuin menin takas ulos pihalle kierteleen. Meidän pihassa kasvoi paljon marjapensaita, vaahteroita ja pihlajoita. En ollu koskaan ollu erityisemmin kasvi-ihmisiä, mut kesällä luonto oli nätin näköstä. Olin just pysähtyny yhen marjapuskan eteen sytyttämään röökiä, kun Peetu tuli siihen.
"Moi Ville", se moikkas, ja huiskautti sitä tyhmää lettiään otsalta pois.
"Terve", vastasin sitten, ja sytytin tupakan kääntyen poikaan päin, "mitäs sä?"
"Mitäs tässä", Peetu vastasi, ja hymyili vähän, "taas pitäs ruohoo leikata. Harmi ettet sä enää tee sitä duunia meillä."
"Niin no", mutisin sitten, "voisinhan mä joskus tehäkin jos mua vielä tarvitaan siinä."
"Kyllä sua tarvitaan", Peetu naurahti, ja katsoi sitten mua, "mikäs sulla on? Et yleensä pyöri kotonas paljoakaan."
"No tässä on tullu kaikenlaista", murahdin sitten. Víttuako mun asiat tuollekin kuului?
"Muijahuolia?" Peetu ehdotti sitten hieman ujosti. "Vai.. jätkähuoliako?"
"Sä tiiät, että mua ei kiinnosta jätkät, vaikka ehkä elätteletkin vielä toiveita", mä äyskähdin sitten, "ja muijahuolet.. no en nyt sanois niinkään."
Peetu oli hetken aikaa kuin kissanpentu, jolle oli älähdetty sohvalle kúsemisesta, mutta sitten se jo hymyili, ja kääntyi pihansa ruusupuskan puoleen, ottaen yhden ruusun.
"Anna tää sille tytölle", se hymyili sitten vilpittömän auttavaisen oloisena ojentaen mulle ruusun.
Mä otin sen kukkasen käsiini, ja sytytin sen tuleen. Ruusu paloi hiljaa kytien. "En vítussa."
Peetu ei välittäny. Se vaan naurahti, ja otti uuden ruusun edellisen palettua loppuun.
"Älä viitti, Ville", se sanoi, "sä voisit joskus koettaa löytää herkän puolen ittestäs. Kokeilisit."
"Tällä ruusullako mä sen löydän?" mä päivittelin, ja tällä kertaa otin ruusun, ja jätin sen polttamatta. "Et oo tosissas."
"Miksen? Kokeile, miten se vaikuttaa siihen tyttöön", Peetu ehdotti.
"No en mä halua pyytää siltä anteeks ja.."
"Mä tiedän, että sä haluat. Mä nään sen susta", Peetu naurahti, ja kääntyi ruohonleikkurin puoleen, "kokeilisit edes."
Ja niin kone pärähti käyntiin, ja Peetu lähti leikkaamaan ruohoa, ja mä jäin yksin ruusuineni.

Palasin takasin sisälle ja tyrkkäsin sen rehun vesikannuun keskelle pöytää. Mä nojasin käsiini ja tuijottelin sitä punasta kukkaa aikani. Pitäskö mun oikeesti pyytää Enniltä anteeks? Miks pitäis? Mähän vaan koitin auttaa, ja se huusi mulle. Ja sehän oli melkein puolituntematon! Joku siinä koiramuijassa kuitenkin oli kiinnostavaa, sillä se pyöri jatkuvaan mun päässä, ja ajauduin sen kanssa kontaktiin ihan tahtomattanikin. Ja olihan siitä löytyny yllättävää luonnetta, kun Olavi oli käyny selittelemässä lintuteorioitaan. Enni tais kuitenkin olla Miksuun päin, ja mä en ollu varma, halusinko ees tutustua siihen. Mä kävin kaivamassa huoneestani vihon, jonka kannessa oli kuva metsästä. Mä olin kirjottanu sinne ylös kaiken, mitä olin polttanu, ja jolle olin keksiny tarinan. Mun mielestä se ei ollu sairasta, se oli vaan harrastus siinä missä muukin. Ja mä en ollu mikään sieluton tuho- tai murhapolttaja, mä halusin antaa niille talonrähjöille kunniakkaan lopun. Siitä yhestä talosta mä kirjotin, että kartanonherra oli rakastunut palavasti piikaansa, ja lopulta tappanu ittensä, koska ei voinu saada onnea rakkaansa kanssa ja piika rakasti renkiä. Sitten piika sai lapsen rengin kanssa, ja lapsi löysi kartanonherran vanhat päiväkirjat.. ja myöhemmin peri sen kartanon, kun kartanonherralle ei jääny perillisiä, ja kartanonherra halus omaisuuden rakastamansa naisen lapselle. Se oli ollu oikeesti vaan pieni mökkerö keskellä ei mitään, jossain Ketunkairan metissä, mutta siellä oli pari hienoa esinettä ja kiva ovenkolkutin, joten keksin sille hienon tarinan. Sitä autiotaloa ei kukaan kaivannu, mutta mun inspiraatio heräsi sellaisista jutuista.

Miksu soitti mulle, ja Ritari Ässän tunnari keskeytti mun ruusun tuijottelun. Se pyysi mua lähteen Lokkikalliolle. Olavi ja Kari ja Joni jäis viel mökille, mut Miksun ja mun mukaan tulis pari meijän luokkalaista - Severi ja Juho. Mä suostuin - ei mulla ollu muutakaan tekemistä. Joku vaisto sano mulle, että ruusu pitää ottaa mukaan. Niinpä mä työnsin kukan puolityhjään reppuuni - ehkä se säilyisi melkein ehjänä jopa. Miksua, Sevee ja Juhoa ei tarttenu venailla kauaa, ja uskoin, et Miksu oli venannu jossain tien mutkassa ja soittanu sieltä mulle ja ajanu sit loput sata metriä meijän pihaan. Otin mopon, ja me lähettiin matkaan hyvällä fiiliksellä. Lokkikallioilla oli suhteellisen paljon ilosta porukkaa. Jollain laivallakin näytti olevan juhlat, tais olla polttarit ainakin tyyppien asuista päätellen. En päässy parkkipaikalta kuitenkaan vielä pitkälle, kun Enni asteli mun eteen. Mä odotin jo lisää syytöksiä siitä, että seurasin sitä kaikkialle tai jotain, mutta se näyttiki vaivaantuneelta.. oudolta.
"Ville", Enni sanoi hiljaa tullessaan mun luo, "ennen ku alat víttuilemaan, niin voisitko kuunnella, mitä asiaa mulla on?"
"Mä en koskaan víttuile ilman hyvää syytä", mä vastasin, ja näin, että Ennin suupieli nyki, vaikka se koetti pitää ilmeensä vakaana.
"Mennään tonne", se ehdotti, ja me asteltiin laiturin päähän, jossa oli kyltin mukaan Tuulikki-nimisen veneen ankkuripaikka. Nyt se oli kumminkin tyhjä.
"Sori", Enni huokaisi, "mä en ois saanu huutaa. Sä yritit vaan auttaa."
"Hyvä että säkin ymmärrät", mä totesi sitten, "etkä taas ala syyttelemään."
"En ala, sori oikeesti", tyttö vielä sanoi, ja suki hiussuortuvia naamaltaan.
"Toivottavasti ei tartte joka kerta kun yritän auttaa kuunnella tommosta", tuhahdin.
"Hei, mä oletin et säki tuut tässä asiassa vähän vastaan", Enni älähti sitte, ja näin, ettei se tykänny mun asenteesta.
"Mulla on omat tapani", totesin, ja kaivoin repustani sen ruusun, josta oli pari terälehteä varissu matkalla pois, "ole hyvä."
"Mitä hélvettiä?" Enniltä pääsi, mutta se otti rehun vastaan, ja pyöritteli sitä käsissään. "Sä oot ihan outo."
"Ei ollu mun idea", irvistin sitten, "mut kaipa se jotain korvaa."
"No korvaa se", tyttö vastasi, "mut en mä odottanu sulta tällästä."
"Mä osaan aina yllättää", naurahdin sitten.
"Niin sä osaat", Enni sanoi, ja kääntyi sinne, missä loppuporukka oli, "voidaanko nyt mennä tonne? Tää on vähän kiusallista."
"No mennään", mä vastasin, ja kohensin reppuani olalla, "pérseet olalle ja sillee."
"Joo, vaikka sitten niin", Enni nauroi, "ja koetetaan olla tappamatta toisiamme."
"Eiköhän se onnistu", mä virnistin, "ainakin tän illan."
"Älä pelottele", Enni tuhahti, mutta hymyili kuitenkin. Se käveli mun edellä muiden luo, ja mä sain tervetulotoivotukseksi taputuksen selkään ja kaljan käteen. No, ainakin välit oli hetkellisesti selvitetty, mutta mä kyllä antaisin Peetulle vähän palautetta, että sen iskuideat ei oikein toimineet käytännössä.

----------------

E

Ilta Lokkikalliolla kulki kerrassaan reteästi eteenpäin. Paikalle oli saapunut lisää porukkaa, ja joku oli tuonut radion paikalle... siinä sitten fiilisteltiin kesähittejä, ja tyhjennettiin pulloja ja tölkkejä tältä päivältä jo suljetun terassin puisten pöytien ääressä laineiden liplattaessa ankkurissa olevia veneitä vasten. Minä istuin yhden pöydän ääressä nojaten käsiini, ja seuraten, kuinka Miksu, Laura, Aslak, Tomi, Maisa ja Silja meni juomapeliä. En oikein ottanut selvää, mikä peli oli kyseessä, mutta niillä taisi olla ihan omat säännöt, joita ne muutteli ja keksi uusia jatkuvaan. Kaikilla kuitenkin tuntui olevan hauskaa. En ollut suonut taas ajatustakaan Villelle - kun me oltiin tultu muiden luokse, se oli erkaantunut juomaan muutaman kaverinsa kanssa laiturin laidalle, ja minä olin puolestani mennyt Lauran mukaan pöytien ääreen. Minä olin ihan huvikseni irrottanut ruusunkukan varresta, ja pistänyt sen pinnillä kiinni korvani taakse. Halusin nähdä Villen ilmeen, mutta ei jätkä tietenkään suonut minulle enää katsettakaan... ja jostain kumman syystä se harmitti, vaikken tahtonutkaan sitä myöntää kellekään ja itselleni vielä vähemmän.
"Nyt lähtee uus kierros!" Miksu ilmoitti suureen ääneen, ja kaivoi pullon leijonaa pöydälle.
"Kuka alottaa?" Tomi kysyi täytellen pahvimukeja, "kenestä lähtee?"
"Lähetään myötäpäivään", Laura totesi, "tuleeks Enni messiin?"
"En mä taida", hymähdin, "pelatkaa te vaan."
"No tulisit nyt, ei tartte aina olla niin sivistynyt ja vakava", Maisa maanitteli.
"Nii just, saisit vähän fiilistä", Aslak pyysi, ja kun vielä Miksukin heitti minulle koiranpentuilmeensä, en voinut muuta kuin suostua.
Kummallisen pelin merkeissä tyhjeni lasi jos toinenkin, ja pian minäkin aloin olla jo hieman laitamyötäisessä - kirjaimellisesti. Nojasin pöytään horjuen ja silmät harittaen. Laura nuokkui jo Tomia vasten, Miksu mölisi tyylilleen uskollisena jotain epämääräistä, ja Maisa pyöritti tyhjää pulloa käsissään katsellen sitä kuin toivoen, että se täyttyisi maagisten voimien vaikutuksesta uudelleen.
"Ei taideta enää ottaa uutta kierrosta", Silja naurahti silmät päässä seisten.
"No ei taideta joo", Tomi myönteli, "víttu että teillä on huono viinapää!"
"Hei kuule, mua et pysty juomaan pöydän alle", Aslak uhosi, "mä oon sentään melkein Lapin mies!"
"Otetaanko kisa kaksin?" Tomi heitti haasteen, ja kohensi ryhtiään niin, että Laura romahti penkiltä alas ja hätkähti tokkurasta kikatellen.
"Missä palaa?" se hihkaisi, ja kampesi itsensä takaisin penkille. "Jaa kisa? Mä tuun mukaan!"
"Sä et juo enää yhtään", minä huolehdin, ja siirryin lähemmäs Lauraa istuttaen sen tukevasti selkänojattomalle pitkälle puupenkille takaisin, "sun piti ottaa rauhallisesti tänää!"
"Rauhallisuus on mun toinen nimeni", Laura hihkui, "mut okei. Mä en juo enempää."
"Hyvä, ja muistakin että toi oli lupaus", minä sanoin, ja taputin Lauraa olkapäälle.
Pistin käteni puuskaan, ja jäin seuraamaan juomakisaa hyväntuulisena ennen kuin iltaan tuli muutos - huonompaan suuntaan.

Paikalle kaarsi tuttu auto, tiesin sen kuuluvan Ilarin serkulle Mikolle. En tosin kiinnittänyt siihen kummempaa huomiota, ennen kuin huomasin, että Ilari kampesi itsensä autosta ulos, ja sytytti heti ulos päästyään tupakan pälyillen ympärilleen. Myös Mikko nousi autosta, samoin Kimi, ja niillä oli Mikon muija, Lilli, mukana myös. Minua alkoi oksettaa, ja käänsin katseeni muualle. En ollut kesäloman alun jälkeen törmännyt Ilariin missään, mutta esimerkiksi se, kun olin avautunut Miksulle siitä, mitä Ilari oli minulle tehnyt, olin alkanut miettiä entistä poikaystävääni enemmän.. ja nyt, muutaman lasillisen juoneena, en voinut myöntää muuta kuin että olihan Ilari yhä hyvännäköinen, ja tietyllä tapaa kaipasin hyviä aikoja... mutta sitä enemmän vihasin sitä, miten Ilari oli suhteen lopettanut, ja mitä oli Saaran kanssa tehnyt. Yritin olla huomaamaton, mutta totta kai sen kúsipään piti huomata minut.
"Kato Enni moi", se tervehti jo kaukaa, ja lampsi luokseni kuin vanha, hyvä ystävä, "mikä meno?"
"Miltäs näyttää", totesi sitten, ja käänsin katseeni ruskeatukkaiseen poikaan. Ilari näytti samalta kuin koulujen loppuessa, mitä nyt vähän oli ruskettunut ja siistinyt lettiään, joka oli edelleen tökätty geelillä törpösti pystyyn kuin silkkiuikulla tai töyhtöhyypällä... helvetti, että Olavin lintufilosofia oli tarttuvaa!
"No aika juopuneelta", naureskeli Ilari vilkuillen pöydässä istuvaan jengiin, jotka moikkailivat sitä laiskasti keskittyen yhä juomakisaansa, "mitäs.. sulle itelles kuuluu noin muuten?"
"Sua ihan totta kiinnostaa, mitä sun eksälles kuuluu?" totesi sitten hieman huvittuneena, ja huomaamattomasti hivutin lähelleni leijonapullon, ja kaadoin pahvimukiin viinaa ja kokista. Ei tuota rúnkkaria kestänyt ilman alkoholia, ei missään nimessä.
"Miks sä oot noin karkee?" Ilari kysyi, ja puhalsi savut suoraan naamaani niin kuin jossain huonossa mafiaelokuvassa. "Et viittis vihotella enää vanhoista jutuista."
"En mä vihottele", sanoin hampaitani narskutellen, ja hörppäsin mukista irvistellen, "me ei olla mitään ylimpiä ystäviä enää, ja sä tiedät sen."
"Mut voitas olla, ja SÄ tiedät sen", se kuittasi sitten naureskellen, "hei Enni, oli meil hyviäkin hetkiä."
"No oli, ennen ku sä menit ja hyppäsit toisen akan sänkyyn", äyskäisin sitten, ja tuijotin tiiviisti Ilariin, joka vain kohautti olkiaan. Hélvetti mikä páskiainen se oli!
"Älä viitti", Ilari totesi, "sä tiiät, että se oli vaan... vahinko. Mä tykkään susta yhä."
"Aijaa", tuhahdin, "jos vanha suola janottaa niin juo vettä, se helpottaa."
Tuijotin Ilaria tiiviisti silmiin, ja poika hymyili - samalla tavalla kuin joskus Lauran bileissä... enkä voinut olla ajattelematta, että entä jos Saara oli sittenkin ollut pelkkä vahinko... humalalla oli varmasti osuutta asiaan, mutta minua alkoi tympiä se, että Villekin oli heti sovinnon jälkeen niin etäinen.. ja että pöytäjengi keskittyi vain juomiseen, eikä huomioinut keskusteluamme lainkaan.
"Sä katsot mua samalla tavalla ku joskus aikoja sitten", Ilari totesi ja tuijotti takaisin tumpaten tupakan pöydällä olevaan tuhkikseen, "samalla tavalla kun.. alkuaikoina."
Ja niin minä siirsin lasia kauemmas pöydällä, ja Ilari katsoi minuun tiiviisti, antamatta tilaisuutta enää perääntyä. Olinko minä todella vielä näin koukussa eksääni? Meinasin hairahtaa, mutta kuin tilauksesta varis lentää kahnusti paikalle.

Ville saapui minun taakseni reippain askelin, ja kuikuili sieltä Ilaria.
"Kato Iltsu moro", se tokaisi reteästi tupakka huulessaan, ja otti olkani takaa lasini pöydältä, ja hörppäsi sen yhdellä kulauksella tyhjäksi ja karisti vielä tuhkat pohjalle.
"Hei Ville! Se oli mun lasi!" minä protestoin kovaäänisesti.
"No sori, tuli jano", Ville virnisteli, ja katsoi sitten vuoroin Ilaria ja vuoroin minua, "keskeytinkö mä jotain?"
"Et, et keskeyttäny", minä hymyilin, ja käännyin sitten Villeen päin kietoen käteni sen kaulan ympärille, ja nousten tuolilta, "mennään tonne parkkipaikalle röökille, eikös se Severikin menny sinne päin?"
Ilari katsoi minua ja Villeä kuin puulla päähän lyöty. Se ei saanut sanaa suustaan, toljotti vain. En tiennyt, mitä olin tekemässä, mutta kaulailin Villeä edelleen, ja se tuntui ottavan tilanteen varsin spontaanisti, ja kietoi kätensä ympärilleni lähtien astelemaan kanssani näyttävästi parkkipaikalle päin. Seve istuskeli siellä moponsa päällä tupakalla, ja heti päästyämme parkkipaikalle, irrotin itseni Villestä, ja huokaisin raskaasti.
"Vítun Ilari", totesin, ja istuin parkkipaikalle Seven mopon viereen, "kiitti, että olit juonessa mukana."
"No ainahan Ville on juonessa mukana jos pääsee nättejä tyttöjä halaileen", Seve kuittasi mopon päältä, ja virnisti pienesti haroen blondia tukkaansa.
"Joo", Ville komppasi virnistellen, "oot palveluksen velkaa. Mä pelastin sut varmalta EKSJ:ltä!"
"Miltä?" kysyin hetken pölvästeltyäni kirjainyhdistelmää.
"Eksän kanssa sänkyyn joutumiselta", Seve totesi, ja veti hatsin tupakastaan taas, "sellasta lyhennettä me käytetään."
"En mä ollu menossa Ilarin kanssa sänkyyn!" suutahdin sitten tuimana.
"Etpä", Ville naureskeli, "ihan varmasti olisit nuollu sen kanssa ja kohta jo Leppäsen Mikon auton takapenkillä lohduttautunu eksäs syleilyssä."
"Turpa kiinni", minä valitin, "tai no, vítut. Mitä sitä turhia kaunistelemaan. Niin siinä ois varmaan käynykki."
"Mähän sanoin!" Ville virnisti tupakka suupielessään, "sua on ihan liian helppo tulkita."
"Ja sua liian vaikee", totesi sitten istuen edelleen maassa, "mutta kiitti kuitenkin. En olis kestäny sitä häpeetä aamulla jos oisin oikeasti pompannu Ilarin kanssa petiin."
"Gigolo ja maksettu seuralainen Ville Aronen aina palveluksessa", Ville virnisti, ja kumarsi sitten leikkisästi, ja minä näytin sille keskisormea.
"Älä ylpisty liikoja", sanoin sitten nousten seisomaan, "tai elättele mitään toiveita."
"Enhän mä ikinä, mä oon hyvin nöyrä jätkä", se vastasi sitten puhaltaen savua nautinnollisesti ulos, "sä et vaan tunne mua tarpeeks hyvin."
"Enkä oo varma haluanko ees", vastasin sitten hymähtäen ja siistien housujani, "sä oot liian pelottava."
"Aina sama laulu", Ville tyrskähti, "keksisit jonkun uuden verukkeen välillä. Mut jos seura kelpaa, lähetkö ajelulle, vai haluutko jäädä eksäs kaa tänne?"
"Millä?" kysyin sitten huvittunena. "Sä oot juonu."
"Ei se oo ennenkään estäny kulkemasta", Ville hymyili.
"Hei kuule", älähdin, "mä en istu enää yhenkään juoppokuskin kyytiin!"
"No kuka tässä on juoppokuskista puhun?" Ville tuhahti. "Severi ei oo juonu mitään."
"Just, kolme päällä mopolla vai? Ilman kypärää?" kysyin sitten kädet puuskassa.
"Joo?" Ville totesi, ja istui Severin mopon taakse. "Tuutko sä vai et?"
"Sä oot ihan sekasin", totesin sitten, mutta koska en kuollaksenikaan tahtonut jäädä samaan paikkaan, missä Ilari oli, istuin Villen taakse, ilman kypärää, ja tiesin olevani täysi idiootti... mutta siitä huolimatta nautin viimasta kasvoillani, tukeuduin Villeen, joka tukeutui Severiin, joka ajoi täyttä vauhtia Lokkikalliolta pientä, vanhaa karjapolkua metsän siimekseen.

----------------

V

Seve ajoi meidät jotain hélvetin kärrypolkua pitkin Lokkikalliolta itään, keskelle mettää. Se ei ollu ihan täyttä mettää, siellä oli vanhaa, puoliks lahonnutta piikkilanka-aitaa ja aidantolppia, jotain vanhoja lehmien laidunpaikkoja oletettavasti. Kalliokoskella oli kai aikanaan ollu aika paljon maataloutta, nykyään ei niinkään, mut jonkun verran kuitenkin. En ollu perehtynyt. Mä en tarkkaan ottaen tienny, mihin me oltiin menossa, mut annoin Severin päättää. Enni roikkui mun takana puristaen mun hupparia kuin henkensä hädässä, ja toivoin, ettei se nyt ihan sentään tippuis sieltä takaata, saattais vähäsen sattua, enkä mä ny halunnu, että just kamalalta eksältä pelastamani nainen tippuis mopon kyydistä ja satuttais ittensä kesken hyvän draivin. Seve ajoi vauhdilla, tuntuen tietävän, mihin me oltiin menossa.
"Mihin sä oikee viet meitä?!" Enni huusi tuulen suhistessa korvissa.
"Kohta näät", Seve vaan huusi, ja painoi lisää kaasua viritettyyn koneeseensa.
"Jos sä ajat kolarin ni mä tapan sut!" Enni kiljui takaa Severin ajaessa kaikkien monttujen ja kuoppien päältä niin, että mopo pomppi ja ryskyi.
"Ota ihan rauhassa vaan, kyllä mä sua suojelen!" mä heitin sitten ihan läpällä.
"Haista páska, sun suojeluksesta ennenkää paljoo hyötyä oo ollu!" tyttö huusi, ja mä nauroin.
Kärrypolkua jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes se vaihtui ihan metsittyneeks pikkupáskapoluks, jolloin mua alkoi vähän mietityttää, että miten Seve aikoi pysyä pystyssä mättäiden ja juurien keskellä. Hyvin se kuitenkin ajoi, ja piti meidät kaikki kolme kyydissä ja mopon pystyssä. Vähitellen mä aloin tunnistaa, missä me mentiin, ja Seve pysäytti mopon töksähtäen vanhan lintutornin kohdalle. Mä hyppäsin kyydistä nauraen.
"Jaa että tänne sit toit meijät?" kysyin pilke silmäkulmassa, tökäten tupakan suuhun.
"Täähän on se Olavin lintutorni!" Enni totesi katseltuaan hetken ympärilleen.
"No, kiivetäänkö ylös?" Seve ehdotti, ja hyppäs tikkaille virnistäen. Niinpä me kiivettiin puolilahoja tikkaita ylös, ja siellä meitä odotti, kukas muukaan, kuin itse lintutietelijä Olavi.

"Katos pérkele", se nauroi hämmästyneenä kääntyessään kiikarinsa luota meidän puoleen, "enpä ois uskonu että te tänne eksytte."
"No, siitä saat kiittää Seveä", mä naurahdin ja istahdin nojaamaan yhteen tornin reunoista, "se ajatti meidät Lokkikalliolta tänne jotain hélvetin mettätietä pitkin."
"Ja kännissä tietysti?" Olavi totesi kujeilevasti kulmiaan kohottaen.
"Mä ja Ville joo, Seve ei", Enni vastasi sitten, ja kävi istumaan puulattialle, "täältä on nätit maisemat."
"Taidat kaivata kumminki takas Lokkikallion maisemiin", mun oli ihan pakko kuitata, "sen verran tutut maisemat kuitenki..."
"Nyt turpa kiinni", se älähti sitten, "mä katon mieluummin vaikka sun naamaas ku Ilarin pärstää."
"Hei, toi oli loukkaus", mä hymähdin sitten.
"Hyvä että säkin huomasit", Enni tuhahti ristien taas kätensä, mutta näin, että sen silmät hymyilivät vaikka suu pysyi tiukkana viivana.
"Te ootte ihan ku vanha aviopari", Seve totesi sitten taustalta päätään puistellen, "koko ajan toistenne kurkussa."
"No kiitti vaan", mä naurahdin, "ehkä me ollaan TULEVA aviopari!"
"Just joo", Enni hymähti, "ja Olavi bestmaniks ja Laura kaasoks."
"Tulee aika kosteet häät", Seve tyrskähti, ja me kaikki naurettiin.
Olavi ryhtyi keräämään kiikariaan, ja pakattuaan sen, se katsoi meihin.
"Mä haluaisin tähän paikalle uuden lintutornin", se totesi sitten, "tää on jo ihan laho."
"No kerää kolehti?" Seve heitti sitten. "Ei kai semmosen rakentaminen kovin vaikeeta oo?"
"Ei, ei oo", Olavi pohti, "mutta tää vanha pitäs eka raivata pois sieltä."
Ja sitten se nosti katseensa muhun, ja virnisti vinosti. Mun silmiin syttyi into, ja mä nyökkäsin. Enni katsoi meitä kumpaakin, ja sitten puisteli päätään.
"Ei, ei, EI! Te ette.. te.. ette muuten varmasti sytytä tätä tuleen!" se sähähti sitten, ja nousi mielenosoituksellisesti seisomaan. "Ette te ees tiedä, kuka tän on rakennuttanu!"
"Mun isä", Olavi vastasi, "ja se haluaa tähän paikalle kans uuden, joten ei oo mitään hätää."
"Silti!" Enni älähti. "Entä jos tää metsä syttyy tuleen? Mitä te sitte teette? Kuka ottaa vastuun?"
"Ei se syty jos joku valveutunu kansalainen soittaa palokunnan", mä nauroin, ja Enni mulkaisi mua murhaavasti.
"Mikä esineiden polttelussa on niin hauskaa? Mä en voi käsittää", se huokaisi.
"No kokeile ni näät", Seve naurahti, ja tumppasi tupakan reunassa olevaan tuhkikseen.
"En varmasti", Enni puuskahti, "mä en oo mikään pyromaani."
Mä huomasin kyllä sen tytön ilmeestä, että oikeesti sitä kiinnosti.
"Kerran sitä vaan eletään", mä sanoin, ja tumppasin myös röökin, "kaikkee pitää kokeilla, paitsi kansantanhuja ja omaa siskoa."
"Voi vítun jätkät", Enni huokaisi, "no, olkoon. Mut tää on sit tasan ensimmäinen ja viimenen kerta kun annan itteni suostutella tälläseen!"

Olavi kävi hakemassa kanisterin bensaa mökiltä. Seve ja mä potkittiin lintutornin lahot portaat vielä páskempaan kuntoon, Ennin päivitellessä vieressä. Ei se tainnut ymmärtää, kuinka hauskaa tavaroiden hajottaminen oli. En mä kenenkään omistamia tavaroita hajottanu, mutta sellanen pahvilaatikoiden repiminen ja roskien tamppaaminen oli hulvattoman hauskaa, ainaki mun mielestä. Ehkä mulla oli vähän kieroutunu huumorintaju.
"No niin", Olavi aloitti juhlallisesti kurkkuaan rykäisten, "tänään jätämme hyvästit vanhalle uskolliselle lintutornille, jonka annamme palaa loppuun ja syntyä sitten tuhkasta kuin feeniks konsanaan!"
Ja niin mä, Olavi ja Seve tehtiin juhlallinen kumarrus, ja Ennikin niiasi huvittuneena päätään puistellen ja mutisten jotain "te ootte ihan hulluja"-tyylistä. Olavi otti kanisterista kiinni, ja roiskaisi bensaa niin että humahti pitkin lahon páskan mätiä rakenteita. Sitten mä kaivoin taskustani tulitikun, raapaisin sen, ja heitin puuta päin. Se hulmahti tulipatsaana ylemmäs, ja liekit alkoi nuolla puuta huimaavalla vauhdilla. Severi työnsi moponsa vauhdilla välimatkan päähän, ja me peräännyttiin pois tornin luota, joka rasahteli ja alkoi sortua tulen levitessä yhä ylemmäs. Olavi killitti sitä rakasta torniaan silmät miltei kyynelissä, ja mä katsoin vaan tulta, joka ahnaasti levisi, ja sai puut palamaan pelkäks tuhkaks.
"Täs ei tartteta ees palokuntaa", Seve totesi yllättäen katsellessaan palavaa kokkoa.
"Kuinka niin?" Enni kysyi, ja katseli tulta hieman epäillen, "sehän voi levitä."
"Kohta sataa", Seve totesi, "usko mua. Mä oon oikea Kalliokosken Pekka Pouta!"
Ja Seve toden totta oli. Just kun rakenteet putoilivat kasaan ja paloivat enää pelkkänä nuotiona, tuntu ku taivas ois auennu ja vettä alko tulemaan ku saavista. Se sammutti tulen nopeeasti, ja kasteli meidät märiks ku uitetut koirat. Me hypättiin Seven mopon kyytiin kaikki neljä, ja jollain ilveellä ihmeellisessä kasassa me pystyttiin ajamaan kaatosateessa sammalta tuhoten ja monien juurien päältä päristellen Olavin mökille, jossa me juostiin oikopäätä sisälle. Jossain jyrähti salama, ja me kaikki valuttiin vettä niin, että mökin eteinen lainehti. Me koottiin ja kuvailtiin itteämme hetki, ja istuttiin sitten kaikki kuistille, vettä valuvina ja vähän humalaisina, mutta se oli ehkä yks kesän parhaista päivistä.

----------------

E

En tiennyt, mikä ihme oli saanut minut mukaan jätkien hullutukseen. Seura tekee kaltaisekseen - vanha sanonta taisi pitää paikkansa minun kohdallani, sillä mitä enemmän aikaa vietin Villen ja kumppanien kanssa, sitä yllätyshullumpi ja spontaanimpi minusta tuli. Vielä huhtikuussa seurustellessani Ilarin kanssa en olisi voinut ajatella heittäväni teetä ihmisten syliin, tai meneväni mukaan sytyttämään lahoa lintutornia. En tiennyt vielä, oliko asia minusta hyvä vai paha, mutta ainakin alkukesä oli ollut täynnä mielenkiintoisia tilanteita - sitä en voinut kiistää. Sateen hieman tauottua ja kuivateltuamme Severi heitti minut kotiin. Pistin toki Lauralle tekstiviestin, jottei se olisi turhaan huolissaan, ja vastauksena sain, että Laurakin oli lähtenyt jo kotiin. Raskas taakka vierähti harteiltani, ja olin ylpeä parhaasta ystävästäni - se oli kerrankin osannut ottaa lupaustensa mukaan rauhallisesti! Kiitin Severiä kohteliaasti, ja poika soi minulle aavistuksen ujon hymyn. Se taisi olla hieman arka persoona, vaikka olikin heittänyt juttua poikien läsnäollessa. Nyt Seve tuntui kuitenkin aavistuksen etäiseltä, mutta ei se minua haitannut - kyllä sekin jätkä tulisi tutummaksi ja kaverustuisimme, jos kerran samoissa piireissä liikuttaisiin.

Treenasin kotona seuraavaan päivään saakka Dingon kanssa. Eemeli oli utelias - isoveljeni kyseli jatkuvaan tiedonjanoisena kuin pikkupoika, että missä olin aikaani viettänyt. Tyydyin vain vastaamaan ympäripyöreästi, että olin pyörinyt Lokkikalliolla ja muutamien tuttujen kämpillä. Eemeli oli hélvetin utelias, ja arvelin, että jos olisin maininnut nimet ja vaikkapa Olavin mökin, olisi rakas veljeni ollut heti urkkimassa omilta kavereiltaan, keitä nämä tyypit olivat. Ja minusta Eemelinkään ei tarvinnut tietää aina ihan kaikkea, vaikka olimmekin sisaruksina läheiset - enhän minäkään Eemeliä kytännyt ihan vain uteliaisuudesta - paitsi silloin tällöin, mutta silloin harvoinkin hyvin pienimuotoisesti!

Istuin meidän kuistilla lukemassa Ylpeys ja ennakkoluulo-kirjaa, Dingon maatessa jaloissani. Pöydällä oli rasiallinen tuoreita mansikoita, joita mutustelin uppoutuessani opukseen. Olin lukenut sen jo ainakin viisi kertaa, mutta se ei menettänyt hohtoaan. Olin juuri pääsemässä suosikkikohtaani, kun mopon pärinä havahdutti minut niin yllättäen, että kirja putosi puiselle kuistin lattialle. Kiroillen kovaan ääneen ponnahdin tuolista seisaalleni, ja nostin kirjan pöydälle mansikoiden viereen. Dingo oli loikannut myös ylös, ja haukahteli kumeasti häntä huiskuen tulijalle. Tunnistin mopon Miksun mopoksi, ja riensin pihatietä pitkin vastaan, paikkaan, johon poika oli pysäyttänyt moponsa.
"Moro, Enni!" se moikkasi sitten virnistäen. "Läheks mökille?"
"No, joo, kai mä voin", naurahdin sitten vähän hämmentyneenä, "et sit voinu soittaa?"
"En", Miksu hymähti, "tää tuli mullekin vähän yllättäen. Olavi aikoo pitää siivoustalkoot, ja se pakotti mut mukaan. Siivouksen jälkeen pidetään sitten kuulemma kovat bileet."
"Eli ensin siivotaan kämppä priimakuntoon, ja sitten sotketaan se illalla kamalampaan kuntoon kuin se oli ennen siivoamista?" kysyin veikein ilmein.
"Juurikin niin", Miksu nauroi, "mut Olavin isovanhemmat tulee sinne kanssa siivoomaan. Mä ja pojat tarttetaan jonkun muunkin sinne henkiseks tueks, ne on pelottavia vanhuksia."
"Joo, ne varmaan kuule ajaa sun päältä rollaattorilla", sanoin tönäisten Miksua rintaan huvittuneena.
"Hei kuule, sä et tiiä millasia siivousintoilijoita ne on! Olavin ukki on eläkkeellä oleva everstiluutnantti! Se pistää eka riviin, jakaa tehtävät ku armeijassa.. 'Alokas Heinonen, asento! Ottakaa ikkunanpesuneste ja ikkunalasta käteenne ja siivotkaa välittömästi!'" Miksu matki sitten, ottaen Olavin ukkia imitoidessaan tiukan sotilaallisen asennon ja nyreän ilmeen. "Mut jos meillä on nainen mukana, niin se saattaa olla vähän rennompi."
"Okei, tuli selväks, alokas Heinonen", vastasin nauraen, "no mut, mä haen kypärän sisältä ni lähetään."
Koppasin vasta tänään ostamani kypärän mukaani, ja pistin Dingon sisälle. Paimenkoira alkoi leikkiä itsekseen, ja hymyillen vedin kypärän päähäni, ja nousin Miksun mopon taakse tämän kaasuttaessa hiekka pöllyten pihatieltämme taas Olavin mökkiä kohti.

Mökille saapuessamme hyppäsin mopon kyydistä, ja vetäisin kypärän pois päästäni. Pihatielle oli jätetty kiiltävä citymaasturi, jossa oli varmasti kaikki mahdolliset vivut ja vempaimet, mitä autossa ylipäätään voi olla. Olavin suku taisi tosiaan olla aika varakasta - sellaisia autoja ei ihan niin vaan osteltu. Miksu luikki kuistin seinän viertä pitkin kohti ovea, mutta minä kävelin ihan rauhallisesti etsien katseellani Olavin isovanhempia. Eivät kai vanhukset nyt niin kauheita voineet olla? Minunkin mummini saattoi aina ajoittain olla hieman turhan tarkka ja vanhanaikainen, mutta en nyt sentään uskonut, että kenenkään ukki ja mummo olivat niin pahoja, että miltei täysi-ikäisten jätkien täytyi niitä pakoilla. Vastaus kuitenkin odotti minua mökin ovella. Kiharatukkainen, hieman harmaantunut nainen seisoi kädet puuskassa jakussa ja suorissa housuissa oviaukossa. Hienojen vaatteidensa päällä mummolla oli essu, ja kädessä mattopiiska. Hän oli niin tuimailmeinen, että minua alkoi kaduttaa, että olin tullut mukaan.
"Jaaha! Eipäs Mikael yhtään koeteta luistaa siivouksesta! Jos te ootte täällä sotkenu niin te myös siivoatte", mummo kivahti, ja Miksu suoristi ryhtinsä ja asteli nöyränä poikana mummon eteen, joka tyrkkäsi jätkän käteen mattopiiskan. "Nyt vauhtia ja mattoja tamppaamaan", mummo hoputti, ja kääntyi sitten minun puoleeni, "oletkos sinä tuon Mikaelin tyttöystävä?"
"En", sanoin sitten, ja väänsin kasvoilleni hymyn ojaentaen käteni naiselle, "mun nimi on Enni Lähteensalo, ja oon Olavin ystävä. Tulin siivousavuksi."
Nainen kätteli minua, ja hänen ilmeensä pehmeni aavistuksen.
"Nonniin, minä jo aattelinkin että eikö se Olavi saa pidettyä naista ollenkaan, semmonen lusmu se meidän Olavi on aina ollu, minä jo tarhaikäsenä koetin opettaa sille tapoja, mutta vanhempansa ovat antaneet sen mennä miltei piloille", mummo höpötti, ja haki sitten pölyhuiskan, esiliinan ja rätin tökäten ne minun käteeni, "otappa tuosta ja sinä voit vaikka siistiä nuo mökin makuukammarit, siellä tarvitaan naisen käden jälkeä kipeästi, niin minä jatkan imurointia tuolla saunan puolella."
Minä nyökkäsin ystävällisesti, ja puin essun vaatteideni päälle hiippaillen ovesta sisään, ja mökin makuuhuoneisiin. Menin ensin siivoamaan niistä isointa. Suurista ikkunoista tulviva auringon valo näytti, että pölyä oli kertynyt ikkunalaudan koriste-esineisiin runsaasti. Sängyllä oli neulottu päiväpeite, joka tuntui suorastaan huutavan tomuttamista. Minä en vihannut siivoamista, ja ajattelin samalla näyttää Olaville ja muille jätkille, etteivät ne isovanhemmat niin pelottavia olleet. Ryhdyin hyräillen tomuttomaan ikkunalautaa, ja tein sen huolellisesti, mutta vauhdikkaasti. Kun siirryin pyyhkimään pölyjä suuren kaapiston päältä ja ovista, kuulin jonkun vislaavan ovelta.
"Essu pukee sua", tuttu ääni totesi sitten, ja kun käännyin, niin kukapa muukaan ovenkarmiin nojasi kuin maksullinen seuralainen ja Kalliokosken tuhopolttovastaava herra Aronen. Tuhahdin, mutta kyllä Villen kehut vähän imartelivat.
"Säkin uskalsit sitten ryömiä piilostas? Etkö pelkää, että Olavin mummo ja ukki syö sut?" kysyin sitten jatkaen pölyjen pyyhkimistä samalla.
"No Jalmari ei huomannu, että livistin grillimajalta", Ville totesi, ja astui sisään makuuhuoneeseen, "se pisti mut ja Karin luuttuamaan ja pesemään ikkunoita.. grillimajalta!"
Sen sanottuaan jätkä huokaisi liioitellusti, ja istahti sängylle tuijottamaan minua.
"Kai sekin pitää joskus siivota. Te ootte - sori vaan - semmosia porsaita, että koko mökki on ihan karseessa kunnossa", naurahdin sitten kiillottaen kaapiston kahvaa, "hyvä että teijätkin pistetään välillä vastaamaan jäljistänne."
"No joo, mut grillimajan siivoominen on jo kohtuutonta, varsinkin herra everstiluutnantti Jalmari Teerisen valvonnassa. Vielä puuttuis että meillä ois siivouksen aikana armeijan talvipuku niskassa ja parin kilon painoinen rinkka pyssyineen selässä", Ville narisi turhautuneena, "mutta sähän voisit tossa söpössä essussas tulla siistimään sen grillimajan, kun se sulta noin näppärästi käy."
Minä näytin pojalle keskisormea, taas vaihteeksi.
"Mä en rupee teidän siivoojaksenne, varsinkaan palkatta", totesin sitten kääntäen selän Villelle, joka nauroi.
"Sä oot mulle palveluksen velkaa!" se huuteli. "Siitä että hämäsin Ilaria. Voinhan mä tietysti mennä kertomaan sille sun eksälles, että oikeasti kuolaat sen perään vieläkin."
Käännähdin raivoissani ympäri, ja paiskasin pölyrätin suoraan jätkää naamatauluun.
"Haista páska! Sä tiedät, että mua ei mitkään Ilarit kiinnosta", ärähdin sitten.
"No mikäs sua sit kiinnostaa?" Ville uteli ottaen rätin naamaltaan ja virnistäen ärsyttävästi.
En päässyt edes aloittamaan lausetta, kun mökin ovi kävi, ja joku selkeästi tömisteli - tai miltei marssi, sisään. Villen silmät suurenivat, ja se heitti rätin huoneen nurkkaan.
"Voi víttu! Nyt se sotahullu tulee tänne ettimään mua!" se parkaisi, ja kierähti sitten sängyn toiselle puolelle mätkähtäen lattialle ja piiloutuen yöpöydän ja sängyn väliin. Minä puistelin päätäni, ja konttasin sängyn halki sen toiselle reunalle tuijottamaan ahdasta väliä, johon Ville oli mennyt.
"Et oo tosissas, aikuinen mies!" huokaisin sitten. "Nyt ylös sieltä, sáatana!"
"Turpa kiinni", Ville ärähti hiljaa, "se huomaa meidät kohta."
"Saa huomatakin, mä kerron sille miten sä.." aloitin tuimana lauseen, mutten ehtinyt loppuun, kun Ville kiskaisi minua kädestä niin, että lämähdin suoraan lattialla makaavan jätkän päälle sängyn ja yöpöydän väliin. Naama kiinni Villen naamassa tuijotin poikaa kullanruskeisiin silmiin. Askeleet ja lankkulattian narina lähestyi.
"Mitä hélvettiä sä kuvittelet tekeväs?!" kysyin sitten kuiskaten, mutta ääneni sävy oli selkeä.
"Nyt oikeesti hiljaa, me voidaan luistaa siivouksesta jos pysytään piilossa", Ville vastasi.
"Sä oot lapsellisin ihminen kenet tiiän", äyskäisin sitten, "nyt mä nousen täältä."
Koetin nousta, mutta Ville vetäisi minut takaisin.
"Oo nyt kerranki mukana tässä", se pyysi sitten, "jos sä nouset, se sáatanan papparainen huomaa mutkin. Enni, mä pyydän. Oo vaan hiljaa vähän aikaa, että se menee hélvettiin täältä kyttäämästä."
Minä tuijotin yhä poikaa silmiin. Ville oli noustessani tönäissyt minut viereensä niin, että pääni oli ihan kiinni yöpöydässä, ja jätkä itse oli puoliksi sängyn alla. Sängyn alusta oli täynnä polua, Ville piteli kiinni hartioistani, minulla oli päällä essu ja kourassa yhä pölyhuiska, enkä voinut muuta kuin purra huulta ollakseni nauramatta.

Olavin pappa, Jalmari, taisi käydä huoneet huolella läpi, sillä marssimainen askellus kaiku yhä mökissä, vaikka minusta tuntui, että olin maannut pölyisellä parketilla jo ikuisuuden. Ville tuijotti kattoa, vaikka oli kyljellään minuun päin, ja minun selkääni sattui kovalla lattialla makaaminen.
"Sä oot ihan hullu", totesin sitten saman asian, jonka olin todennut jo ainakin sataan kertaan.
"Hullu saa olla muttei tyhmä", Ville kuittasi, "ja tyhmän hommaa on mennä ton upseerismiehen siivoustalkoisiin mukaan. Mä en tajuu, miten sä tulit vapaaehtosesti."
"Jos mä tykkään siivoomisesta?" ehdotin sitten hymyillen aavistuksen.
"Tyypillinen nainen", jätkä lausahti, ja korjasi asentoaan lattialla, "saat tulla meilleki siivoomaan."
"Jos maksat hyvää palkkaa", sanoin sitten, "mä en oo mikään halpa siivooja."
"Kai mä voin maksaa myös luonnossa?" Ville kysyi kohottaen kulmiaan, ja minä työnsin pölyhuiskan jätkän naamaan, ja poika huitaisi sen pois virnistellen yhä. "Vaikkakin sä oot edelleen mulle palveluksen velkaa."
"Sä oot niin ärsyttävä", huokaisin, ja vedin pölyhuiskan pois, "en ymmärrä, miten me tullaan nyt näinkin hyvin toimeen."
"Niin no, ei olla vähän aikaan heitelty juomia toistemme syliin", Ville hymähti.
"Tai tönitty toisia järveen", kuittasin sitten, "mutta sängyn ja yöpöydän väliin kyllä ollaan tönitty."
"Se oli paniikkireaktio", Ville nauroi hiljaa, "sä oot ihan mahdoton."
"Niin säkin", totesin sitten, ja kallistin päätäni, "mut ehkä me voidaan olla yhdessä mahottomia."
"Mitä sä tolla tarkotat?" jätkä kysyi kohottaen taas kulmiaan.
En oikein itsekään tiennyt, mitä tarkoitin, mutta katsoessani Villen kullanvärisiä silmiä ja tummaa tukkaa, en voinut kuin miettiä Olavin ja Aslakin sanoja.. ja Laurankin. Miksukin oli sanonut, että minä ja Ville sopisimme yhteen - tosin vähän epäsuorasti, mutta siihen suuntaan vihjaillen. Miksuhan oli Villen paras kaveri, se varmaan tiesi, millaisen naisen Ville tarvitsi. En silti tiennyt, miten suhtautua Villeen... minä pidin pojan huomiosta, mutta suhteeni jätkään oli hyvin sekava, ja olimme jatkuvaan miltei toistemme kurkussa kiinni.
"En mä osaa sanoa", vastasin sitten hetken hiljaisuuden jälkeen, "en tiiä."
"Sä et kans tiiä ikinä mitään", Ville tuhahti, "voisit joskus tietää."
"Kyl mä ainakin sen tiiän, että kohta se pappa löytää meijät jos ei olla hiljaa", äyskähdin sitten, "mut kauanko me aiotaan oikeesti maata täällä?"
"Niin kauan kun on tarvetta", Ville vastasi ja virnisti taas, "taidat kuitenkin tykätä."
"Voisitsä vaan olla hiljaa?" huokaisin sitten. "Nyt ku suhun on tutustunu sun turpaa ei saa millään pysymään kiinni!"
"Vahinko", jätkä nauroi hiljaa, "oisit jättäny tutustumatta."
"Voi víttu!" älähdin korottaen ääntäni. "Mä tuun hulluks sun kanssa! Sä oot lapsellinen, ärsyttävä, víttuilet koko ajan, pakoilet jotain Olavin isovanhempia ja poltat paikkoja ja -"
Samalla askeleet lähenivät vauhdilla, ja Ville tarrasi niskastani kiinni ja äkkiarvaamatta painoi huulensa huulilleni niin kovakouraisesti, että pääni osui yöpöytään. En osannut odottaa mitään sellaista, mutta vaistomaisesti painoi kynteni Villen omaan niskaan, ja vastasin suudelmaan. Pusu ei todellakaan ollut sellainen, mitä kaikissa kirjoissa hehkutettiin - herkkä ja kokeileva ja niin edelleen. Ville suuteli hyvin omistavasti, ruhjoi minun päätäni samalla siihen sáatanan yöpöytään, ja selkeästi ilmoitti, että minun piti pitää turpani kiinni.. ja tämä keino ainakin tukki sen, jos ei muuta. Minä vastasin samalla mitalla takaisin, ja upotin kynsiäni Villen kaulaan, ja askeleiden mentyä, purin jätkän huulta niin, että siitä alkoi vuotaa jo verta. Marssiaskelten kaikottua makasimme pitkään tuijottaen toisiamme silmiin, hengittäen raskaasti, kädet yhä toistemme niskassa, Villen huuli verta vuotaen. Sitten irrotin otteeni, samoin teki Ville, ja kampesin itseni istumaan.
"Mitä toi oli?" kysyin sitten lähinnä itsekseni, mutta tietysti Ville vastasi.
"Varmaan jotain sellasta, mikä ois kannattanu jättää tekemättä. Oispahan ainakin huuli säilyny ehjänä", se totesi sitten, ja koetti tyrehdyttää vuotavaa huultaan painamalla sitä sormellaan.
"No ennemmin tai myöhemmin joku Rasinaho ois kuitenkin lyöny sua turpaan niin että tulisit taas mökille verissä päin, joten samahan se kai on", totesin sitten, ja nousin seisomaan, "ja nyt herra Aronen on hyvä ja lopettaa tän pakoilun."
"Joo joo, rakas vaimoni", Ville vinoili, ja nousi seisomaan, haroen tukkaansa ja puistellen pölyä vaatteistaan, "sulla riittää täällä työsarkaa, ainaki pölyn määrästä päätellen."
"Näemmä", tuhahdin, "oisin jo siivonnu koko huoneen ilman sun häiriköintiä."
"Nyt voit ylittää ittes ja tehä siivouksen ennätysajassa", Ville totesi, "mä lähen ettimään jotain paperia, ainakin voin luistaa siivouksesta sillä perusteella, että mulla on huuli auki. Kiitos siitä sulle."
Ja poika virnisti verisillä huulillaan, ja lähti ovesta. Minä huokaisin raskaasti, ja mietin, että mihin hélvettiin olin oikein sotkeutumassa.

----------------

V

Hiippailin seinänviertä pitkin ovea kohti, niin kuin joku vítun vakooja. En halunnu missään nimessä jäädä sen everstipapparaisen armoille, se oli jo jotain sietämätöntä. Vihasin muutenkin siivoomista. Totta kai se oli kiva, että oma kämppä ei kuhissu torakoita tai muuta páskaa, mutta grillimajan ikkunoiden hinkkaaminen ja lankkulattioiden välien siistiminen hammasharjalla meni jo täysin mun ymmärryksen yli. Päästyäni ovelle sain kuitenkin huokaista helpotuksesta - maasturi katosi juuri samalla hetkellä tien mutkaan, ja Kari ampaisi grillimajasta pihalle.
"Víttu sun kanssas, Ville! Onnistuit sit luistamaan hommista taas!" se rähjäsi, mutta nauroi lopulta, "miten sä taas onnistuit? Tällä kertaa herra everstiluutnatti pisti mut putsaamaan jollain vanhalla pesusienellä grillin tukijalkoja!"
"No, mulla oli vähän naisellista apua", totesin sitten, ja vilkaisin taakseni. Enni asteli pölyhuiska kourassa ja essu yhä päällä pihalle, sukien hiuksiaan, jotka oli menneet vähän sekaisin, kun me oltiin maattu siellä sängyn välissä piilossa verenhimoista sotilasukkia. Essu tosiaan puki Enniä.. en voinu ajatuksilleni mitään - se koiramuija todella oli nätti, enkä mä ollu kovin pahoillani siitäkään, että se oli purru mun huulen melkein halki. Viha ja rakkaus kulki käsi kädessä, niinhän sitä sanottiin... viha ja rakkaus hulki hampaat huulessa, niin voisi nyt sanoa mun kohalla!
"Kato Enni", Kari moikkasi, "se madame pisti sit sutki heti siivoushommiin."
"No joo, mut eipä paljon tarvinnu siivoushommia tehdä. Ville on varmaan tän tienoon ammattimaisen työnlaistaja", Enni puuskahti sitten astellessaan pihan halki ja seisahtuessaan mun vierelle kädet puuskassa.
"Et sä nyt ihan tosissas voi haluta hinkuttaa mitään kaapin kahvoja puhtaaks tuntikausia jonkun orjapiiskurin valvonnassa", mä totesin sitten nauraen.
"No ehkä en, mutta sä voisit hankkia itelles jonkinlaisen selkärangan", muija totesi sitten, ja hymyili jo vähän, "en oo tottunu hengailemaan äyriäisten kanssa."
"Mulla ainakin on selkäranka", Kari totesi, "aatelkaa nyt, mä luuttusin grillimajan, pesin ikkunat ja grillin!"
"Joo, ja mä tiskasin kaikki astiat, hélvetti", manas nyt Joni, joka saapui saunalta työntäen tupakan suuhunsa, "kädet on ihan ryppyset kaikesta tiskivedessä lillumisesta."
"Meidän tulevat kotiäidit!" Miksu nauroi saapuessaan matto olallaan pihan perältä Olavi kannoillaan, "mä sain sentään Olavin kanssa miehistä hommaa, mattojen tamppaamista!"
"Nää siivoustalkoot tappaa mut vielä joku päivä", Kari puuskahti, ja rapisteli taskustaan esiin röökiaskin, "tänään vedetään sitten huppu himmeeks, ei tämmöstä työtä muuten kestä."

Ja koska Karin sanat miellyttivät kaikkia, me soitettiin mökille lisää porukkaa - Laura, Tomi, Leevi, Aslak, Silja, Mira ja Repe saapui miltei heti. Mä soitin myös Isomäen Joonakselle, joka lupasi tulla ainaki pyörähtään mökillä, jos ei muuta. Repe ja Tomi ajoi autonsa pihatien sivuun, ja kassit kilisten tyypit saapui mökille. Sisällä Olavi alkoi välittömästi valmistaa boolia, ja asetteli juotavat oikein tyylikkäästi keskelle pöytää.
"Siitä jokainen ottakoon mitä tykkää", Olavi virnuili, "tää on vähän niinku seisova pöytä. Olavin á la carte, vain tänään."
"Oikein tyylikäs", Silja nauroi, ja otti tölkin pöydältä, "just sopiva tarjoilu meille."
Osa porukasta istui sisälle sohvalle, osa meni kuistille. Olavi laittoi musiikkiaki, ja kaikki vaihtoivat kuulumisia leppoisassa tunnelmassa. Tomi halusi kuitenkin ottaa juomakisasta uusinnan, joten melkein kaikki keräänty pöydän ääreen, ja kossupullo lätkästiin pöydän keskelle, ja Olavi jakeli muovimukeja niille pérkeleen viinasiepoille. Mä ajattelin jättää juomakisan tällä kertaa väliin, mutta jouduin kumminkin ekalle kierrokselle mukaan. En joutunu juomaan paljon, sillä mä olin hyvä näissä peleissä. Kohta puolet jengistä oli jo ihan tillintallin, ja kyllästyttyäni kuuntelemaan Lauran, Miran ja Siljan kolmiäänistä tulkintaa kappaleesta Aikuinen nainen, hiippailin kohti laituria, aikeenani mennä tupakalle sinne ihailemaan järveä. Mä tykkäsin järvestä. Olavin mökiltä näkyi kaunis maisema vastarannalle, vesi kimalsi auringossa ja linnut lauleskeli. Se oli seesteistä ja niin perisuomalaisen kliseinen unelma, että se viehätti mua jotenki. Kun mä saavuin laiturille poltellen röökiä samalla, huomasin, et Enni istu jo siellä. Se tuijotti järvelle jotekin poissaolevana, ja mä astelin muijan viereen istahtaen laiturille.
"Mitäs mietit?" kysyin sitten, ja puhalsin savuja ulos.
"Elämää yleensä", se hymähti, "ei jaksanu koko aikaa istuu tuolla juopporemmin seurassa."
"Ne on vähän äänekkäitä tänää", myöntelin, "mut mistä sä keksit tulla just laiturille?"
"Mun mielestä täällä on nättiä varsinkin iltasin", Enni vastasi, ja käänsi katseensa järvestä muhun, "mä tykkään järvimaisemista."
"Niin mäki", totesin, "meillä on näköjää jotain yhteistäki."
"Ilmeisesti", Enni naurahti, "mutta liian paljon erilaisia mielipiteitä ja eroavaisuuksia."
"Ehkä sä vaan luulet niin. Ehkä sä haluat luulla, että me ollaan erilaisia", mietin sitten. Rööki alkoi olla jo lopussa, kohta polttaisin pelkkiä pahveja.
"No ehkä", Enni tuumi, katsoen taas järveä, "mä en välttämättä haluais ajatella susta niin kuin mä ajattelen."
"No miten sä musta sitten ajattelet?" kysyin, koettaen pitää ääneni sävyn normaalina, vaikka oikeesti olinki utelias tietämään, mitä se muija ajatteli musta.
"En mä oikeen osaa pukea sitä sanoiks", Enni tuumasi, "mut ehkä Olavi oli oikeessa."
"Oikeessa missä?" kyselin, ja tumppasin röökin ananassäilykepurkkiin, joka oli laiturilla tuhkiksena. Nousin seisomaan, ja niin teki Enniki. Se käänty muhun päin.
"Siinä, että me ollaan kyyhky ja varis", se sanoi hymyillen hieman huvittuneena.
"Älä viitti, Olavin lintuteoriat on ihan psykoja", mä totesin sitten, ja katsoin sitä tummanruskeisiin silmiin, "eiks kyyhkyjen pitäis sitä paitsi olla lihavia puluja?"
"Eiks varisten pitäis olla rähjäsiä tyhjänraakkujia?" Enni heitti takaisin, ja mä nauroin. Me seisottiin aika reunalla, ja Enni otti askeleen lähemmäs mua, tuijottaen tiiviisti mun silmiin. Mä tuijotin takasin. Mun huulen verenvuoto oli tyrehtyny. Me ei puhuttu mitään, ja koska mä olin toiminnan mies, enkä mikään nysvääjä, mä tarrasin muijasta kiinni, vedin sen lähemmäs ja suutelin sitä. Enni suuteli takaisin, taas kovakouraisesti ja mä tunsin sen kynnet selässäni hupparinkin läpi. Enni otti askeleita eteenpäin, ja mun oli pakko peruuttaa, ja tajusin, että se yritti samalla tiputtaa mut laiturilta. Mun kantapää osui jo laiturin reunaan, ja samalla ku kaaduin taaksepäin, vedin muijan mukanani, ja me molemmat tiputtiin järveen niin että molskahti.

Siinä me sit räpiköitiin takasin laiturille vettä valuvina, ja Enni tuijotti mua kuin ois halunnu taas repiä silmät mun päästä.
"Mun tarkotus oli tasottaa!" se ärähti. "Toi oli halpamaista!"
"Ai onks meil joku kisaki?" kysyin sitten kohottaen kulmiani, ja vetäen märän hupparin päältäni.
"No tavallaan varmaan", Enni puhui, ja koetti puristaa vettä märistä hiuksistaan, "vesihän suojaa tulelta."
"Vaan ei rasvapalolta, erään tuttuni sanoja lainaten", mä heitin sitten virnistäen, ja Enni puristi kädet nyrkkiin, ja huomasin, että sen teki varmaan taas mieli käydä mun päälle.
"Oikeesti, mä mietin, että mitä hélvettiä mä oikein nään sussa", Enni tuskaili sitten läimäisten käden otsaansa.
"No jaa", totesin, "musta on moneksi."
"Varmasti", Enni tuhahti, tosin se hymyili jo, taas, "en välttämättä haluu ees tietää kaikkea."
"Ei sun tarviikaan, ainakaa vielä", mä sanoin, "ei mua opita päivässä tuntemaan."
"Ei kyllä muakaan", se tuumasi, ja kun mä kävin laiturille makaamaan selälleni, muija istui mun jalkojen päälle tuijottamaan mua. Mä katsoin sitä raukeasti, annoin ajatusten harhailla, enkä välittäny, vaikka Ennin tukka valutti vettä mun housujen päälle - olinhan mä itekin ihan litimärkä. Enni tuli lähemmäs, se painoi kasvonsa mun puoleen, muttei tehny mitään, tuijotti vain taas. Mä tuijotin takasin, näin sen tummat silmät ja kasvojen selkeät piirteet ja kimaltelevan järven taustalla. Mun mielestä hetki oli jotenkin outo, se ei tuntunu todelta, oli, kuin mä olisin imeytyny johonkin romantiikan ajan maalaukseen, jossa kyyhky tunki ittensä varikseen kiinni. Mä hymyilin Ennille, nostin käteni sen niskaan, mutten tehny mitään muuta. Enni katto mua, mä mietin, mitä mä olin tekemässä. Olinko mä oikeesti ihastunu tohon koirahulluun, ärsyttävään muijaan? Me maattiin siinä varmaan aika pitkä tovi, kunnes Enni nosti päänsä ylös, ja nousi.
"No, mikä nyt?" mä kysyin sitten, ja kampesin itteni istualleen.
"En mä enää tiedä. Tää on menossa tosi outoon suuntaan", tyttö totesi, ja kohautti olkiaan, "mä en tiiä enää mitä ajatella. Mä tartten ryypyn."
"Osuvasti sanottu, niin mäkin", vastasin, ja nousin laiturilta lähtien kävelemään mökkiä kohti Enni seuranani. Me palattiin mökkiin, ja ne sáatanan känniääliöt ei ollu ees huomannu, et me oltiin oltu poissa. Ei se mua haitannut, ja sekä mä että Enni saatiin samantien ilolientä nenän eteen, ja mä olin ihan helpottunu, että sain vähän nollata ajatuksia. Asiat pyöri mun päässä liian tiiviinä nauhana, enkä ollu saanu selvittää niitä hetkeen. Ryhtyessäni juomaan kunnolla, Miksu istu mun viereen pöydässä, ja katto mua pitkään.
"Kai sä Ville tiiät, et viina ei ratkase ongelmia?" se sanoi sitten, ja lause tuntu musta hélvetin koomiselta, koska Miksulla itellään oli lasi kourassa.
"Tiiän, mut ei sitä tee maitokaan", mä totesin, ja Miksun naurun säestämänä jatkoin juomista, siitä huolimatta, että huomenna ajatukseni olisivat varmasti vielä solmummassa kuin tänään.
----------------

E

Seuraavana aamuna heräsin venevajasta, laiturissa kiinni olevasta soutuveneestä.

Raotin silmiäni varovasti, sillä en olisi välttämättä halunnut edes tietää, missä olin. Eilinen ilta oli ryöstäytynyt käsiltä vähän kaikilta, ja vaikka minulla olikin muistissani aukkoja, muistin sen, että kaikki siivous, mitä mökillä oli talkoissa tehty, oli ollut täysin turhaa. Minulla ei ollut peittoa, mutta päälläni oli muovipressu. Kiroillen repäisin sen päältäni, ja nousin istumaan veneessä. Vene muljahteli ja hölskyi noustessani, ja kuulin toisesta päästä paattia vaimeata kiroilua.
"Mitä víttua sä Enni riehut?" kuului tuttu, uninen ääni.
Tarkemmin katsoessani huomasin, että Leevi makasi airo sylissään puoliksi veneen lattialla, ja Tomi puolestaan nuokkui Leevin sylissä. Veneen pohjalla oli sikin sokin pulloja ja tölkkejä.
"Miks hélvetissä me ollaan veneessä?" tyrskähdin sitten nauraen tajutessani, että tilanne oli suoraan kuin Kauhea kankkunen-elokuvasta.
"Ei aavistustakaan", Leevi hymähti raukeasti, "mutta hauskaa tais eilen olla."
"Siltä näyttää", hymähdin, ja kompuroin veneestä venevajan laiturille jättäen nuokkuvan kaksikon keskenään veneeseen. Suunnistin mäkipolkua ylös, hieman huojuen, mutta se johtui siitä, että olin vasta herännyt. Mitään kaameaa krapulaa minulla ei ollut, onneksi. Astuin sisään mökkiin, ja kun vilkaisin ympärilleni, en voinut muuta kuin manata ääneen.
"Voi hyvä hélvetti."
Mökki oli kamalassa kunnossa. Kaikki roskat ja pullot oli levitelty pitkin kämppää, siellä haisi makealta, lattialla oli siellä täällä jotain tahmaista, telkkarissa pyöri Päivien Viemää, matot oli rutattu, yksi taulu oli tippunut seinältä. Pudistelin päätääni, ja totesin ääneen, että onneksi tämä ei ollut minun kotini - tai edes minun kesämökkini. Makuuhuoneesta kuului äänekästä voivottelua. Kurkistin sisään, ja näin Miksun istuvan sängyllä ämpäri sylissään, ja Villen makaavan lattialla tupakka suussaan. Sisällä. Nähdessään minut, poika nousi lattialta, veti hatsin, ja katsoi minuun.
"Että semmonen ilta", totesin sitten, ja istuin lattialle vähän matkan päähän Villestä katsomaan krapulaista Miksua, joka riiputti päätään ämpärin yläpuolella, "tää mökki on ihan hirveessä kunnossa."
"Onneks ei oo mun kämppä", Ville hymähti, "Olaville tulee tupenrapinat."
"Samaa mäkin mietin", totesin sitten, "mut ois reilua auttaa Olavia siivoomaan."
"En mä täällä sotkenu, mä käyttäydyin siivosti", Ville totesi sitten, "ne jotka sotki, saa siivota. Mä en sotkenu, en siivoo. Yksinkertaista."
Tuhahdin. Ville oli näemmä sama kúsipää itsensä kuin aiemminkin, mutta logiikassa oli kyllä järkeä, vaikka se lapsellinen päätelmä olikin.
"Mä en enää koskaan juo", Miksu valitti, ja ykäsi ämpäriin, "en ikinä."
"Niinhän sä sanot joka kerta", Ville kettuili sätkä suupielessä, "katotaan vaan ni viimestään ylihuomenna otetaan taas kuppia."
"Alkoholistit", minä naurahdin väliin.
"Absolutisti tästä lähtien!" Miksu parkaisi pää puoliksi ämpärissä. "Ei enää ikinä.."
"Jää sä tänne potemaan krapulaas", Ville totesi, ja tumppasi sätkän yöpöydällä olevaan metallipurkkiin, "mä lähen nyt himaan."
"Voitko sä heittää mut?" minä kysyin yllättäen, ja Ville kohotti kulmiaan, mutta kohautti olkiaan.
"Jos sä suostut tulemaan mun kyytiin niin joo", se totesi sitten, "mut Arosen taksi lähtee nyt, että pistä vauhtia jos haluut ehtiä kyytiin."
Nousin lattialta, toivotin Miksulle hyvää jatkoa, poimin kypäräni eteisen hyllyltä ja riensin ulos Villen kannoilla.

Vedin kypärän päähän, ja nousin Villen taakse.
"Missä sä asut?" se kysyi sitten, ennen kuin pisti mopon käyntiin.
"Rusakontie viistoista. Tiedätkö sä missä se on?" kerroin sitten.
"Suurinpiirtein joo", Ville totesi, "mun entinen tyttöystävä asu niillä suunnilla. Jäniksenpolulla jos tiiät sen kadun."
"Tiiän", vastasin sitten ynseästi. Vaikka minä ja Ville ei tosiaankaan seurusteltu, enkä voinut sanoa, oliko välillämme edes säätöä, pientä pussailua lukuunottamatta, Villen entisestä tyttöystävästä kuuleminen sai minut tympääntymään. Ja varsinkin, kun sen eksä asui vielä niin lähellä meidän taloa...
"Sen nimi on Jonna", Ville totesi sitten, "Mielikäinen. Jos tiiät?"
"Tiedän", totesin vielä nyreämpänä kuin äsken, "sillä on saksanpaimenkoira. Ollaan joskus käyty yhessä lenkillä."
Ville ei sanonut hetkeen mitään, eikä käynnistänyt mopoa, vaan riisui kypärän, ja käänsi päätään minun suuntaani, tuijottaen minua kullanruskeilla silmillään. En osannut lukea jätkän kasvoista mitään vihjettä siitä, mitä se oikein ajatteli. Nostin oman kypäräni visiiriä, ja tuijotin takaisin.
"Ootko sä mustasukkanen?" se kysyi sitten kallistaen päätään.
"Kenestä? Sustako? Ja kelle? Älä naurata", tuhahdin sitten, ja laskin visiirin mielenosoituksellisesti alas.
"No sä vaan menit heti vaikeeks, kun puhuin Jonnasta. Se on mun eksä", Ville puhui sitten painottaen viimeistä sanaansa.
"Onhan Ilarikin mun eksä", totesin sitten matkien sanan painotusta, ja Villeä hymyilytti.
"Meinaat siis, että eksän kanssa voi tapahtua.. kaikenlaista?" se kysyi sitten viattoman pirullisena.
"En! Víttu Ville, sun kanssa on mahoton keskustella", manasin sitten turhautuneena.
"Sä puhuit ittes pussiin", Ville totesi, ja veti kypärän takaisin päähänsä, "sä et oo miettiny tätä loppuun."
Ja sitten jätkä pisti mopon käyntiin, ja kieleni päällä ollut kirosanojen sävyttämä vastaväite katkesi siihen. Kirosin vain mielessäni Villeä, ja tarrasin kiinni jätkän takista sen kaasuttaessa pois Olavin mökin pihasta huonokuntoiselle metsäpolulle.

Ville heitti minut talomme pihatien päähän, ja nousin kyydistä sanomatta mitään. Poika otti kypärän taas pois, ja jäi tuijottamaan.
"Etkö sä ees kiitä?" Ville hymähti sitten.
"No kiitos", totesin sitten hiljaa, "kiitos vaan."
"Mikä sua vaivaa?" jätkä kysyi sitten, tuijottaen minua tiiviisti silmiin.
"Sinä näin lyhyesti sanottuna", vastasin tuijottaen takaisin yhtä tuimasti, "me."
"Me?" Ville sanoi kysyvästi, ja maisteli sanaa suussaan.
"Mikä meidän tilanne on? Haluatko sä musta enemmän vai et?" esitin sitten kysymyksen, joka oli vellonut mielessäni pitkään. "Onko meidän välillä jotain vai ei?"
"Se sun pitää selvittää ihan ite", Ville totesi, "mä en tiedä."
"Miten niin et muka tiedä?" puuskahdin. "Sä oot rasittavin ihminen kenet mä tiiän!"
"Ilariakin rasittavampi?" se heitti sitten virnistäen.
"No et sentään", vastasin, "mutta oot jo aika lähellä."
"Käännetään kysymys toisinpäin. Haluatko sä musta enemmän vai et?" se kysyi sitten ovelana.
"Mä en osaa sanoa", totesin sitten, "sä oot liian rasittava ja hämmentävä."
"Mutta kuitenkin vastustamaton, vai?" Ville nauroi sitten.
"Et sentään ihan vastustamaton", hymyilin, "onko tohon kysymykseen pakko antaa vastaus just nyt?"
"Ei välttämättä", Ville totesi haroen hiuksiaan, "voin mä antaa sulle miettimisaikaakin."
"No hyvä. Mun koira odottaa treenaamista nimittäin", sanoin sitten, ja käännyin taloa kohti, mutta en astunut vielä minnekään. Sekunnin murto-osan mietittyäni käännyin Villen puoleen, ja suutelin sitä. Ville suuteli takaisin, ja virnisti sitten, kun irrottauduin siitä.
"Kiitos kyydistä", sanoin nyt, ja heilautin pojalle kättäni, "nähdään."
"Nähdään jos ei tulla sokeiksi", Ville kuittasi, laittoi kypärän päähän, ja kaasutti tiehensä. Minä näytin vain jälleen kerran keskisormea pojan loittonevalle mopolle, ja hiippailin sisälle.

Sisällä Dingo hyppi minua vastaan. Paijasin parasta toveriani leperrellen sille.
"Oliko sulla ikävä mua? Totta kai oli, mamman suosikkipoika", hempeilin koiralleni, joka häntä huiskuen tervehti minua, kuin olisin ollut montakin päivää pois, "taisit olla vähän huolissas, missä mä meen, vai mitä?"
"Oli täällä muutkin vähän huolissaan", kuului Eemelin ääni keittiöstä, "ties missä sä luuhaat."
"Paraskin puhumaan", totesin sitten astellen keittiöön, "etpä tainnu itekkään olla kotona viime yönä."
"En, mä nukuin Isomäen Joonaksen luona", Eemeli vastasi laitellessaan spagettia kiehumaan, "missä sä nukuit?"
"Soutuveneessä", vastasin pokerinaamalla, ja otin kaapista lasin ja täytin sen vedellä. Veljeni katsoi minua kuin tärähtänyttä.
"Et oo tosissas", se lausahti sitten, tuijottaen minua yhä kuin vähämielistä.
"Joo joo, veneessä nukuin", nauroin, "en muista, miten jouduin sinne, mutta sieltä mä heräsin. Venevajassa olevasta soutuveneestä."
"Minkä ihmeen pursiseuran kanssa sä oot oikein juhlinu?" Eemeli nauroi sitten.
"Muutaman kaverin vaan", sanoin hymyillen, ja istuin pöytään odottamaan, että veljeni laittama ruoka olisi valmista. Eemeli oli mahtava kokki.
"Jaa jaa", veljeni hymähti sitten, "kuka se on?"
"Ei oo sun asias", tiuskaisin sitten, mutta hymyilin kuitenkin, "ainakaan vielä."
"Ei välttämättä, mutta et taida arvata, että Isomäen Joonas juorus jo, että Arosen Ville oli käyny vetämässä Rasinahoa turpaan tossa muutama päivä sitten", Eemeli jutteli tyrkätessään lautasen eteeni, "ja mä satun myös tietämään, että Rasinaho ajoi sua ja Lauraa päin."
"Eemeli! Sä oot ihan toivottoman utelias", minä parkaisin sitten, "mä ja Ville ollaan vaan... kavereita."
"Ainakin vielä", Eemeli nauroi istuen pöytään, "kuule, kyllä isoveljen pitää vähän vahtia, mitä pikkusysteri puuhaa."
"Niin vähän vahtia! Ei stalkata joka liikettä", minä valitin, "no, annan tän kerran anteeks. Mut lakkaa kyttäämästä mua!"
"Okei, okei", Eemeli virnuili, "toivottavasti sä tiedät, mihin sä oot ryhtymässä."
"Tiedän", totesin noustessani ottamaan ruokaa, "voitasko vaihtaa aihetta?"
"Sopii mulle", Eemeli totesi, "täytyy vielä kysyä Aroselta, että tietääkö se, mihin se on ryhtymässä sun kanssas.."
Minä huokaisin liioitellusti, ja lappasin ruokaa lautaselleni. Onnekseni veljeni vaihtoi viimein aihetta, ja sain välillä jotain muuta ajateltavaa kuin Ville.

----------------

V

Heitettyäni Ennin kotiin mä ajoin himaan. Hiekka pöllys kuivalla hiekkatiellä, joka vei meidän pihaan. En ollu taas pariin päivään käyny kotona, mutta tuskin kukaan oli mua kaivannutkaan. Pihalla seisoi faijan auto, joka oli mun mielestä outoa - mä luulin, että se oli töissä. Jätin mopon auton perään, ja lampsin sisään, heittäen kypärän eteiseen. Ennen ku pääsin sisään, kuulin huutoa ja möykkäämistä keittiöstä. Mä kurtistin kulmiani, ja astuin sisään hyvin kalustettuun huoneeseen. Mutsi ja faija seisoi siellä, kummatkin omalla puolellaan kyökkiä. Mutsin punaset hiukset oli sekavassa pörrössä, meikki levinnyt, ja työkolttu revenny. Faija sen sijaan näytti vaan vihaselta, sen kasvot oli vääristyneet irvistykseen. Ja páska lensi. Kumpikin huus täyttä kurkkua, eikä ees huomannu, ku mä asetuin oven suuhun nojaamaan karmiin. Vasta hetken päästä faija huomas mut.
"Ville", se totes pöllämystyneenä, "me ei huomattu että sä.."
"Eihän ton huudon läpi huomaa mitään", mä totesin tyynesti, "ei mutta, jatkakaan vaan, mä taidan lähtee jonneki muualle."
"Ei sun tarvitse omasta kodistasi poistua", faija kiirehti sitten, ja asettu mun tielle, kun olin menossa takas eteiseen, "tämä on nyt vaan tällaista, ei me äidin kanssa riidelty pahasti ja.."
"Älä lässytä", mä ärähdin, "mä en oo enää mikään kymmenenvuotias jolle voi uskotella mitä tahansa. Selvittäkää välinne, kerro mutsille sun toisesta naisesta ja pistä eropaperi postiin. Mua, Viltsuu ja Valtterii ei vois vähempää kiinnostaa, ootteko te yhdessä vai erikseen."
Faija tuijotti mua ku oisin lyöny sitä suoraan kasvoihin. Se oli laittanu kätensä mun olkapäälle, mutta liu'utti sen nyt pois. Sillä oli suu auki, se oli sanomassa jotain, mutta seiso vaan hiljaa. Mutsi nojasin keittiössä tuoliin, toinen käsi kasvoillaan.
"Tää kulissiavioliitto sais mun puolesta loppua nyt", tiuskasin sitten, "meidän takia ei ainakaan tartte olla yhessä."
"Ville.. mutta mehän vain.. teidän parasta.. talo ja kaikki", faija änkytti.
"Joo, ja te luulette että tää huutaminen, riehuminen, mutsin ryyppyputket ja sun naisseikkailut on meidän parhaaksi? Älä naurata", mä ärähdin taas, "mä lähen nyt jonnekin. Jatkakaa."
Todettuani näytin vain sotilasmerkin vieden käden otsaltani, ja saapastelin takaisin eteiseen kopaten kypärän matkaan. Paiskasin oven kiinni turhautuneena, ja menin puolijuoksua mopon luokse. Kaikki se hyvä fiilis, mikä mulla oli ollu Ennistä ja eilisestä illasta, oli tipotiessään, kiitos siitä vanhemmille. Mua vitutti niin hélvetisti, ettei ollu tosikaan. Mä istuin mopon päälle, tietämättä, minne mennä. Olihan mulla moniakin kavereita, mutta en viittiny mennä pilaamaan kenenkään päivää. Mökilläki oli vielä taatusti siivottavaa ja krapulaisia ihmisiä. Mä heittelin mun puhelinta hajamielisenä, ja sitten keksin, että olis ehkä yks, joka haluis jopa kuunnella. Mä en tienny mitä mun päässä liikku, kun etin puhelimestani Ennin numeron, ja painoin vihreetä luuria. Se tuuttas vaan hetken, ja sitten Enni jo vastas.
"Moi, Ville tääl", totesin puhelimeen, "onks huono hetki?"
"Ei", se vastasi sitten pirteänä, "mitä nyt?"
"Tää on ehkä vähän outoo mut.. saanko mä tulla teille?" mua oikeastaan hävetti kysyä. Mulle tuli tyhmä olo pitkästä aikaa, nolotti. En ollu tuntenu mitään sellasta aikoihin. Oletin, että Enni vaan haistattais mulle paskat, mutta ehkä se kuuli mun äänestä, etten víttuillu sille nyt.
"Joo, totta kai, jos sä haluut", Enni vastasi sitten hieman hämmentyneenä, mutta ilosena, "tuu vaikka heti. Mä tuun pihatielle vastaan."
"Okei. Nähään", mä sanoin, ja suljin puhelun, ja lähin ajamaan takasin Ennille.

Enni odotti mua pihatien päässä kädet puuskassa. Se toi hassulla tavalla mieleen jonkun maatilan emännän vanhoista suomalaisista mustavalkosista elokuvissa, ja mä jätin mopon tien päähän, kävellen sen luokse. Se katsoi mua arvioivasti.
"Tuutko ihan sisälle asti?" se kysyi sitten virnistäen.
"Jos sä lasket mut teille", vastasin sitten, "vai pelkäätkö että poltan teijän kämpän?"
"En", se vastasi sitten, "tuu vaan. Mennään mun huoneeseen. Eemeli on nimittäin kotona."
Enni johdatti mut terassin kautta sisälle niiden rivariin, joka oli ihan nätti. Eemeli tuli meitä vastaan jo eteisessä, ja sillä oli se musta koira hihnassa.
"Aronen moro", Eemeli moikkas, "kohtele mun systeriä hyvin."
"Totta kai, mähän oon herrasmies", mä vastasin Ennin pyöritellessä silmiään. Se johdatti mut huoneeseensa, joka oli talon perällä. Sen huone oli maalattu vaalein sävyin, vaaleensinisellä ja valkosella. Se oli aika pieni huone, nurkassa oli sänky, jossa oli ruusukuvioiset lakanat. Sälekaihtimet oli auki, ja ikkunasta oli täydellinen näkymä rivareiden pihatielle.
"Nätti luukku", mä totesin, ja istuin sängylle katsellen ympärilleni.
"Ai onko?" Enni naurahti. "Sanot noin vaan, koska leikit kohteliasta."
"No vaikka sitten niin", mä totesin, ja katsoin Enniä, joka istui työpöytänsä ääreen tuolille, kääntyen muhun päin, "etkö sä ihmettele yhtään, miks mä tulin?"
"No kieltämättä vähän", se vastasi sitten mietteliäänä, "mut en mä haluu olla liian utelias... siitä on tullu nimittäin aika paljon palautetta eräältä taholta."
Mua hymyilytti väkisinkin.
"Mutta kerro jos haluut", Enni jatkoi sitten, "en mä pakota, mut kyl mä kuuntelen."
"Tuli porukoitten kanssa vähän riitaa", mä totesin, ja käännyin kattomaan hyllyä, jossa oli pokaaleita ja ruusukkeita koiranäyttelyistä, "ne tappeli taas. Ja mä ladoin niille vähän faktoja pöytään, ja lähdin menee."
"Onko ne vihasia sun tupakoinnista? Ryyppäämisestä?" Enni kyseli sitten, ja mä puistin päätä.
"Ei, ei mitään sellasta. Ne on aina antanu mun, systerin ja veljen tulla ja mennä ja olla melkei ihan miten huvittaa. Nyt ne ei ehdi ees vahtia. Ne tappelee keskenään. Mutsi on alkoholisti, ja faija pakenee sen juomista jonkun hutsun luo. Ne ei vaan silti suostu eroomaan, mitä en ymmärrä", mä tilitin sitten, ja naurahdin, "ihan ku istuisin jonkun terapeutin sohvalla."
"Älä nyt", Enni sanoi, "välil on hyvä puhuu asioista."
"Joo, puhuminen ratkasee ongelmat", mä tuhahdin sarkastisesti.
"Kyllä se joskus auttaa", tyttö sanoi, ja nousi seisomaan, istuen mun vierelle sängylle, "oikeesti."
"En olis niin varma", vastasin sitten tuijottaen Enniä, "tuutko sä ulos? Mä taidan tarvita röökin."
"Sun pitäs lopettaa tupakointi", se sanoi sitten tuimana, "mut mennään sitten."

Me mentiin Ennin kämpän takapihalle, jossa oli puutarhakeinu, kukkapenkki ja niitä tyhmiä tonttuja. Mä laitoin tupakan suuhun, sytytin sen, ja kyykistyin sitten killittämään yhtä tonttua, jolla oli lyhty kourassa.
"Ei víttu, en uskonu, että jollain oikeesti on jotain puutarhatonttuja", mä totesin sitten puistellen päätäni, ja nousin kyykystä kattoen Enniin epäuskoisena.
"Mun äiti tykkää niistä", se nauroi, "ne on aika korneja joo, mut.. tuo kivaa ilmettä pihaan."
"Onneks meidän pihassa ei oo yhtäkään tonttua", mä totesin, "sitä mä en kestäis."
Sitten me seisottiin pitkään hiljaa. Mä poltin tupakkaa, ja Enni katseli taivasta. Taivas oli samanlainen ku sinä päivänä, kun me nähtiin ekan kerran. Sillon mä olin istunut ennen autiotalon polttamista puun juurella, kattelemassa pilviä, miettimässä, oliko jumala olemassa. Nyt mulla oli vähän samanlainen olo, ja kohotin katseeni taivaaseen, samalla kun poltin röökini loppuun. Lopulta mä kuitenkin katsoin Enniin, ja astuin lähemmäs sitä. Se astui askeleen muhun päin, ja me seisottiin melkein toisissamme kiinni, ihan hiljaa. Mulla oli sytkäri toisessa kädessä, ja mä tuijotin Enniä sen ruskeisiin silmiin. Mä kohotin käteni sipaistakseni sen hiuksia, mutta en huomannu, että mulla oli yhä se stenkku kädessä. Mä painoin vahingossa stenkusta, ja liekki roihahti ja melkein sytytti Ennin hiukset tuleen. Se hyppäsi kauemmas musta.
"Hélvetin hullu!" se sähähti sitten.
"Se oli vahinko! Oikeesti", mä hätäilin paikkaamaan, ja keräsin pudonneen sytkärin nurmikolta.
"Mä meinasin saada sydänkohtauksen", Enni valitti sitten, "oliko se muka oikeesti vahinko?"
"No oli! Mä oon sanonu sulle sata kertaa, etten oo mikään murhapolttaja", mä vastasin turhautuneena.
"Okei, okei, mä uskon. En mä nyt luullukaan, että sä sytyttäisit mun hiukset oikeesti tuleen", se sanoi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Jaa että vanhasta tottumuksesta aloit riehuun?" mua hymyilytti, mutta koitin pitää ilmeeni vakaana.
"No tavallaan joo", se vastasi sitten, "Eemeli tulee varmaan kohta lenkiltä. Saa kuunnella lisää víttuilua."
"Víttuilua mistä?" mä kysyin, vaikka arvasin jo.
"Meistä", Enni totesi sitten, ja astui taas lähemmäs.
"Tiedätkö sä, mihin sä oot ryhtymässä?" mä kysyin kietoessani kädet sen lantiolle.
"Tiedän. Mutta tiedätkö sä, mihin sä oot ryhtymässä?" se kysyi sitten kallistaen päätään.
"En. Eikä se haittaa mua yhtään. Mä pidän yllätyksistä", mä vastasin, ja just kun Enni oli manaamassa jotain, mä suutelin sitä niin, että sen oli pakko pitää leipäläpi kiinni. Kun mä irrottauduin siitä, se tuijotti mua hymyillen.
"Mitä?" mä kysyin, kohottaen kulmiani.
"Ei mitään, ei mitään", se totes, "Eemeli tuli. Voidaanko me mennä jonnekin muualle?"
"Sun huoneeseen? Ja laittaa ovi lukkoon?" mä heitin sitten.
"Heko heko", se huokaisi, "ei kun siis muualle. Lokkikalliolle vaikka? Luulis että siel ois porukkaa."
"Sä haluat jonnekin missä on muita, että pystyt pitämään ittes erossa musta, niinko?" mun oli vaan pakko irvailla Ennin kustannuksella, se oli vaan sellasta.
"Mä haluan Eemeliltä karkuun", Enni vastasi, "se on ihan toivoton kyylä. Joten voitko lopettaa víttuilun ja vastata kysymykseen?"
"No lähetään sitten", mä totesin, "toivotaan ettei Ilari tuu maisemiin.."
"Jos tulee, maksettu seuralainen ja gigolo Ville Aronen saa taas vähän auttaa", Enni totesi mennessään takapihalta sisälle hakemaan kypärää.
"Mielelläni", mä vastasin, enkä tosiaan tiennyt, mihin olin ryhtymässä.

----------------

E

Vaikka päivä oli vasta puolessa, Lokkikallioilla hengaili suhteellisen paljon porukkaa. Muutamat istuivat terassilla syömässä, osa vietti aikaa laiturilla, ja jotkut olivat kiivenneet kallioille katselemaan maisemia. Pysähdyttyämme parkkipaikalle luotasin nopeasti paikalla olevat naamat läpi. Joukossa oli tuttuja, mutta tärkeintä minulle oli nyt se, etten nähnyt Ilaria missään. En kuollaksenikaan tahtonut törmätä siihen múlkkuun, varsinkaan kun olin Villen seurassa. Minua karmi ajatus siitä, että olin tosiaan ollut valmis antamaan Ilarille anteeksi silloin... olin tosin ollut humalassa, mutta minusta "olin kännissä" oli huonoin tekosyy ikinä. Huokaisin helpottuneena itsekseni, kun kyyläyksestäni huolimatta en nähnyt Ilaria lähimaillakaan.
"Sä etit Ilaria", Villen ääni kuului takaani.
Käännyin poikaan päin, ja jätkä tunki röökin suupieleensä, ja katsoi minua puolikas virne kasvoillaan, pää vähän kallellaan, samalla tavalla kuin aina, kun se tahtoi ärsyttää minua.
"Mä halusin varmistua siitä, ettei se oo täällä", vastasin sitten tuijottaen Villeä takaisin silmiin.
"Ettet vaan salaa elättelis toiveita siitä, että te palaisitte yhteen", se lausahti sitten. Vaikka virne pysyi Villen kasvoilla, olin aistivinani jätkän äänestä jonkinlaista ärsytystä.
"Sä tiedät, että mä inhoan sitä ihmistä", vastasin kylmästi, "ja hyvästä syystä."
"Mä en tiedä mitään muuta kuin että Ilari on sun eksä", Ville totesi, "en mä tiiä, miks vihaat sitä."
"Ai", totesin hieman hölmistyneenä, "mä luulin, että kaikki tietäis siitä."
"En mä liiku missään Kalliokosken marttakerhoissa juoruamassa", jätkä naurahti sitten.
"Ei sitä tiiä, sustahan on moneksi", minä hymyilin, mutta vakavoiduin, kun mentiin taas aiheeseen Ilari. Aiheeseen, josta en tykännyt puhua. "Ilari petti mua. Ja se siitä sitten."
"Se petti sua ja sä olit silti valmis lakoamaan sen jalkoihin?" Ville tuumasi kallistaen päätään mietteliäästi, ja puhaltaen savut ulos.
"Kuvittelet vaan", minä tuhahdin, "sä yrität jatkuvasti tulkita mua. Ja onnistut siinä huonosti."
"Oonko mä väittäny olevani hyvä ihmistuntija?" Ville tuhahti, mutta hymyili lopulta. "Tuu nyt, niin mennään tonne, ennen ku ollaan taas sotajalalla."
Suostuin, ja astelimme laiturille, jossa oli porukkaa istumassa. Ainakin Isomäen Joonas ja muutama sen kaveri, Sanna, Ella - ja Rasinaho.

Rasinaho tuijotti meitä tuimasti vinon lippansa alta.
"Kato Aronen", se sylkäisi sitten, "tulitko taas lyömään mua turpaan?"
"En tällä kertaa", Ville sanoi, ja välittämättä Rasinahon äänensävystä, istahti laiturin kaiteelle, "jos käyttäydyt kunnolla."
"Pidetään mielessä", Rasinaho vastasi, ja kaivoi taskustaan nuuskapurkin, alkaen tunkea mälliä huuleensa. Minä irvistin itsekseni, ja kävin istumaan Villen kanssa laiturin kaiteelle. Toivoin, että Rasinaho ei alkaisi haastaa riitaa Villen kanssa, sillä en tahtonut uutta nyrkkitappelua samasta vanhasta aiheesta, joka oli jo kuitattu, ja josta minä en alunperinkään ollut halunnut mitään nyrkkirysyä. Järveltä puhaltava viileä tuuli leikitteli hiuksillani, ja Sanna tuli istumaan viereeni, ja alkoi kertoa kuulumisiaan. Se oli lähdössä Barcelonaan perheensä kanssa, ja lupasi tuoda minullekin tuliaisia. Olimme Sannan kanssa tutustuneet aikoinaan koirapiireissä - Sannalla omisti Dingon "tyttöystävän", saksanpaimenkoiranartun nimeltä Suru. Sanna selitti juttuaan suurieleisesti huitoen käsillään, ja näin sivusilmällä muutaman jätkän pyörittelevän silmiään, mutta minä kuuntelin innoissani, mitä Sannalla oli kerrottavanaan.
".. ja aattele, kuinka lämmin Barcelonassa on! Vielä lämpimämpi ku täällä. Aion ottaa paljon aurinkoa ja shoppailla. Ainoo ongelma on, ettei Surulla oo vielä hoitopaikkaa", Sanna jutteli sitten, ja huokaisi sanojensa päätteeksi, "kohta joku meistä joutuu jäämään kotiin, jos sille ei löydy hoitajaa loman ajaks. Kaikki kennelit ja eläinhoitolat on ihan täynnä."
"Sä voit tuoda Surun meille sen viikon ajaks", minä tarjouduin sitten, "kyllä mä pärjään kahen koiran kanssa."
"Jos vaan mitenkään voisit!" Sanna hymyili. "Sitten tuon sulle roppakaupalla tuliaisia, vaikka espanjalaisen miehen kontissa Suomeen, jos haluut."
"Olishan se ihan jees, mutta en taida kuitenkaan tarvita sitä miestä", naurahdin sitten, ja vilkaisin sivusilmällä Villeen, joka oli hypännyt kaiteelta alas laiturille juttelemaan Isomäen Joonaksen kanssa. Sannan ilme kirkastui, ja se hymyili tietäväisen näköisenä.
"Sulla on siis joku", se hihkaisi, koettaen kuitenkin pitää innostuksensa kurissa, "kuka?"
"Kerron jos tulee tarvetta", minä hymähdin.
"Onks se Aronen?" Sanna heitti sitten hymyillen ja silmät tuikkien. "Vetihän se ritarillisesti Rasinahoakin turpaan sun vuokses."
"Kuten sanoin, kerron jos tulee tarvetta", minä totesin tönäisten Sannaa leikkimielisesti kylkeen.
"Eli ette kommentoi väitteitä lehdistölle tässä vaiheessa vielä mitenkään", se nauroi sitten, "okei, mutta kerrot sitten kanssa, jos tulee tarvetta."
"Toivottavasti oot sillon Barcelonassa niin ei tartte kertoo ollenkaan", minä hymähdin.
"Hei, toi on kohtuutonta!" Sanna nauroi.
Olin juuri vastaamassa jotain, kun näin jälleen tutun auton kaartavan parkkipaikalle. Mikko ja Ilari astuivat autosta ylös, ja suuntasivat heti tupakalle.
"Nyt pitää mennä", minä totesin, ja hyppäsin kaiteelta alas, "hei tota, soittele siitä Surusta sitten."
"Enni, mikä nyt?" Sanna kysyi oudoksuen.
"Arvaa", minä totesin, "kato parkkipaikalle niin tajuat. Soitellaan!"
Ja niin minä jätin pöllämystyneen Sannan istumaan laiturin kaiteelle, ja nykäisen Villeä hihasta.
"No?" se kysyi kääntyen minuun päin.
"Ilari tuli. Lähetään. Mä en halua olla sen kanssa missään tekemisissä enää", sähähdin sitten.
"No jouduthan sä kumminkin syksyllä olemaan lukiolla sen kanssa tekemisissä", Ville totesi sitten, "vai kuljetko sä sielläkin kylkimyyryä seiniä pitkin ja piilottelen pitkän matikan kirjojen takana?"
"Voisko sun kanssa käydä yhden keskustelun ilman että víttuilet?" minä ärähdin.
"Ei kuulu tapoihin", Ville heitti takaisin, "jos sulla on menneisyyden haamuja, ne pitää kohdata että niistä pääsee yli. Ja näytithän sä tulevan sillon ykskin ilta varsin hyvin toimeen Ilarin kanssa.."
"Ville!" minä parkaisin, ja riuhtaisin sitä paidasta. "Voitasko me nyt vaan lähteä?"
Mutta valitettavasti oli jo liian myöhäistä, ja Ilari ja Mikko saapastelivat paikalle, ja Ilari asteli viereeni kuin vanha tuttu, ja soi minulle hymyn. Halusin vain paeta tilanteesta.
"Enni moi", se tervehti sitten, "ja Ville kans."
"Iltaa vaan", Ville jutteli tuttavallisesti, "mitäs Ilari?"
"Mitäs tässä, sitä samaa", Ilari totesi, ja pöyhi sitä typerää tukkatöyhtöään, "entäs te?"
"Ollaan just lähössä", minä sanoin ääni kireänä kuin viulunkieli, "että moikka ja hyvää illanjatkoa."
"Vastahan me tultiin, eihän tässä mikään kiire ole", Ville totesi sitten virnistellen.
"Niin, harmi että pitää kuitenkin nyt lähteä", minä äyskäisin, ja nappasin Villen housujen taskusta mopon avaimet, ja lähdin puolijuoksua mopolle päin. Villellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata.

Päästyämme parkkipaikalle käännyin Villeen päin vihaisena.
"Miks sä haluat että mä kohtaan Ilarin?" minä älähdin äkäisenä. "Tuleeko Ilarista joku sun uus paras kaljakaveri ihan vaan sen takia, että se ärsyttäis mua?"
"Mun mielestä ei ole tervettä vältellä vanhoja suhteitaan loputtomiin", Ville tuumasi, ja nappasi avaimet minulta, "sun pitäis selvittää välis sen kanssa."
"Mitä selvittämistä siinä on?" minä tuhahdin. "Jätkä petti mua. Ja nyt se tahtoo mut takasin. Ei tuu onnistumaan."
"Miksei?" Ville kysyi sitten. "Olihan teillä varmaan hyviäkin hetkiä."
"Sä tiedät ihan hyvin että miks ei, älä esitä tyhmää", minä tiuskaisin.
"Itseasiassa mä en edes tiedä, joten voisitko valaista?" Ville kyseli viattomalla äänellä.
"Sä oot toivoton", minä huokaisin, ja otin muutaman askeleen lähemmäs, "en ymmärrä, mitä mä oikeen nään sussa."
"No, sen voi selvittää myöhemminki", Ville totesi ja painoi otsansa otsaani vasten.
"Ehkä niin", lausahdin sitten, ja hymyilin, "mutta voidaanko me nyt mennä jonnekin muualle? Kohta joku Ilari tai Sanna tai vaikka Isomäen Joonas pölähtää tähän."
"Sä et sitten viihdy kovinkaan kauaa yhessä paikassa", Ville nauroi, "minne ajetaan tällä kertaa?"
"Jonnekin, missä ei ole Eemeliä tai Ilaria. Kaikki muu käy", vastasin sitten, ja irrottauduin Villestä nousten mopon päälle, "herra on hyvä ja päättää."
"Sopii", Ville sanoi, ja nousi mopon kyytiin, "jos annat mulle vallan päättää, et sitten saa valittaa."
"En valita", hymähdin, "aja nyt vaan."
Ja Ville ajoi.

----------------

V

Mä ajoin täyttä vauhtia mökille päin - tällä kertaa en tosin valinnu reittiä, joka kulki metsän läpi. Olavi oli kuulemma alkanu jo innolla rakentaa uutta lintutornia, sen faija oli toimittanu sille laudat ja työkalut ja kaikki. Mä en tahtonut välttämättä rakennustalkoisiin mukaan, vaikka olinkin kätevä käsistäni, mutta mun mielestä Olavi sais ihan itse rakentaa tiputorninsa, jos semmosen välttämättä halusin. Vaan olihan lintutornista nähny nätisti järvelle ja mökillekin, mutta en mä osannut antaa sellaiselle mitään erityistä arvoa. Pysäyttäessäni mopon mökin hiekkatielle huomasin, ettei pihalla ollut ketään. Enni nousi kyydistä, ja käveli kuistille. Ovi oli jätetty selkosen selälleen, mutta käytyään sisällä muija kohautti olkiaan.
"Jätkät on varmaan rakentamassa sitä Olavin lintutornia", mä totesin sitten, ja sytytin taas tupakan.
"Mä en tajua, miks se vanha piti polttaa", Enni sanoi, ja istui mökin portaille, "sitä ois voinu vaikka entisöidä."
"Pojat on poikia", mä hymähdin sitten, "sä et tiedä, kuinka siistiä se on, kun jonkun asian saa palamaan."
"Ai niin, mä unohdin, että oon liikkeellä pyromaanin kanssa", tyttö naurahti sitten.
"Ja mä oon liikkeellä koirahullun kanssa", mä totesin, "joka lupautu ottaan lisää koiria kontolleen."
"Mä otan Surun hoitoon yheks viikoks", Enni totesi, "pitäähän kaveria auttaa hädässä."
"Mä en pidä koirista", totesin sitten vetäen hatsin, "mulla on kissoja."
"Millasia?" Enni kysyi.
"Voiko tylsempää aihetta olla?" mä huokaisin. "Maatiaisia, kolleja. Liekki ja Leimu."
Enni purskahti nauruun. "Sä tosiaan tykkäät tulesta", se nauroi sitten.
"En mä niitä nimiä yksin päättäny! Viltsunkin mielestä ne oli hyvät nimet", mä puolustauduin sitten virnistäen, "Viltsu on siis mun sisko."
Just kun Enni oli kommentoimassa jotain, kuulu järkyttävä pamaus jostain ihan läheltä, ja meidän kummankin ilmeet oli varmasti ikuistamisen arvosia. Enni hätkähti niin, että melkein tippui portaalta pérseelleen maahan, ja multa melkein putos rööki kourasta. Pamahdusta siivitti joku epämääränen rääkäsy.
"Mikä hélvetti se oli?!" mä älähdin sitten.
Enni nousi portaalta, ja hiippaili kuistille, jossa se polvistu maahan. Mä kipusin portaita ylös, ja kurkin tytön olan yli sitä, minkä luokse se oli kyykistyny. Siinä lankkulattialla rötkötti tummanharmaa lintu, joka värähteli ja kouristeli, hengittäen ilmeisen katkonaisesti. Siinä oli varis.
"Se kituu", Enni totesi irvistäen, "se törmäs ikkunaan. Ne on pesty liian kirkkaaks."
"Pitäskö se sitten lopettaa?" mä kysyin, ja tumppasin röökin. Mua kyllä vähän inhotti ajatus siitä, että meidän pitäs heittää kivi jonkun henkihievärissä olevan linnun päälle. Enni ei sanonu hetkeen mitään, ja lintu lakkas kouristelemasta - se ei enää hengittänyt, vaan oli kuollu ku kivi.
"Ei tartte", Enni huokaisi sitten "mut se pitää siirtää johonkin. Ei sitä tähän kuistillekaan voi jättää."
"Mitä me tehään sille? Heitetään mettään ja annetaan jonkun ketun syyä se?" mä totesin sitten.
"Sekin oli elävä olento", Enni tiuskaisi, "ja kuoli vaan liian kirkkaiden ikkunoiden takia, joten haudataan se."
"Haudataan varis? Et voi olla tosissas", mä totesi sitten tuijottaen kuistilla makaavaa siivekästä myttyä, jonka höyheniä oli siellä täällä.
"Olen mä", Enni sanoi, "ja sitä paitsi tää lintuhan on kerrassaan sun sukulaissielus."
"Voi vítun Olavi lintuteorioineen", mä huokaisin sitten, mutta nyökkäsin, "okei. Mä haen jonkun rasian, josta tehään sille vaikka arkku."

Hetken päästä Olavi, Miksu, Kari ja Joni palas mökille, ja Enni näytti niille kuolleen variksen. Olavi oli tietysti heti mukana hautajaisideassa, ja mä tunsin itteni ihan ala-astelaiseks. Sillon me oltiin poikien kanssa haudattu ties mitä kärpäsiä ja perhosia, jos oltiin löydetty niitä kuolleena. Varis oli kuitenkin vähän isompi, ja olihan se tavallaan surullista, että joku kuoli meidän ikkunanpesun takia, mutta kyllä mua silti vähän huvitti. Olavi haki koristeellisen puurasian, johon se variksen raato just mahtu, ja sitten me käveltiin metsikköön, jossa Miksu kaivo kuopan varikselle. Olavi asetti sen rasian juhlallisesti maahan.
"Jos me haudataan se noin, niin joku elukka kumminki haistaa sen ja kaivaa sen ylös", Kari tuumi sitten tökkien rasiaa kenkänsä kärjellä.
"Mitä sä ehdotat? Poltetaan se?" Joni ehdotti huvittuneena. Sitten kaikki vilkaisi muhun.
"Eli me järjestetään linnulle polttohautaus?" mä kysyin kulmat koholla. Jokin tilanteessa oli niin kornia, että mä kaivoin taskusta sytkärin, ja me tökättiin sytykkeeksi vähän sanomalehteä. Mä sytytin sanomalehdet, ja liekki alkoi levitä. Puurasia oli auki, ja variksen raato näkyi. Liekit ryhtyivät nuolemaan sulkia, variksen siivet paloivat hiljalleen. Rasia käristyi pelkäksi tuhkaksi, ja me kaikki kuusi tuijotettiin liekkejä hiljaa. Metsässä ei kuulunut mitään ääniä, ja musta tuntui, että tässä hetkessä oli jotain maagisen yliluonnollista. Koko hauta paloi hiljalleen tuhkaksi, ja sammui vähitellen, kun mitään palavaa ainesta ei enää ollut. Kosteaan multaiseen maahan jäi jäljelle vain tuhkaa ja hiiliä, ja niin oli ikkunaan kuollut varis palavine siipineen saatettu haudan lepoon.

Me siirryttiin kuistille istumaan. Olavi kantoi pöytään parit kaljat, mutta mä jätin tänään ottamatta. Hyppäsin kuistin kaiteelle, ja istuin siinä hiljaa itekseni tuijotellen taivasta, joka oli puolipilvinen. Aurinko ei ollut laskemassa vielä tuntikausiin, ja mun olo oli kerta kaikkiaan seesteinen. Sain istua siinä hyvän tovin, ennen ku Enni tuli seisomaan kaiteen vierelle.
"Mitä mietit?" se kysy sitten, nojautuen puunväriseen kaiteeseen.
"Elämää yleensä", mä totesin sitten, "ja sua."
"Miks mua?" Enni kysy, ja katsoi mua silmiin.
"En mä oikeestaan tiiä", mä vastasin, "miks yleensä mietitään jatkuvaan yhtä ihmistä?"
"Siks, että on joko vihastunu tai ihastunu siihen", tyttö vastasi sitten, irrottamatta ruskeiden silmiensä katsetta mun omista.
"Kumpaa veikkaisit?" mä kysyin sitten, ja katsoin takaisin hymyillen.
"Kumpaakin ehkä", Enni hymähti, "ei susta koskaan ota selvää."
"Kiitos samoin", totesin sitten, tietämättä itsekään, vastasinko siihen, että olin ihastunut ja vihastunut, vai siihen, ettei Ennistäkään koskaan ottanut selvää.
Hetken me oltiin vaan taas hiljaa, käännettiin kumpikin katse järvelle. Takana pöydän ääressä Olavi ja kumppanit pelas äänekkäästi jotain lautapeliä juomisen siivittämänä.. ja mölinä oli taas miltei korvia raastavaa, mutta onneks olin tottunu siihen.
"Mä en tienny, että sä tunnet myötätuntoa kuolleita lintuja kohtaan", totesin sitten.
"Se oli vielä elossa, kun näin sen", Enni huokas, "ja eihän sitä nyt voinut vaan siihenkään jättää."
"No oishan sen voinu heittää vaikka roskiin", mä naurahin sitten.
"Sä oot kauhee! Haluisitko, että sutki heitettäs vaan roskiin, ku oot kuollu?" Enni päivitteli.
"Ei mua voi verrata mihinkään variksen raatoon", puolustauduin, mutta tajutessani, mitä sanoin, aloin nauraa, "tai no, jos on nimeltään Olavi, niin sitten ehkä voi."
"Jos mua voi verrata kyyhkyyn niin ehkä sua voi verrata varikseen", Enni hymähti sitten, "varis, jonka siivet paloivat."
"Ja kyyhky, joka liisi kaukana turvassa", mä heitin takaisin.
"Ja jossain kaukana ne linnut törmäsivät toisiinsa", Enni jatkoi, "ja heittivät toisensa veteen."
"Ja variksen siivet sammu", mä nauroin, "ja sitten tuli metsäpalo joka poltti ne molemmat."
"Tai metsästäjä joka ampu ne ja teki kyyhkystä paistia ja variksesta täytetyn patsaan yläasteen bilsan luokan koristeeksi", Enni ehdotti sitten.
"Toi ei oo yhtä vertauskuvallista", mä totesin, "mutta voishan siinä niinkin käydä."
"Vois ja varmaan käviskin", Enni sanoi, ja astui lähemmäs mua.
Se tuijotti mua silmiin, astui lähemmäs, ja suuteli. Sitten se otti mun kauluksesta kiinni, ja tönäs mut kaiteen yli suoraan alla rehottavaan kukkapenkkiin. Mä en ehtiny ees reagoida mitenkään, jysähdin vaan selälleni pelargonioiden, ruusujen ja daalioiden sekaan, joita Olavin äiti oli huolella vaalinu monta vuotta, ainakin omien sanojensa mukaan. Enni kurkisti kaiteen yli, hymyili mulle, ja käänsi sitten selkänsä lähtien hyräillen sisään. Mä jäin istumaan kukkapenkkiin, kasvoillani tyhmä hymy ja selässäni multaa ja pari survoutuneen kukan lehteä.
----------------

E

Seuraavina päivinä pysyin vaihteeksi vain kotona. Dingo oli täynnä energiaa, ja sain tosissani tehdä töitä sen kanssa, että pystyin pitämään koirani kurissa. Lenkillä paimenkoiran häntä vispasi kuin viimeistä päivää ja se loikki sinne tänne haukkuen ja ilakoiden. En tiedä, mikä koiraan oli mennyt, mutta veikkasin, että hyvä ja reteä tuuleni oli tarttunut Dingoonkin. Laura oli koettanut soittaa minulle muutamaan otteeseen, mutten vastannut puheluihin, sillä en olisi jaksanut lähteä minnekään. Vietin aikaa kotona, koulutin Dingoa, ja kolmantena päivänä, tiistaina, ryhdyin maalaamaan. En ollut koskaan ollut erityisen hyvä piirtämään, mutta minulle tuli sellainen tunne, että tahdoin maalata jotain. Eemeli sen sijaan oli varsinainen ammattilainen, mitä tuli piirtämiseen ja muuhun taiteluun, joten lainasin veljeltäni öljyvärit ja ryhdyin tuhertamaan kankaaseen. Niitäkin Eemelillä oli. Eemeli oli maalaillut monta taulua lahjaksi sukulaisille, vanhemmille, minulle ja kavereilleenkin. Ne olivat hienoja, ja velipoika käytti värejä lahjakkaasti ja taiten. Minun taulustani ei voinut sanoa aivan samaa.

Dingo makasi pöydän alla pää tassujen päällä. Minä istuin keittiön pöydän ääressä kangas nojaamassa telineeseen, ja suhrasin kädet maalissa kummallista kuvaa valkealle pinnalle. Kuin hetken mielijohteesta ryhdyin maalaamaan kuvaa kahdesta linnusta - kyyhkystä ja variksesta. Kaavailin tietysti mielessäni taulusta jotain mahtipontista, mutta kun pyörittelin sivellintä kankaalla, huomasin, että tekeleeni muistutti enemmän Picasson kuin da Vincin tekeleitä. Keskityin maalaamiseen niin kovin, etten huomannut, kun Eemeli hiippaili taakseni.
"Mistä lähtien sä oot ollu kiinnostunu maalaamisesta?" se kysyi epäuskoisena tuijottaen teostani.
"Tuli vaan semmonen olo, että haluun maalata", hymähdin vastaukseksi, "mitä mieltä oot?"
"Jos rehellisesti puhutaan..", Eemeli tuumasi sitten virnistäen, "niin.. mitä hélvettiä tää esittää?"
"Moukka!" tuhahdin sitten. "Tää on nykytaidetta. Ne on lintuja."
"Näyttää enemmän virtahevoilta", Eemeli kuittasi, ja minä koetin tökkäistä isoveljeniä pensselillä naamaan.
"Sä koitat tukahduttaa mun taiteelliset lahjat!" nauroin. "Niin kun Salieri teki Mozartille!"
"Sitä on luettu hissan kirjat hyvin", Eemeli nauroi, "sua muuten käytiin kyselemässä päivemmällä kun olit Dingon kanssa lenkillä."
"Ai? Kuka?" kysyin sitten, ja ryhdyin laittamaan maaleja kasaan.
"Ilari", Eemeli totesi sitten lyhyesti, ja minä huokaisin.
"Toi kuulosti pettyneeltä", veljeni lausahti mennessään jääkaapille, "olisitko halunnu, että Aronen olis käyny kyselemässä sua?"
"Ei oo sun asias vieläkään", minä tuhahdin, ja jätin taulun, jonka linnut näyttivät olevan räjähdyspisteessä ilmeisesti liikaa syötyään, kuivumaan pöydälle. Dingo urisi hiljaa pöydän alla, ja nakkasi tiskipöydällä nököttävästä keksipurkista koiralle muutaman koirankeksin.
"Aronen kyllä varmaan soittaa sulle", Eemeli jatkoi spekuloimista murhaavasta katseestani huolimatta, "mut Ilari tietää ettet vastaa sille, joten sen pitää tulla ihan ovelle kysymään, ootko kotona."
"Kiva teoria, Eemeli, mut voisitko keskittyä vaan omiin asioihis?" minä lausahdin viileällä sävyllä, ja mulkaisin veljeäni, joka vain virnuili minulle, ja poistui omaan huoneeseensa. Huokaisin itsekseni, ja lähdin olohuoneeseen päin. En kuitenkaan päässyt ottamaan kuin muutaman askeleen, kun ovikello soi. Pyyhkäisin muutaman hiussuortuvan kuosiin, ja kävelin ovelle. Avasin sen ja astahdin ulos.

"Moi, Enni", Ilari sanoi, ja seisoi oven suussa tukka töyhtönä ja kädet housun taskussa tupakalta haisten. Minä tuijotin jätkää sanomatta mitään. Välillämme oli kiusallinen hiljaisuus, kunnes tajusin, että ainakaan tuijottamalla en saisi sitä jätkää lähtemään oveltani.
"Moi", lausahdin, "mitä sä täällä teet?"
"Mä kysyin sua jo yhen maissa, mut sä olit lenkillä", Ilari sanoi, ja koetti tunkea minun ja oven välistä sisään. Minä kuitenkin torppasin aikeet luikahtamalla vauhdilla oven suusta ulos, ja paiskaamalla oven takanani kiinni. Ilari kurtisti kulmiaan.
"Onko sulla asiaa?" kysyin sitten seisten miltei ovessa kiinni.
"Mä tulin puhumaan sun kanssa", Ilari vastasi, ja sytytti tupakan. Se ei sopinut sen tyyliin yhtään.
"Mistä?" minä kysyin, ja tuijotin poikaa sen vihreisiin silmiin.
"Sä tiiät kyllä", Ilari sanoi hiljaa, "meistä."
"Ilari, ei oo enää mitään puhuttavaa", minä totesin, "joten jos sulla ei oo muuta asiaa, voisitko vaan lähtee?"
"On meillä puhuttavaa", poika puolustautui polttaessaan tupakkaansa, "Enni, mä rakastan sua."
Kompuroiden peruutin ovea vasten, ja vahingossa potkaisin kynnyksellä olevan kukkaruukunkin kumoon. Ilari ei kuitenkaan tuntunut hämääntyvän - päinvastoin, se vain jatkoi monologiaan.
"Enni, sä tiiät sen. Se mitä Saaran kanssa tapahtu.. se oli vaan vahinko. Saara oli pelkkä hóro. Mä haluan sut takasin. Sä tiiät, että meillä on mahdollisuus. Oikeesti, mä tiedän, että sä tiedät. Mä rakastan sua, mun tunteet ei oo kuolleet", Ilari paasasi, näyttäen äärimmäisen epäromanttiselta pöyhien töyhtöään toisella ja poltellen tupakkaa toisella kädellään.
"Ilari, älä viitti olla idiootti. Sä tiedät että..", koetin vastustella, mutta poika keskeytti.
"Mä tiedän, että sulla on se uus, Aronen. Mutta rakastaako se sua? Mä rakastan. Enni, mä nään, että meil ois mahdollisuus! Miksei me voitas yrittää uudestaan?" Ilari mankui, ja tuli lähemmäs. Minä tuijotin poikaa silmiin. Aivan äkkiarvaamatta se kiersi kätensä niskaani. Tupakka putosi kynnykselle, ja poika suuteli minua. llarin suudelma oli juuri sellainen kuin muistin - hempeä, hieman keimaileva ja näytösluontoinen, ihan erilainen kuin Villen. En vastustellut, mutta en juuri vastannutkaan suudelmaan. Kun Ilari irrottautui, käännyin katsomaan pihatielle, ja tajusin, että Ville kaasutti mopollaan pois meidän tieltä niin että hiekka pöllysi.
"Ei hélvetti", minä äyskähdin, ja tönäisin Ilaria niin, että jätkä kaatui, "ei tää oo todellista!"
"Enni, mikä sulle tuli?" eksäni ihmetteli sitten maasta, ja minä avasin oven, ja ryntäsin sisään.
"Eemeli! Eemeli!" huusin veljeäni epätoivoisen kuuloisena. "Voitko sä heittää mut Harjukosken tielle?"
"Ai sinne metsikköönkö?" Eemeli huikkasi oman huoneensa oven suusta.
"Niin. Nyt heti!" minä pyysin. "Mä korvaan sen sulle jotenkin."
"Okei, okei", Eemeli sanoi sitten, ja kävi hakemassa kevarinsa avaimet, "mennään."
Minä noukin kypärän matkaan, ja astuessani ovesta kohtasin taas hölmistyneen Ilarin.
"Ilari, mee kotiin. Meidän juttu on ohi. On ollut jo kauan", totesin sitten vetäessäni kypärän päähän.
"Enni, mikä sulla on? Jutellaan vielä!" Ilari huusi, mutta minä hyppäsin vain Eemelin kevarin penkille.
"Ilari, mee kotiin. Meillä ei oo enää juteltavaa", minä vastasin, ja tarrasin Eemelistä kiinni, kun isoveljeni kaasutti kevarillaan pois kodiltamme jättäen hölmistyneen ex-poikaystäväni nielemään pölyä.

----------------

V

Mä olin pysäyttänyt mopon tien laitaan, ja kävelin nyt suoraan metsikköön. En vaivautunu laittamaan sitä ruoskaa ees lukkoon - kukapa senkin vanhan páskan tahtois varastaa? Potkiskelin matkalla kiviä ja heinää, ja kaivelin taskustani tupakka-askia, onnistuen hetken kiroilun jälkeen löytämään sen. Mä sytytin tupakan ja jatkoin harppomista sadatellen itsekseni. En oikeen ees tajunnu, mikä mua vaivasi. Päästyäni tarpeeks metikköön lysähdin puun juurelle polttamaan röökiä. Mä tuijotin kuivunutta sammaloitunutta nurmea. En ollu nähny Enniä muutamaan päivään, eikä ollu kukaan muukaan. Niinpä mä olin päättäny mennä moikkaaman sitä niiden himaan, soittamatta ensin. Ja se oli ollut ilmeisesti virhe. Just kun ajoin pihatielle, näin, että se sáatanan koiramuija nuoli sen eksänsä kanssa. Mä en tiedä, miks olin suuttunut siitä. En mä tahtonu myöntää itselleni, että oikeesti pidin siitä muijasta. Olin vaan suoraan ajanu pois, enkä vaivautunu ees kattomaan, huomasko Enni mut vai ei. Aivan sama, sillähän oli Ilari.

Kun olin polttanut röökin loppuun, nousin maasta ja lähdin käveleen yhtä polkua pitkin. Mä tiesin, että metässä oli muutama vanha autonromu. Ne oli olleet siellä siitä asti, kun mä ja Miksu ja muut oltiin oltu ihan pikkusia nappuloita. Ei niitä kukaan kaivannu. Ne oli sammaloituneet ja ruostuneet, mutta jotenkin ne kiinnosti. Oltiin aina jätkien kanssa mietitty, että kuka jätti autoja noin vaan sammaloitumaan metsään. Mä harpoin paikalle, jossa kolme autovanhusta seisoi maatumassa. Mä hyppäsin yhen sellasen katon päälle, ja ihme, ettei se ruostunu páska romahtanu heti kättelyssä. Mä sytytin uuden röökin, ja jäin siihen istumaan. Miettien, pitäskö mun vaikka polttaa ne kaikki kolme, ja soittaa sitten palokunta sammuttamaan. Sanoo vaikka, että vahingossa rööki tippu kymmenen vuotta tyhjänä olleeseen bensatankkiin ja autot sytty palamaan. En kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun kuulin kevarin ääntä läheltä. Sen jälkeen joku juoksi paikalle - kukas muukaan, kuin Enni. Mä tuhahdin vaan, ja jatkoin tupakan polttelua. Enni käveli auton luokse.
"Ville", se sanoi ja tuijotti, "mitä sä teet?"
"Pelaan jalkapalloa", mä totesin sitten, ja vedin hatsin röökistä tuijottaen Enniä.
Se oli nätti, mutta huomasin, että se oli lähtenyt kiireessä. Miks? Miks se oli lähteny mun perään, jos sillä oli Ilari kotonaan? Tietysti mua jotenkin lämmitti ajatus siitä, että muija oli huomannu mut, mutta samalla mun päässä kalvoi tieto siitä, että Ennillä ja Ilarilla oli vieläkin jotain sutinaa.
"Sä näit mut ja Ilarin", Enni totesi sitten.
"Niin näin, vaikken ois välttämättä halunnu", mä vastasin, ja kattelin auton vieressä kasvavaa mäntyä, joka oli joskus penskana ollu hurjan korkea. Nyt se oli lähinnä vaan kitukasvunen páska.
"Mulla ja Ilarilla ei oo mitään", Enni sanoi sitten vakavana.
"Niin no, kyllä mäkin aina suutelen ihmisiä vaikkei mulla ookaan niitten kanssa mitään", mä sanoin, ja katoin Enniin kulmat koholla.
"Ilari suuteli mua, mä en sitä. Siinä on vissi ero", se sanoi sitten, ja kiipesi auton laholle konepellille. Mä istuin vaan katolla ja katsoin sitä silmiin.
"Sä et ole tilivelvollinen mulle mistään. Eihän me seurustella", mä sanoin, tumppasin röökin, ja hyppäsin alas vanhan mallisen pösön katolta. Enni kierähti pois konepelliltä.
"Ei niin, mutta silti sä suutuit, kun näit mut ja Ilarin", se sanoi sitten ja hymyili.
"En mä suuttunu, ethän sä ees nähny mun ilmettä", mä puolustauduin, "mitä asiaa Ilarilla oli?"
"Se halus mut takasin", Enni vastasi sitten, "mutta mä sanoin, että ne ajat on jo ohi."
"Ja sit se vaan spontaanisti pussas sua?" mä totesin sarkastisena.
"Ilari on sellanen", Enni totes, "oothan sä nähny sen jossain bileissä, mitä sä luulet että se siellä tekee?"
"Vetää kaljaa ja haastaa riitaa?" mä ehdotin. "Kerran se haasto Isomäen Joonaksen tappeluun."
"Kyllä mä sen muistan", Enni huokaisi, "se tuli seuraavana päivänä silmä mustana meille itkemään."
"Voi hélvetti mikä jätkä", mä nauroin, "et ottanu sitä takasin?"
"En ottanu", Enni sanoi, "voidaanko me nyt puhua?"
"Koko ajanhan me puhutaan", mä sanoin, "meillä tuskin on enää mitään uutta puhuttavaa, joten mä lähen, mee sä Ilaris luo, jos se vieläkin vaikka haluais sut takasin."
Käännyin, ja lähin astelemaan polkua pitkin. Enni ei oikeen pitäny siitä. Se juoksi mun perään ja paiskasi mut sitä autonromua vasten.
"Nyt hélvetti Ville! Kuuntele kerrankin mua!" Enni vaahtosi raivoissaan. "Mä en halua Ilaria takasin. Mä vihaan sitä jätkää. Joten lakkaa víttuilemasta!"
Ja sen jälkeen se painoi huulensa mun omia vasten, ja hetken päästä irrotti, ja läimäisi avokämmenellä mua poskelle. Mä jäin hölmistyneenä pitelemään poskeani ja tuijottamaan sitä.
"Mistä hyvästä toi oli?" mä ärähdin sitten.
"En mä oo tilivelvollinen sulle, eihän me seurustella", Enni kuittaisi hymyillen, ja mä nauroin.
"Haista páska", mä virnistin sitten, "ollaanko me nyt sujut sit vai?"
"Varmaan", Enni mutisi, "mä tarvin kyydin. Voitko sä heittää mut vaikka kaupungille?"
"No voin mä kai sitten", mä sanoin, ja hipaisin punoittavaa poskeani, "jos lupaat olla läpsimättä mua jatkossa."
"Jos sä et víttuile tai oo mustasukkanen Ilarista, niin voin luvata", Enni totesi ja käveli mun mopolle, "heitä mut vaikka Lauralle."
"Meet juoruamaan sen kanssa", mä tuumasin, mutta suostuin, "mutta Laura saa kyllä antaa mulle jääpussin tähän."
"Eiköhän se anna", Enni totesi sitten, istui mopon taakse, ja musta tuntui, etten ymmärtänyt naisia yhtään.

Mä vein Ennin Lauralle, ja Laura antoi mulle jääpussin poskeen. Me mentiin istumaan niitten parvekkeelle. Laura mulkoili mua ja Enniä vähän oudoksuen, muttei sanonu mitään. Musta tuntui, että se ei välttämättä olis ees halunnu tietää, mitä meidän välillä oikein tapahtu.
"Onks tänään jossain jotain meininkiä?" Laura kysy sitten poltellessaan tupakkia.
"Eiköhän Lokkikalliolla jotakin porukkaa oo, Olavi sano ainakin, että se menee sinne pyörähtämään", mä totesin, ja vilkaisin Lauraan, jonka ilme näytti kirkastuneen, kun mä mainitsin Olavin.. saatoin tosin olla väärässäkin, mutta musta tuntui, että Lauran ja Tomin suhde ei ollu ihan avoin, ja Ennin paras kaveri ei saanu suhteessaan ihan kaikkea, mitä olis halunnu.
"Lähetkö sä Enni messiin?" Laura kysyi korjaillessaan kampaustaan. Enni kohautti olkiaan.
"En mä välttämättä, voisin mennä himaan", se totesi sitten, "tälle päivälle on ollu ihan tarpeeksi meininkiä ilman mitään Lokkikallion juoppokööriäkin."
"Miten vaan", Laura nauroi, "mutta mä kaipaan vähän nollausta taas."
Enni mulkas parhaaseen kaveriinsa niin tuimasti, että mua melkein pelotti.
"Et sitten vedä taas yli", se varoitti äidillisesti, "ja käyttäydyt. Mä sanon Tomille, että vahtii sua."
"Joo joo, äiti", Laura hymyili, "mä lupaan olla kunnolla. Ja Tomi voi vahtia, se saa tänään olla kuskina."
Mä pyörittelin silmiäni, ja pidin jääpussia poskessa. Siihen ei oikeestaan sattunut juurikaan, mutta halusin saada punotuksen laskemaan, ja koska oli kuuma päivä, jääpussi viilensi oloa muutenki. Laura tumppasi tupakan, ja nousi penkiltä.
"No, mä taidan soittaa Tomille, että tulee hakemaan mua", se sanoi, ja paineli sisään. Mä katsoin Enniin.
"Pitääkö mun heittää sut kotiin asti?" mä kysyin sitten, ja katsoin Enniä kallistaen vähän päätä.
"Sä voit tulla mukaan meille", Enni sanoi, "Eemeli on tosin kotona, mutta ei se varmaan sua haittaa."
"Ei se mua haittaa", mä nyökkäsin, "sä varmaan varta vasten tahot että se on kotona, että joku voi toimia esiliinana ettei tapahdu mitään peruuttamatonta."
"Voi hélvetti sun kanssas", Enni huokaisi dramaattisesti, "ei, mä haluun, et Eemeli on kotona, jotta se voi heittää sut ulos jos vaikka alat polttamaan meidän pihagrilliä tai muuta vastaavaa."
"Ei pelkoa", mä sanoin ja nousin suunnistaen sitten eteiseen, "mä lupaan käyttäytyä."
"Hyvä niin", Enni hymyili, ja me lähdettiin Lauralta jättäen se odottelemaan kyytiään. Me ajettiin Ennille, ja siellä meitä odotti yllätys. Ilari istui vieläkin niiden kynnyksellä, ja oven raossa seisoi Eemeli, jolla oli haukkuva ja räksyttävä musta koira hihnassa. Heti kun mä pysäytin mopon, Enni harppoi rivitalon oven eteen.
"Mitä hélvettiä sä istut täällä vieläkin?" se sähisi sitten. "Mä käskin sun mennä kotiin!"
"Sä tiiät että meiltä jäi juttu kesken", Ilari vastasi tuimana, "nyt puhutaan tää asia loppuun."
"Tää asia on loppuun käsitelty", Enni totesi, "mulla ja sulla ei oo enää mitään tulevaisuutta. Nyt ole hyvä, ja lähe menemään."
"Enni, kuuntelisit! Sä tiedät, että mä ihastuin suhun heti kun näin sut siellä Lauran bileissä! Muistelisit meijän ekaa tanssia", Ilari vänkäs, ja mä seisoin mopon vieressä tietämättä, mitä tehdä.
"Ei huvita muistella", Enni äyskähti, ja tönäisi jätkää, "painu nyt hélvettiin."
Ilari jäi vaan tyhmänä seisomaan, ja silloin mä kävelin sen luo, ja annoin nyrkistä. Nyrkki mäjähti suoraan Ilarin nenään, ja sen nokka alkoi vuotaa verta. Jätkä kiroili ja hoippui paikoillaan, ja Enni tuijotti mua silmät suurina.
"Ilari, lähe vetään", mä sanoin, "vai hivautanko uudestaan?"
"Älä, älä!" Ilari parkaisi. "Mä meen. Mä meen. Víttu, ei tarvi lyödä, mä meen."
Eemeli tuijotti ovelta pois harppovan Ilarin perään, ja lähti sitten se musta koira hihnassa rimpuillen ulos, jättäen mut ja Ennin ovelle kahdestaan. Enni tuijotti mua kädet lanteilla, taas vihasen maatalon emännän näkösenä.
"Tiedetään, sori", mä huokaisin sitten.
"Ei, se oli hyvä, että sait sen lähtemään", Enni vastasi, ja tarttui sitten mua hartioista, "mutta voisitko lopettaa ihmisten lyömisen mun takia? Siitä tulee kiusallinen olo, ja sua viedään kohta putkaan niin että nuppi tutisee, jos et lopeta tota riehumista."
"Jos sä haluat, niin lopetan mä", mä nauroin, "ja koitan välttyä putkaltakin."
"Hyvä, mä en heilastele rikollisten kanssa", Enni hymähti sitten, ja käännähti ovelle päin, "ja vaikka Eemeli ei ookaan nyt täällä, koita käyttäytyä."
"Joo joo", mä tuhahdin, "oon täysin salonkikelpoinen."
"Yhtä salonkikelponen ku norsu", Enni nauroi, "mutta tuu nyt sisään."
"Naiset", mä huokaisin pyöräyttäen silmiäni, mutta menin silti sisälle Ennin perässä.

----------------

E

Päästyämme sisään pöydällä lepäsi yhä luovuuteni tuotos, kahta lintua esittävä taulu, joka toi kyllä kieltämättä mieleen sen, että joku hullu maalari oli ottanut vesivärikennon ja lytännyt sen vasten kangasta ja hieronut värit siihen, jättänyt taiteellisen teoksensa ulos ja antanut lintujen lentää sitä päin. En kuitenkaan ehtinyt piilottamaan maalaustani, sillä Ville oli minua nopeampi, ja saapasteli keittiöön pysähtyen tutkimaan maalausta, nostaen kankaan käsiinsä.
"Mitä tää esittää?" jätkä kysyi sitten pyöritellessään taulua käsissään.
"Lintuja", minä vastasin, ja koetin napata taulun takaisin, mutta Ville vetäisi sen ulottumattomiini.
"Kyyhkyä ja varista?" Ville ehdotti sitten, jättäen epätoivoiset yritykseni kiskoa maalaus jätkän kourista omiini täysin huomiotta. "Nää näyttää vähän.. no.. norsuilta."
"Älä nyt säkin ala pilkata mun sieluntuotetta", minä vonguin, "Eemeli sano niitä virtahevosiks."
"Että oikeen sieluntuotetta", Ville nauroi, "millanenkohan sun sielus on, jos sen tuotteet on tätä luokkaa?"
"Haista páska", minä älähdin, ja sain tempaistua taulun pois jätkältä, ja nakkasi sen keittiön nurkkaan, "sä voit vaikka polttaa ton, jos sä haluat. Mä tiiän, että sä kuitenkin haluat."
"Miks se pitäis polttaa? Senhän voi säilyttää vaikka ullakolla muistona tai jotain", Ville hymähti.
"Meillä ei ensinnäkään ees ole ullakkoa, ja mä en halua säilyttää tollasta páskaa", vastasin sitten tuhahtaen, "voidaanko nyt puhua jostain muusta?"
"Mistä esimerkiks?" Ville kysyi sitten, katsoen minuun pää hieman kallellaan ja kullanruskeat silmät tuikkien.
"Vaikka meistä", minä vastasin ja astuin lähemmäs, "vaikka eihän meidän välttämättä puhua tartte."
Ville kietoi kädet ympärilleni, ja minä katsoin poikaa silmiin. Emme tehneet mitään muuta, seisoimme vain siinä hiljaa, mutta se Villessä olikin erilaista kuin Ilarissa, Markuksessa, ja muutamassa muussa miehessä, joita minulla oli ollut - Villen kanssa pystyi olemaan hiljaa, ihan vaiti, eikä oloaan oikeastaan tuntenut kiusalliseksi. Minä olisin voinut tuijottaa ikuisuuden Villen kullanvärisiä silmiä, tekemättä yhtään mitään muuta. Sitten Ville kuitenkin nojautui minuun päin, nojasi otsansa minun otsaani, ja juuri kun tilanne oli etenemässä siihen, että huulemme kohtaisivat taas eri tavalla kuin minun ja Ilarin ikinä, ovi kävi, ja kuin taikaiskusta me vetäydyimme erillemme, vaikkei välttämättä olisi ollut edes syytä.

Odotin, että ovesta tulisi äiti tai isä, ehkä Eemeli tai vaikka Isomäen Joonas, mutta yllätykseni oli suuri, kun ovesta sisälle lampsikin Miksu, joka nosti kätensä tervehdykseen ja nappasi pöydällä olevasta vihreästä mariskoolista keksin ja jäi syömään sitä keittiön oviaukkoon.
"Täällähän te luuhaatte. Huomasin, et Villenkin mopo on täällä niin aattelin tulla käymään ja oviki oli auki", Miksu virkkoi mutustaen keksiä, "kumpaakaan ei oo näkyny missään aikoihin. Me jo aateltiin, että ootteko te nainu ittenne kuoliaaks.."
"Jotain rajaa!" minä parahdin. "Pariin päivään olla käyty missään ja te ootte varmaan väsäämässä meille jo hautakiveä mäsäks laitetun lintutornin viereen ja R.I.P-ryhmää naamakirjaan! Ja sitä paitsi me käytiin Lauralla, oisitte kysyny siltä."
"No Olavi sen kanssa jotain soitteli, mut en mä sen tarkemmin kuunnellu", Miksu tuumasi, ja hotkaisi loputkin keksistä, "no niin, kyyhkyläiset, tai pitäskö sanoa varis ja kyyhkyläinen, lähettekö Olaville?"
"Mökille?" Ville kysyi sitten, mutta Miksu puisti päätään.
"Ihan Olavin kämpille. Sen porukat lähti viikonlopuks Roomaan, ja anto kämpän Olavin vapaaseen käyttöön. Se aatteli pitää illanvieton", Miksu kertoi sitten.
"Näin vaihtelun vuoks - onko ohjelmassa seuraavaa - illalla pää täyteen viinaa ja aamulla suu täyteen krapulakebabbia?" heitin sitten sarkastiseen sävyyn nojauten tiskipöytää vasten.
"Ei ne nyt ihan aina noin mee", Miksu puolusteli virnistäen, "no joo, mutta aika usein kyllä. Nyt ois luvassa suhteellisen sivistynyt kaljailta! Tulisitte nyt, näkisitte sen Olavin tönönkin. Tai ei sitä kyllä voi mikskään tönöks sanoo - miettikää niiden mökkiä, ajatelkaa sit millanen koti niillä on!"
"No, ei kai siitä haittaakaan olis", Ville tuumasi, "mä oon kans pyöriny vaan himassa viime päivät, ja Ennillä on tainnu olla sama ohjelma."
"Kyllä me voidaan tulla", sanoin sitten, ja hymyilin.
"Ai te ootte jo niin vakavalla pohjalla että puhutte jo ihan meistä?" Miksu vinoili. "Varo vaan, Ville, ettet jää tossun alle.. varsinki kun kyyhkysellä näyttää olevan aika kookas toi jalka."
"Toi oli hävytöntä", minä äyskäisin muka-loukkaantuneena, mutta kuitenkin nauraen, "mun jalka on sivistyneesti pitkä ja kapea."
"Hiihtomonoa se muistuttaa lähinnä", Miksu sanoi, ja käveli viereeni verraten omaa jalkaani minun jalkaani, joka tosiaan oli vähän isohko minunlaiselleni lyhyelle tytölle, muttei nyt ihan sentään mikään jetin jalka.
"Kato nytten mikä pellen kenkä!" Miksu mesosi, ja Ville nauroi.
"Jos nyt vaan lähettäis sinne Olaville", Ville tuumasi, "mä uskon, että talo tarjoaa juomat."
"Niin kuin melkein aina", Miksu sanoi lähtiessämme valumaan ovea kohti, "Olavilla on ehtymätön rahahana, ja se on nimeltään pankinjohtaja Olli Teerinen, eli sen faija!"
"Ja mä kun luulin, että tää päivä pärjättäis ilman Lokkikallion alkoholistiporukkaa", minä huokaisin vetäessäni kenkiä jalkaan.
"Ei alkoholisti-, vaan juoppoporukka. Alkoholistit käy tapaamisissa", Miksu heitti, "okei, huono läppä. Mutta ei sinne varmaan tuu ees paljoo porukkaa, Olavi ei haluu niiden kämpästä yhtä kärsinyttä kun mökki on."
"Eli ei nukuta veneessä tällä kertaa?" minä virnistin sitten, ja Ville ja Miksu nauroivat.
"Tuskin", Ville tuumasi, "mutta Olavilla on kyllä kylpyamme, ehkä se käy?"
"Se nähään sitten", minä tuumasin, ja lähdimme ulos poikien mopoille päin.

Olavi oli meitä vastavassa omakotitalonsa kuistilla. Niillä oli talo Kalliokosken laitamilla, suuri ja näyttävä, ihan niin kuin oletinkin. Sen porukat tahtoi selkeästi viestittää kaikille, että niillä oli rahaa. En ymmärtänyt sellaista, Laurakin oli vähän sellainen - se tahtoi viestiä, että sillä oli varaa ostaa kalliita vaatteita, viinaa ja tupakkaa. Minun tyylini oli yksinkertainen niin sisustuksen kuin vaatteiden suhteen - nättiä, mutta halpaa ja suhteellisen huomaamatonta. En halunnut kullattuja ovenkahvoja ja mahtipontisia lipastorykelmiä ja automatisoituja autotallin ovia.. mutta Olavin perhe selkeästi halusi. Eikä vaaleatukkainen jätkä näyttänyt olevan siitä yhtään pahoillaan. Se istui lepotuolissa aurinkolasit silmillä ja kaljapullo kourassa virne kasvoillaan. Sisältä kuului musiikkia, ja pihaan oli parkkeerattu jo pari mopoa, toinen taisi olla Olavin, toisesta en ollut varma.
"No, mitäs isäntä?" Ville huikkasi Olaville kävellessämme huolellisesti hoidetun pihan halki kuistille.
"Mitäs tässä, aika rento meininki", Olavi vastasi ja nosti näyttävästi aurinkolasit otsalleen, "Miksu, sähän se paljon porukkaa sait mukaas. Joku Aronen ja Enni."
"Onko jotain valittamista?" minä tiuskaisin, mutta hymyilin kuitenkin, en ollut tosissani vihainen. "Jos ei kelpaa, voidaan me poiski lähtee."
"No älähän nyt, yleensä vaan Miksu raahaa mukaansa puoli kaupunkia", Olavi nauroi, ja nousi tuolista viitaten meidät ovelle, "mennääs sisään. Siellä on jo Kari, Joni, Mira ja Silja."
Olavi johdatti meidät eteisestä olohuoneeseen, jossa porukat istui sohvalla katsomassa telkkarista jotain hölmöä gameshowta ja juomassa. Minä menin istumaan nurkkaan valkealle nojatuolille, joka sopi täydellisesti kämpän minimalistiseen sisustukseen. Ville tuli istumaan toiselle nojatuolille siihen viereen, ja joku, ilmeisesti Olavi oli jo ehtinyt työntää sille kaljan käteen.
"Haittaaks sua jos mä otan?" se kysyi sitten hetken hiljaisuuden jälkeen muiden mölytessä.
"Ei, miks haittais?" minä kysyin, ja katsoin jätkään.
"No mä aattelin vaan ku olit Laurallekin niin ehdoton", Ville totesi, eikä irrottanut katsettaan minun silmistäni.
"Laura vetää turhan usein yli", vastasin, "sun mä en oo nähny niin usein yliampuvan juomises kans."
"No se on kyllä totta", Ville totesi, "mut muista, että sun ei pidä ryhtyä frendis holhoojaks."
"Oho", minä hymähdin, "sussahan on fiksukin puoli."
"Haista Enni víttu", Ville nauroi, ja hörppäsi kaljaa, "mä en vaan.. haluu että sulle tapahtuu mitään pahaa tai joudut kärsimään Lauran takia."
"En mä joudu", minä vakuutin hämmentyneenä siitä, mitä Ville oli sanonut. Sehän oli juuri sanonut, että välitti minusta. Ihan aidosti. Ei Ilarilta ollut koskaan saanut tuollaista kuulla.
"Hyvä, sit mun ei tarvi olla tavallista enempää huolissani", Ville hymyili, "ootko sä muuten huomannu, että Olavilla ja Lauralla.. olis jotain?"
Poika kumartui minuun päin kulmat kurtussa, pilke silmäkulmassa ja aivan pahimmankin vanhan juoruakan näköisenä. Minua nauratti, mutta kumarruin itsekin Villeen päin ja madalsin ääntäni.
"Oon, mutta en haluu puhua siitä Lauralle. Se ja Tomi on kuitenkin ollu niin pitkään yhdessä ja.. kas, siinähän se tulee", lauseeni jäi kesken, kun Laura saapasteli korkeissa koroissa sisään horjahdellen kossupullo kourassaan. Se huiskautti vain kättään meille, ja tarrasi sitten Olavista kiinni, ja vaaleakutrinen jätkä lähti ritarillisesti taluttamaan Lauraa jonnekin. Minä pyöräytin vain silmiäni.
"En mä halua ajatella Laurasta pahaa. Se on mun paras ystävä, vaikka välillä vetääkin yli", minä totesin sitten, katsoen Villeä, joka nyökkäsi.
"Mä ymmärrän mitä sä tarkotat", Ville tuumasi, "mä voisin sanoo samaa Miksusta. Ollaan tunnettu pikkukollista asti ja ollaan aina oltu ku paita ja pérse, vaikken mäkään aina sen kaikkia tekemisiä voi sulattaa."
"Tiiätkö sä, mistä hyvän ystävän tunnistaa?" livautin yhtäkkiä, ja Ville katsoi minua kysyvästi. Minä tartuin jätkää kädestä, ja tuijotin sitä intensiivisesti silmiin. "Siitä, että sen kanssa kestää olla hiljaakin."
"Kestääkö mun kanssa olla hiljaa?" Ville kysyi, ja painoi taas otsansa vasten otsaani. Minä suljin silmäni.
"Kestää", vastasin sitten, ja suutelin jätkää, välittämättä siitä, näkikö joku ja mitä muut ajattelivat. Siinä hetkessä muut olivat vain mitättömyyksiä, en jaksanut välittää mistään, ja hetkeksi unohdin Ilarin venkoilut ja Lauran alkoholiongelman, ja olin vain Villen kanssa hiljaa huulet toistemme huulilla, istuessamme kahdella eri nojatuolilla, kumartuneena otsat vastakkain ja näyttäen varmaan kirahveilta venyttäessämme itseämme toisiamme kohti. Mutta minä en jaksanut välittää, koska sinä hetkenä oli vain hiljaisuus, kyyhky ja varis. Ei mitään muuta.

Vaan hiljaisuuskaan ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun sisään paukkasi lyhyessä hetkessä paljon porukkaa, joukossa muunmuassa Tomi, joka näytti olevan reteällä tuulella. Se huuteli Lauraa, ja kyseli porukalta, missä Laura oli. Silja veikkasi Lauran olevan yläkerrassa, ja niinpä parhaan ystäväni poikakaveri lähti reippain askelin Olavin kämpän portaita ylös tultuaan lupia kysymättä sisään. Vielä siinä vaiheessa en osannut aavistaa mitään pahaa, olin vain uppoutunut Villen kullankeltaisiin silmiin, ja jätkä silitti tukkaani ja kaljapullo oli kaatunut jonnekin hienon talon lattialle, eikä kumpikaan viitsinyt edes nostaa sitä. Juuri kun olin sanomassa jotain, alkoi ylhäältä kuulua kamalaa mekkalaa. Ensin luulin, että Lokkikallion juoppokööri se siellä vain piti tyypillistä elämölöään, mutta sitten tunnistin Lauran kirkunan, ja kohta se tepsuttikin korkkarit jalassa peitto ympärillään suoraan olohuoneeseen yhtään häpeilemättä meikit itkusta levinneinä. Kari ja Silja olivat menneet keittiöön tekemään drinkkejä, ja Joni ja Mira näyttivät kaulailevan ulkona ollessaan tupakalla. Minä ja Ville hätkähdimme eri suuntiin, ja Ville hämmästyi Lauran kiljumisesta ja kiroilusta ja yhtäkkisestä ilmestymisestä niin, että veti nojatuolinsa kanssa nurin. Olavin kämpän yläkerta oli avoin, alakerrasta näki yläkerran tasanteelle. Kaiteen yli alkoi lennellä pulloja ja tölkkejä, ja kohta huppari paljaan ylävartalon päällä ja boksereissa oleva Olavi ja vihainen Tomi kierivät portaita alas toistensa kurkuissa kiinni. Kari ja Silja ilmestyivät oven suuhun, ja Miksu tuli juuri kúselta silmät lautasen kokoisina. Laura huusi ja kiljui, ja minä en pysynyt yhtään perässä, en tajunnut, mitä tapahtui siellä tapahtui.
"Kehtaatkin vítun híntti vokotella MUN muijaa vielä ku mä oon samassa talossa!" Tomi ärjyi jätkien keräillessä itseään lattialta ja käydessä taas ryysyihinsä kiinni. Laura kipitti minun luokseni peitto yhä niskassaan, ja tajusin, että sillä oli alla vain alusvaatteet. Se pyyhki meikkejään saaden ne leviämään vielä enemmän.
"Omapahan on taloni, víttu", Olavi räyhäsi vastaan, "tulit kutsumatta sisään. Ala vetää täältä! Vai pitääkö sut heittää?"
"Jätä Laura rauhaan, se on mun tyttöystävä!" Tomi karjui. "Mä luulin, että me oltiin frendejä! Bros before hoes, víttu, niinku karateseurassaki vannottiin!"
"Sä et anna Lauralle sitä mitä se tarttee, joten se turvautu muhun", Olavi víttuili takaisin, "jos sä et riitä sille, minkä mä sille voin, kyllä mä autan neitoa hädässä!"
Laura nojautui minuun ja nyyhkytti hysteerisenä kahden jätkän tapellessa siitä. Tomi kävi kiinni Olavin kaulukseen, ja Olavi potkaisi sitä munille. Miksu ja Kari syöksyi väliin ja ne sai erotettua tappelevan kaksikon, ja saattoi vihaisen ja kiroilevan Tomin ulos ja lukitsi oven. Olavi varmisti ikkunasta, että Lauran poikaystävä kaasutti autollaan tiehensä. Sen jälkeen minä talutin Lauran terassille, ja se otti tärisevin käsin tupakan käteensä, ja jatkoi itkemistä.
"Mä petin Tomia", se nyyhki, "mä hélvetti petin sitä. Se ei riittäny mulle, mä halusin enemmän, ja Olavi kehu mua enemmän ku Tomi.. ja oli paljon huomaavaisempi ja kivempi."
"Sä menit sen kanssa sänkyyn?" minä varmistin, ja taputin kaveriani olalle lohduttavasti.
"Joo", Laura henkäisi ja pyyhki taas rajua silmämeikkiään. Se näytti ihan nokisutarilta kajaalien ja ripsarien levittyä pitkin naamaa, "en mä tiiä, mitä mä haluan.. mut sit Tomi tuli sinne ja repi mut hiuksista sieltä ja löi Olavia.. ja sit.. kaikki vaan lähti menee ja oli hirveetä huutoa.. Enni, mitä víttua mä oikeen teen?! Mä oon ihan hukassa!"
Laura purskahti taas itkuun, ja minä halasin sitä tuijottaen puista pöytää, jonka päällä oli Mallorcalta tuotu valkea tuhkakuppi saaren karttoineen. Ville tuli ovesta kuistille, kosketti olkapäätäni varoen niin että Laura ei nähnyt, ja istui toiselle puolen pöytää sytyttäen röökin. Ja juuri sillä hetkellä en muuta olisi toivonutkaan.

----------------

V

Se ilta meni yhdeks hullunmyllyks. Olavin ja Tomin tappelun jälkeen mä istuin kuistilla itkua vääntävän Lauran ja lohduttavan Ennin kanssa rööki kourassa miettimässä syntyjä syviä. Aurinko alko jo laskee, taivaanranta maalautu kultaseen ja oranssiin. Mun kalja oli jääny jonnekin olkkariin nojatuolin taakse, enkä mä oikeestaan ees kaivannu sitä. En uskonu, että tää sekamelska olis selventyny mulle, vaikka olisin tyhjentäny jokasen pullopiilon niin Olavin kämpiltä kuin mökiltäkin.
"Että semmosta", mä huokaisin loputa, kun tunnelma ei enää ollu niin kireä, ja Laurakin oli vähitellen rauhottunu siitä hysteriastaan, jonka se oli saanu Tomin hyökättyä riehumaan taloon.
"Tämmöstä", Laura nyyhkäisi, "mä meen sisälle. Mä meen pesen naaman ja lähen himaan."
Sitten Laura nous, ja huomasin, et sillä oli vieläkin ne korkkarit jalassa. Se hoippui ovelle päin, vetäen peittoa paikkojensa suojaksi, ja pääsi ilmeisesti perille saakka, sillä se ei ainakaan palannu ulos. Mä tumppasin röökin ja sytytin uuden. Enni katsoi mua ruskeilla silmillään pöydän toiselta puolen katseella, jota mä en ollu ennen sen silmissä nähny.
"Musta tuntuu, että tää riehuminen ei pääty tähän", Enni tuumasi yhtäkkiä, "tää päivä on ihan sairas."
"Jotenkin musta tuntuu, että sä oot oikeessa", mä tuumasin vetäessäni hatsin, "eikä tää oo ees kolmastoistapäivä, ihme sinänsä. Joku muu epäonnenpäivä kuitenki."
"Ville", Enni sanoi hiljaa, ja nojautui nyt pöydän yli melkein sohaisten hiuksensa tuhkikseen, "haluaisitko sä olla mulle tilivelvollinen asioista?"
Mä tuijotin Enniä takaisin.
"Mä en tiedä haluaisinko", mä totesin hetken hiljaisuuden jälkeen, ja vetäisin taas hatsin, "mutta mä voisin kyllä seurustella sun kanssa. Sitähän sä ajat takaa."
"Sitähän mä", Enni tuumasi hymyillen aavistuksen, "mutta ei päätetä siitä tänä iltana. Musta tuntuu, että tää juttu ei oo mitenkään yksinkertanen."
Ja sitten auto kaarsi pihaan, ja mä tunnistin sen heti Leppäsen Mikon autoksi. Se pysähty pihaportille, ja sieltä nousi ulos Leppänen, sen muija, jonka nimeä en koskaan muistanu ja Ilari.
"Taidat olla harmittavan oikeessa", mä sanoin, vedin viimeset savut, ja tumppasin röökin kääntyen Ilariin päin, "hei! Tänne ei haluta mitään kuokkavieraita!"
"Mistä sä tiiät, onko meijät kutsuttu?" Ilari kysyi harppoen laatoitettua pihatietä kuistille päin. Sen nenässä oli edelleen jälki lyönnistä, jonka mä olin tinttassu päin sen rumaa naamaa aiemmin päivällä.
"Musta vähän tuntuu, että teitä ei oo kutsuttu", mä totesin, ja nousin seisomaan. Ilari tuli ihan mun naamaan kiinni, mutta Leppänen ehätti väliin.
"Hei jätkät, rauhotutaas ny", se sano, ja kiskas meitä erilleen, "mut ja Lilli on kutsuttu, aateltiin ettei ois haittaa vaikka Ilariki tulis.. taidettiin olla vähän ajattelemattomia, mut jos tähän nyt saatas joku kompromissi aikaan.."
"Sáatanan munaton páska", Enni puuttu puheeseen, "älä lepertele siinä, vaan painu Lillin kaa sisään jos teijät on kerta kutsuttu. Ilari ei oo tervetullu tänne, ja se saa luvan lähtee menemään."
Leppänen tuijotti Enniä pitkään ku avuton maitolammas, mutta lähti sit muijansa kaa sisään. Se oli semmonen sillanrakentaja, víttu sortuvan sillanrakentaja sanon minä. Munaton páska, niinku Enni sano. Olihan se ihan mukava jätkä loppujen lopuks, siitä tulis varmaan isona joku valtakkunan sovittelija, semmonen kompromissien suunnittelija se oli, mutta mä en ihan osannu arvostaa. Ilari tuijotti mua naama kymmenen sentin päässä mun naamasta, ja Enni nojas pöytään ihan naarasleijonan näkösenä valmiina repimään meijän kummankin kurkut auki jos me alettais tapella. Sillä hetkellä se ei tasan näyttäny miltään säyseältä kirjepululta.

"Mistä sä tiiät, vaikka mutkin ois kutsuttu? Sä et ole tän paikan ainoa, jolla on suhteita", Ilari ärähti sitten, ja mä näin, kuinka sen kädet puristui nyrkkiin.
"Oho, vai alat sä jätkä suhteilla lesoamaan?" mä vastasin sitten. "Voisitko vaan antaa jo olla ja jättää sekä mut, että Ennin, että meidät yhessä rauhaan? Tää asia ei kuulu enää sulle. Eikö se mee sun paksuun kalloos?"
"Ei tää johdu enää Ennistä. Sä löit mua turpaan ihan ilman syytä", Ilari sanoi, ja pöyhäisi sitä typerää töyhtöhyyppä keesiään.
"Ja lyön toisenki kerran ellet sä nyt lähe vetään täältä", mä totesin sitten. En mä ollu väkivaltanen, mutten voinu sietää sitä, että joku Ilari tuli víttuilemaan mulle päin naamaa ja haastamaan riitaa.. ja koetti varmaan satuttaa samalla Enniäkin. Hävetti vähän jotenki myöntää, mutta musta tuntui, että mä olin rakastumassa siihen pöhelöön koirahulluun.
"Ilari ja Ville, nyt lopettakaa. Ei enää yhtään nyrkkirysyy tälle illalle!" Enni huudahti vaativaan sävyyn taustalla, ja mä kuulin sen äänestä, että se oli tosissaan. Ennen ku mä ehdin sanoa mitään, Ilari potkaisi mua polvella suoraan maahaan, ja mä taituin kaksin kerroin. Mä kuitenkin pääsin siitä nopeesti taas pystyyn, ja annoin nyrkin laulaa taas sen nenää vasten. Me tarrattiin toisiamme riveleistä kiinni samanlailla ku Tomi ja Olavi aiemmin, ja kohta me oltiinki jo pitkällään kuistin puulattialla, kierittiin ja pyörittiin ja viskeltiin lyöntejä ja potkuja. Enni tarrasi mua t-paidan selästä kiinni karjuen jotain epämääräistä, ja koetti saada mut ja Ilarin irti toisistamme, mut kaikki oli siinä tilanteessa niin sekavaa, etten mä ehtiny ajatella muuta ku iskua ja väistöä. Ja ennen ku ehittiin kissaa sanoa, niin kyttäauto ajo paikalle pillit ulvoen. Miksu oli myös tullu meijän väliin, ja Olavi huusi jääpussi silmäkulmassa (se oli ottanu Tomilta vähä osumaa) kirosanoja. Kaksi mieskyttää tuli ja repi mut ja Ilarin irti toisistaan.
"Nyt rauhotutaan, ja te meette tonne maijan takakonttiin", se poliisi karjaisi, ja talutti mut ja Ilarin helposti yksinään maijaan, ja paiskasi sinne taakse. Se otti Miksun ja Olavinkin mukaan, Olavi oli edelleen pelkässä hupparissa ja boksereissa ja Reinoissa. Mä näin kuinka Enni lysähti kuistin porraspieleen istumaan, ja hautasi kasvot käsiinsä. Ja just sinä hetkenä maijan oven paiskattiin kiinni ja mä kaduin sitä koko iltaa niin hélvetisti, että tuntu ku pää ois räjähtäny.

Kalliokoski ei ollu mikää iso paikka, ja toinen niistä poliiseistaki oli mulle ennestään tuttu. Se oli joku faijan kaveri, mutta en saanu sen nimee päähäni. Kalliokosken poliisivoimilla ei ollu hirveesti kapasiteettia, joten siks meijät neljäki oltiin ängetty saman maijan takakonttiin, ilman käsirautojaki. Me oltiin luvattu käyttäytyy. Nyt me vaan istuttiin kaikki eri puolilla takaloossia, ja mä ja Ilari kyräiltiin toisiamme kulmien alta. Olavi piti jääpussia silmäkulmassaan ja tuijotti lattiaa, ja sen naama oli jotain víttuuntuneen ja sarkastisen huvittuneen väliltä. Miksu vaan nojasi käsiinsä.
"Että semmonen ilta", Olavi totes sitten, "porukat varmaan tykkää."
"Syyttömänä putkaan!" Miksu valitti. "Jäi hyvä känni kesken."
"No tulithan sä tappeluun mukaan", mä totesin, "oisit voinu vaan antaa olla."
"No, ainakin saatiin se päätökseen", Ilari puuttui puheeseen, "tässä sitä ny ollaan, samassa veneessä. Vai pitäskö sanoo maijassa?"
Mä hymähdin sen puheille.
"Se on hyvä muija se Enni", Ilari sanoi sitten, ja mä jännityin. Jotenkin mun mielestä sen ei ollu soveliasta puhua Ennistä, ennen ku se sano seuraavat sanansa. "Jos sovitaan tää nyt herrasmiesten tavoin, ettei jouduta enää toiste putkaan?"
Mä punnitsin Ilarin sanoja hetken, ja katoin sitä töyhtöhyyppää, mut lopulta tartuin sen kouraan jota se tarjosi, ja me käteltiin, ja tönästiin toisiamme kaverillisesti olalle.
"Ja tää piti viedä poliisiautoon asti että saitte sovittua?" Olavi päivitteli irvistäen sitten, kun sen silmäkulmaa ilmeisesti vihlaisi.
"Miehet on joskus putkiaivoja", Miksu totesi sitten kohauttaen olkiaan, "mut hei, kokemus tääkin."
Ja uskomatonta mutta totta, mä totesin Ilarin suhteellisen hyväks tyypiks sen matkan aikana, joka meitä roudattiin Olavin kodilta keskustaan putkaan pikkuteitä suhaavan maijan kyydissä. Kyttäasemalla meidät paiskattiin kaikki samaan putkaan, koska toisessa putkassa oli jo tyyppejä.
"Me ei aleta tommosia pikkupoikia roudaamaan Joutsaan asti putkaan. Saatte pysyy siellä, mutta jos vielä riehutte, niin seuraukset on kovat", mieskyttä puhui takavarikoidessaan meiltä vyöt, puhelimet, sytkärit ja kaiken muunkin. Olavi sai kytiltä jonkun huovan, sillä betoniseinäisessä kopissa oli viileetä ja ihan hélvetin ankeeta. Mä en voinu uskoa, että tää ilta oli menny tähän. Olavi istui putkan nurkassa Reinot jalassa ja joku kämänen vihree viltti päällä, Miksu naureskeli itsekseen, ja mä olin tapellu ja sopinu Ennin eksän kanssa ja ymmärtäny, että olin rakastumassa siihen tyttöön... ja tää kaikki tapahtu miltei selvinpäin, joka oli suurin mysteeri tässä tapahtumaketjussa, sellasta ei suomalainen mies vaan voinu putkiaivoineen käsittää.

Seuraavana aamuna kytät jututti meitä. Ne oli selkeesti kyllästyneitä, ja koska kellään meistä ei ollu vaateita toisiamme kohtaan, ei edes mulla ja Ilarilla, ne päästi meijät menemään "pojat on poikia"-asenteella, ja tais niitä vähän hymyilyttääki ku ne katto, kun me lähettiin harppomaan pitkin Kalliokosken keskustaa, Olavi edelleen puolalasti. Onneks oli sentään kesä. Meillä ei ollu rahaa, joten ei voitu ottaa taksia. Ilari soitti Leppäsen hakemaan meijät, ja se heitti mut, Miksun ja Olavin Olavin kämpille, ja mä kiitin ihan vilpittömästi niin munatonta Leppästä ku Ilariakin. Siinä me sit seisottiin oven takana, ja Olavi rimputti oman kotinsa ovikelloo, ku eihän sillä tietenkään siinä hötäkässä ollu tullu avaimia mukaan. Oven avas lopulta Enni, joka päästi Miksun ja Olavin sisään, ja tönäs sitten mut kuistille pamauttaen oven perässään kiinni.
"Anna mä arvaan, sä alat huutaan mulle", mä huokaisin jo etukäteen. Enni tarttui mua niskan takaa, ja suuteli, ja sitten se vetäytyi irti musta ja huokaisi.
"Arvaa kuinka sáatanan huolissani mä olin", se totesi sitten kädet puuskassa, "mähän sanoin, että sä joudut vielä putkaan!"
"Se oli Ilari joka alotti", mä puolustauduin, "ja me selvittiin vaan putkayöltä!"
"Silti!" Enni valitti. "Olaviki joutu hilluu teijän takia puolalasti pitkin kaupunkia! Voi hélvetti teijän jätkien kanssa! Mikä teitä miehiä oikein vaivaa?"
"Sinä?" mä heitin sitten, ja Enni näytti mulle keskisormea, mutta hymyili kuitenkin.
"Hei, mä sitä paitsi sovin Ilarin kanssa", mä jatkoin sitten, ja Enni tuijotti mua ku vajaamielistä. Mikä ehkä olinkin, ainaki edellisen yön perusteella.
"Teit mitä?" se kysyi sitten, ja astui askeleen lähemmäs mua. "Sovit? Ilarin kanssa?"
"Kaikuuko täälä?" mä kysyin hymyillen, ja kiedoin käteni Ennin ympärille.
"Víttu että mulla menee joskus hermo suhun", Enni totesi, "mutta oot sä silti aika vastustamaton."
"Mä tiedän", mä vastasin sitten, "saanko mä olla sulle tilivelvollinen nyt?"
"Et vielä", Enni sanoi ja painautui muhun kiinni, "mutta ehkä tässä joskus. Tää on vielä niin pahasti kesken."
"Niin se on, ja aina ku meillä on herkkä hetki joku alkaa nyrkkitappeluun", mä sanoin huvittuneena, ja siltin Ennin hiuksia ja niskaa, "tai vähintään alkaa kirjua ja kiroilla."
"Ehkä meidän yllä on joku kirous", Enni heitti, ja suuteli mua, "mennään nyt sisälle. Olavi tarttee varmaan apua, kämppä on ihan järkyttävässä kunnossa ja niin on jätkä itekin."
Ja niin mä päästin Ennistä irti, ja seurasin sitä sisälle, ja olin onnellinen siitä, että tää nainen antoi mun seurata itseään vielä putkayön ja muutaman nyrkkirysyn jälkeenkin.

----------------

E

Olin arvannut, että Villelle tulisi jossain vaiheessa käymään niin. Se ei ollut kuunnellut varoituksiani. Välillä oloni oli aika voimaton. Tuntui, että kukaan ei kuunnellut, mitä sanoin. Ilarikaan ei ollut totellut pyyntöäni pysyä kaukana minusta ja Villestä. En halunnut ihan uskoa, että vain sattumalta Olavi olisi kutsunut Leppäsen Mikon ja sen tyttöystävän.. uskoin, että Ilarilla oli sormensa pelissä. Se oli ehkä usuttanut Leppäsen soittamaan Olaville ja kärttämään kutsun Olavin talolle. Toisaalta Villellä oli muutenkin tapana hankkiutua hankaluuksiin - sen olin saanut huomata tuttavuutemme aikana. Villellä oli tapana myös kerätä hankalia ihmisiä ympärilleen - itsehän en tietysti mielestäni kuulunut niihin, olinhan kiltti ja hyvätapainen.. paitsi Villen kanssa. Ville oli yksi harvoista ihmisistä, joka herätti suuria tunteita. Vain harvat onnistuivat siinä. Olin vuosien varrella huomannut, että suhtauduin ihmisiin yleensä hyvin neutraalisti, mitäänsanomattomasti. Mutta Villeä en melkein koskaan voinut ohittaa pelkällä katseella. Siinä jätkässä oli jotain, jotain jota en ymmärtänyt. Ja tuskin se ymmärsi itsekään, niin sekaisin se tuntui usein itsensä ja tunteidensa kanssa olevan. Vaan niinhän me kaikki.

Soitin Eemelin hakemaan minut Olavin kämpiltä kotiin, kun resuiset, yönsä putkassa viettäneet tuhlaajapojat olivat vihdoin löytäneet tiensä kotiin. Yöllä olin istunut Olavin keittiön nurkassa baarijakkaralla seuraten, kuinka Kari, Joni ja Mira tyhjensivät pullon ja tölkin toisensa jälkeen kukin vuorollaan ja ramppasivat terasilla tupakalla. Leppäsen Mikko, Lilli ja Silja olivat poistuneet hyvin nopeasti paikalta tappelun jälkeen. Myös hysteerinan Laura oli rauhoittunut. Olin auttanut sitä siistimään naamansa - sen meikit olivat olleet täysin levinneet ja se oli näyttänyt nuohoojalta. Sitten Laura oli saanut hynttyyt niskaansa, ja olin tilannut sille taksin kotiin. Se olisi tahtonut kävellä kotiin, pohtia asioita, mutta minä en antanut parhaan ystäväni lähteä hortoilemaan humalassa ja järkyttyneenä Kalliokosken kaduille yömyöhällä. Käskin Lauran selvittää asiat sekä Tomin että Olavin kanssa myöhemmin, ja mennä kotiin selvittämään päätään. Se lupasi totella. En uskonut, että Laura oli kovin tyytyväinen viime öiseen käytökseensä, mutta eipä kovin monella muullakaan ollut mitään syytä retostella eilisen etikettitaidoillaan.

Minä suunnistin Eemelin kevarin kyydissä kotiin, ja Dingo oli siellä minua vastassa liehakoiden ja häntäänsä heiluttaen, kuten aina. Eemeli asteli keittiön pöydän ääreen käyden istumaan, kääntäen tuolin kuitenkin minua kohti ryhtyessäni laittamaan Dingolle ruokaa. Koira hyppeli jaloissani, korvat etukenossa, katsoen minua uteliaasti, ja vilkaistessani isoveljeeni sekä ruokaa innolla odottava koira että uutisia kieli pitkällä janoava juorutätiveljeni näyttivät miltei samalta.
"No?" Eemeli kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Mitä no?" minä kysyin, ja nojasin tiskipöytään kallistaen päätäni.
"Että taasko nukuit veneessä? Missä tällä kertaa?" se kyseli sitten, koettaen esittää, ettei ollut muka utelias, vaikka oikeasti halusi tietää kaiken mahdollisen.
"Ihan Olavin kämpillä", vastasin katsoessani, kun Dingo ryntäsi ruokakupilleen rouskuttamaan koirannappuloitaan, "tosin aika huonosti siinä sai unta, kun puolet porukasta talon omistajaa myöten vietti yönsä putkassa."
"Mitä? Et oo tosissas", Eemeli kohotti kulmiaan nauraen.
"No joo joo!" minä vakuutin. "Ensin Tomille ja Olaville tuli käsirysy. Sit paikalle pölähti Leppäsen Mikko, Lilli ja Ilari, ja Ville ja Ilari alotti nyrkkeilyn keskellä terassia. Sit siihen meni mukaan Miksu ja vähän Olavikin, kytät tuli paikalle pillit vinkuen, ja sit niitä vietiin - Olavilla oli vaan Reinot jalassa ja bokserit ja huppari päällä!"
"Voi hélvetti teidänki kanssanne", Eemeli nauroi nousten pöydästä, ryhtyen keittämään kahvia, "voin vaan kuvitella. Onko mitään hajua kuka soitti sinivuokot sinne?"
"Varmaan joku naapuri", minä tuumasin, "ainakin aidan takana huitoi alkuillasta joku vihainen mummo haravan kanssa, että varmaan se oli se."
"Sähän oot seuras hyvin valinnu", Eemeli virnuili, "pyromaaneja ja nyrkkeilijöitä.."
"Heko heko", minä tuhahdin, "siinä vaiheessa kun kaks mieskyttää raahas jätkiä maijan takalootaan niin ei paljon naurattanu."
"No, kertoo vaan että oli hyvät bileet", Eemeli tuumasi kahvinkeittimien alkaessa porista hiljaa ja tutusti, "onpahan jotain muistelemista keinustuolissa. Muutakin kuin se että Dingo oppi menemään putkeen tai pujottelemaan niitä kepakoita.."
Minä tökkäsin isoveljeäni leikkimielisesti kylkeen. Puhelimeeni oli tullut viesti, jossa Sanna ilmoitti tuovansa Surun tunnin sisällä. Väsyneenä minä raahauduin ensin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet, ja hiuksia kammatessani Sanna soittikin jo ovikelloa. Otin saksanpaimenkoiran sisään, vaihdoin pikaiset kuulumiset ja toivotin Sannalle hyvää matkaa. Epäonnekseni satuin mainitsemaan Sannalle myös viime yöstä, ja lopulta sain miltei hätyytellä kohta Helsingin lentokenttää kohti lähtevää kaveriani pois oven suusta - Sanna olisi halunnut kuulla joka yksityiskohdan. Lopulta tyttö kuitenkin lähti, ja minä lysähdin sängylleni suhteellisen voimattomana, jääden seuraamaan Surun ja Dingon leikkejä.

Olin juuri nukahtamassa aamuauringon säteiden lämmittämään sänkyyni pastellinvärisen päiväpeittoni päälle, kun kännykkäni alkoi soitattamaan volyymilla soittoääntäni ihan korvani juuressa. Kiroillen hätkähdin pystyyn, ja nappasin puhelimen käteeni, katsomatta, kuka soitti.
"Puhelimessa Enni, joka oli just saamassa unta!" äyskähdin turhankin töykeään sävyyn.
"Tääl on Ville, joka tais soittaa huonoon aikaan", jätkä nauroi puhelimeen.
"Ai", totesin hölmösti, "sori. Mä olin vaan just nukahtamassa."
"No, voin mä soittaa myöhemminkin jos haluut nukkuu darraas pois", Ville vinoili.
"Haista páska. Mä en juonu juuri yhtään, en edes sen jälkeen, kun herra vietiin putkaan", minä totesin sitten tuimana puhelimeen, "ootko sä jo selvinny putkayöstäs?"
"Eipä se ny niin kamalaa ollu, että tarttisin jotain kriisiapua vaikka jouduinki viettää aikaa ahtaassa betonikopissa monta tuntia sun eksäs ja Miksun ja Olavin kanssa", Ville hymähti, "mä ajattelin kysyä, tulisitko sä mun kanssa ajelemaan. Voitas vaan pyöriä Kalliokoskella."
"Kyllä mä voin tulla", totesin sitten, "tuutko hakemaan mut kohta?"
"Joo. Mulla menee sellanen puol tuntia", Ville vastasi, ja lopetin puhelun.
Otin naulasta hupparini, puin kengät jalkaan ja koppasin laukun sekä kypärän matkaan. Eemeli seisoskeli oman huoneensa ovella, joka oli ihan eteisen vieressä, hymyillen ilkikurisesti.
"Ja sitä lähdetään taas miesjahtiin?" veli heitti sitten virnistäen.
"Haista páska, ihan ulos vaan lähen", minä vastasin sitten tuimana.
"Enni lähtee kosiomatkalle.. Arosen kämpille", Eemeli rallatti, ja tönäisi minua kylkeen.
"Mun on niin vaikee myöntää joskus, että me ollaan sukua", minä tuhahdin, "ja sun pitäis olla mua vanhempi.. sano porukoille, missä mä oon, sitten kun ne tulee kotiin."
"Sanotaan, sanotaan", Eemeli tuumaili, "ja kohta äiti pakottaa sut tuomaan sen vävyehdokkaan näytille.."
"Ville ei ole mikään vävyehdokas", minä tuhahdin, "joten anna olla."
"Sano Aroselle terveisiä!" Eemeli huikkasi, ja minä pyöräytin silmiäni astuen ulos ovesta, lähtien kävelemään pihatietä, jonka päässä Ville näytti mopoineen jo odottelevankin.
"Jouduitko oottamaan pitkäänkin?" kysyin seisahtuen mopon eteen. Ville kohautti olkiaan.
"Jonkun aikaa, mutta kyllä mä tiiän, että naisilla aina kestää", jätkä tuumasi, ja minä hymähdin.
"Tosin viivytys ei ollu mun omaa syytä", totesin vetäessäni kypärää päähän, "rakas veljeni päätti kuittailla oikein olan takaa."
"Se on pérkeleen utelias", Ville totesi, tumppasi tupakkansa, ja veti oman kypärän päähänsä, "mutta nyt lähetään."
"Minne?" minä kysyin nousten mopon kyytiin.
"Sen näät sitten", Ville tuumasi, "eikö naiset pidä yllätyksistä?"
Minä en pitänyt yllätyksistä, varsinkaan Villen järjestämistä sellaisista. En ehtinyt kuitenkaan ilmoittaa sitä ääneen, sillä jätkä pisti mopon käyntiin, ja kaasutti tieltä pois jättäen taakseen meidän rivarimme ja kesän kuumuudessa pöllyävän hiekkatien.

Ville ajoi kohti Kalliokosken keskustaa, ja kaartoi lopulta jonnekin puistonreppanalle, jonka taustalla kohosi muutama puu ja jonkinlainen varasto. Jätkä pysäytti mopon töksähtäen, ja minä hyppäsin pois kyydistä. Ville sytytti uuden tupakan, ja minä kävin istumaan mopon vierelle asfaltille, puistoon johtavalle tienpätkälle, johon Ville oli jättänyt moponsa.
"Miks sä toit mut tänne?" kysyin sitten hieman kummissani, kääntämättä katsetta kuitenkaan Villeen.
"Mä ajattelin että sua ei ehkä kiinnosta kauheesti mennä Olavin mökille tai Lokkikalliolle sen eilisen jälkeen", Ville tuumasi, "tosin ei kyllä muakaan. Toinen yö betonipáskassa ei kauheesti houkuta."
"Jos sä olisit kuunnellu mua, sä et ois joutunu sinne", minä huomautin sitten.
"Älä nyt, mä tappelin sun kunniastas!" Ville puolustautui.
"Niin varmaan", hymähdin, "tosi ritarillista."
"Oli se aika", Ville sanoi hymyillen, "ainaki ritarillisempaa ku Tomin ja Olavin riita. Onks Laura ja Tomi selvittäny asioitaan?"
"En tiiä", vastasin, ja mieleni synkkeni aavistuksen, "mutta kyllä niiden on pakko puhua jossain vaiheessa. Ei sitä asiaa voi jättää leijumaankaan. Tai no voi sen, mutta kyllä Laura haluaa sen selvittää. Tomista en tiiä."
"Mä näin sen jo heti ekalla kerralla", Ville sanoi puhaltaen savuja ulos.
Minä kurtistin kulmiani, ja käännyin jätkään päin. "Minkä?"
"Sen, että Olavi ei ihan hyvää hyvyyttään kutsunu Tomia sinne mökille", Ville totesi, "Olavi ja Tomihan oli vanhoja karatekavereita. Mutta siinä oli selkeesti joku taka-ajatus. Mun mielestä se oli tyhmä idea alunperinki. Eikä siitä seurannu mitään hyvää."
"Ei mitään?" minä tuhahdin. "Satutko muistamaan, että me tutustuttiin sillon?"
"Me tutustuttiin jo aiemmin", Ville sanoi, ja hyppäsi pois moponsa päältä, "siellä metässä, jos muistat."
"En pysty unohtamaan vaikka haluaisinkin", minä sanoin, "ja mökillä sä tönäsit mut järveen.."
"Se oli paniikkireaktio", Ville nauroi, "halusin vaan härnätä sua."
Sitten jätkä tumppasi röökin, ja lähti kävelemään varaston suuntaan. Minä en vaivautunut lähtemään mukaan, kävin siihen tielle makaamaan, välittämättä siitä, tulisiko joku kävelijä, pyöräilijä tai mopoilija jostain suunnasta. Kalliokosken kesäpäivän taivas oli haaleansininen kuin postikorttien idylliset taivaat aina olivat. Ville hääräsi taustalla jotain omiaan, ja minä makasin keskellä tietä, nauttien vain kesästä ja siitä, että Olavi oli keksinyt sen tyhmän idean kutsua vanha karatekaverinsa mökille. Siitä, että makasin nyt keskellä kuumaa asfalttia ja olin ihastumassa johonkin päättömään pyromaaninalkuun, sain kiittää Olavia. Ja hélvetti vieköön - olin siitä aidosti kiitollinen.
----------------

V

Mä näin sivusilmällä, että Enni jäi makaamaan keskelle kävelytietä. Mä hymähdin itsekseni, ja jäin hetkeks vaan katsomaan sitä. Se sopi siihen maisemaan. Täydellisesti. Vaaleanruskeat kutrit maata vasten ja tummat silmät puoliummessa taivasta kohti. Mä puistin itekseni päätäni, ja käännyin taas siihen suuntaan, minne olin ollu menossa. Tää puistonreppana oli aina surettanu mua. Joskus pikkunaskaleina oltiin jätkien kanssa leikitty täällä, ajeltu rekka-autoilla hiekkalootalla ja hypitty keinuista vauhdista alas, vaikka vanhemmat nimenomaan oli kieltäny. Nykyään tääl ei käyny kukaan. Kaupungin puistotyöntekijöiden varasto seiso paikoillaan puistonreunalla homehtumassa parin vanhan kuusipuun reunustamana. Mä kävelin sen varaston luo, mittailin sitä katseellani siristellen silmiäni, ja tuumiskelin vähän. Siinä lähellä ei ollu mitään muuta. Vaan pari onnetonta kuusipáskaa ja se varasto. Niinpä mä kiersin varaston taakse, tiesin, että siellä oli irrotettu seinästä pari lautaa, niin että varastoon pääsi sisään. Ontto varasto, vanha lato, niin mä oletin. Ladoista puhuttiin aina pohjanmaan yhteydessä, mutta kyllä niitä täällä järvipérseessäkin näytti olevan. Mä hyppäsin ketterästi seinän kolosta sisään, ja vilkuilin ympärilleni. Sisäseiniin oli spraymaalattu jotain kuvia, kirjotettu "I was here" ja "se ja se on homo". Jossain seinän kolossa oli särkyneitä viina- ja kaljapulloja. Kaipa jotkut spurgut ja teinit oli tullu talvella tänne juomaan, olihan täällä lämpimämpi ku pakkasessa ulkona, eikä kukaan tullu tänne ikinä - teinitkää ei voinu jäädä kiinni, niin harva kalliokoskelainen ees muisti tän mörskän olemassaolon. Keskellä sitä latoa oli kaupungin työntekijöiden vanha auto, ruostumassa turhaan. Ja nurkassa oli bensaa. Mä kävelin kanisterin luo, ja nostin sitä, hölskyttäen vähän. Sitä itteään siellä oli. Mä kiersin korkin auki, ja roiskasin bensaa auton päälle, seinille, haravoiden, harjojen ja ikivanhojen ruohonleikkurien päälle. Sitten mä pujahdin ulos, kiersin varaston ympäri, tyhjensin kanisterin seiniin ja niihin kolmeen kuusipuuhun, jotka siinä oli. Sitten mä otin taskusta tulitikun, eikä tarttettu ku yks räsäys ja tarkasti tähdätty heitto, niin varasto hulmahti kuin juhannuskokko. Mä peruutin, katselin sitä, kuinka liekit alkoi tuhota puuta, hiillosti sitä. Varastopáska sai ansionsa mukaan. Sitten mä käännyin, ja juoksin sinne, missä Enni makasi.

Ei se sentän ihan unessa ollu. Se säpsähti pystyyn, ja tarrasi mua rinnuksista.
"Ville pérkele! Toi varasto on tulessa! Mitä sä oot menny tekemään taas?" Enni meuhkasi.
"No miltä näyttää, nyt lähetää menee", mä vastasin, "ei totakaan páskaa kukaan kaipaa, soitetaan sit vaikka palokunta. Onpahan niillekin hommia."
"Että sä oot uskomaton", Enni puuskahti, "sä et ajattele ketään muita ku ittees!"
"No muitahan mä täs just ajattelen", mä puolustauduin, "palokunnan jätkät saa töitä, reportterilla on jotai uutisoivaa, ton lahon ladon tilalle voi rakentaa vaikka liukumäen ja pomppulinnan!"
"Ville", Enni huokaisi, ja asetti kädet lanteille. Ja siitä mä tiesin, että se oli taas äkeissään.
Mä lähdin kävelemään mopolle, ja astahdin istumaan siihen tunkien kypärän päähän.
"VILLE!" Enni huusi. "Mistä sä tiiät, jäätkö sä kiinni tosta?!"
"En mä tiiäkään", mä vastasin käynnistäen mopon, ja Enni hyppäsi taakseni.
"No tiiätkö sä näkikö joku?" se kysyi, kun käänsin mopon tieltä toiseen suuntaan liekkien käristäessä nyt kuusipuuta niin, että ikivihreät neulaspáskat käpristyivät.
"En tiiä", mä sanoin, "pahiksena olo on aika kivaa, eikö?"
"Pyromaanina olo tarkotat kai!" Enni huusi mun kiihdyttäessä nyt mopon täyteen vauhtiin ja kaasuttaessa kauas siitä puistosta ja ilmiliekeissä olevasta varastosta. Enni piti musta kiinni, nojas muhun ihan hiljaa, ja mä ajoin vaan, tietämättä minne mennä. Kauempaa mä kuulin paloauton sireenin, ja sillon Ennin ote musta jotenkin rentoutu. Kai sitä helpotti tietää, että joku meni pelastamaan säälittävät varastonrippeet. Mä päätin lopulta ajaa ala-asteen pihalle, jossa jotkut porukat tapas aina pyöriä kesäsin. Nyt siellä oli kuitenkin hiljasta. Mä pysäytin mopon parkkipaikalle, ja Enni loikkas alas, kiskasten kypärän päästään, ja jääden mopoon nojaamaan, kun mä astelin vähän etäämmäs, sytyttäen tupakan.
"Ootko sä vihanen mulle?" mä kysyin sitten, kun me oltiin taas hetki kyräilty toisiamme tavalliseen tapaan alta kulmain, sanomatta mitään.
"En kai", Enni huokaisi, "mä en vaan halua, että sä joudut ikävyyksiin."
"Mä oon jo niissä", mä totesin ja virnistin.
"Ville. Mä oon tosissani", se puhui, ja katsoi muhun tummilla silmillään. Mä en ollut aiemmin pitänyt ruskeasilmäisistä naisista, mutta kun jouduin jatkuvasti kattoon Enniä silmiin, mä en voinut ku myöntää itelleni, että sille ne sopi. Ja ne oli nätit ja lämpimät silmät.
"Niin mäkin aina toisinaan", mä vastasin sitten, ja virnistin vinosti. Ennin kädet puristui nyrkkiin, se näytti siltä, että olisi taas voinu tarrata mua paidanrinnuksista tai löydä mua avarilla poskeen, mutta se ei tehny mitään. Oli vaan ja näytti äkäseltä. Me oltiin taas hiljaa. Enni tuijotti ohi musta. Mä yritin miettiä, mitä se aatteli. Lopulta mä vaan annoin tupakan tippua maahan, ja kumarruin lähemmäs sitä, ja se tarttui mun niskaan, ja me suudeltiin. Enni nojautui mun mopoon, mä nojauduin siihen. Eikä menny kauaakaan, kun kuulu räsähdys ja risahdus, ja mopo, Enni ja mä maattiin kaikki asfaltilla pitkin pituuttamme, mopo alla, Enni keskellä ja mä päällä. Mut mä en irrottanu huuliani tytön huulilta vieläkään, koska en mä halunnu. Menkööt mopo, tää nainen oli mulle tärkeempi. Ja se oli huolestuttavaa.

Kun me lopulta vedettiin henkee, Enni tuijotti mua.
"Sun mopolles tais käydä huonosti", se tuumi, "jalka tais pettää tai jotain."
"Niitä saa uusia", mä totesin, enkä liikkunu sen päältä, vaikka musta tuntui, että sen asento mopon ja mun välissä ei ollu kauheen mukava. Itsekästä kyllä joo, mutta mä halusin vaan olla sen lähellä ja tuntee sen lämmön, sen liian makeen hajuveden tuoksun ja koiran hajun, jota olin aina ennen tätä kesää vihannu sydämeni pohjasta.
"Onko suhde menossa vakavaks siinä vaiheessa ku mies välittää enemmän naisesta kuin moposta?" Enni heitti sitten kietoen kädet mun selän taakse.
"Mä vastaan tohon kysymykseen sitten ku osaan ajatella selkeesti", mä töksäytin. Ei hélvetti. Miks mä sanoin noin? En mä koskaan ollu tämmönen. Mut nyt olin. Víttu, tiesin alunperinkin, että Ennistä oli vaan harmia. Koiramuijat, ei. Tälläset muijat, ei. Mutta musta tuntui, että kaikki oli eri lailla tänä kesänä kun oli ollut viime kesänä tai keväällä tai syksyllä. Kaikki. Ihan kaikki.
"Voisitsä herrasmiehenä kuitenkin auttaa mut ylös?" Enni sanoi sitten, ja mä nousin seisomaan, kiskoen sen sitten mun mopon päältä pystyyn. Mä en nostanu vielä mopoa, vaan vedin Ennin mun lähelle, ja nojasin päätäni sen pään päälle.
"Sä haiset koirilta", mä totesin, "ja mansikalta."
"Mansikkashampoolta", Enni hymähti, "arvaa miltä sä haiset? Palaneelta ja bensalta."
"Se nyt ei oo mikään uus juttu", mä nauroin, "toimii ihan yhtä hyvin ku joku Axe, eikö vaan?"
"No ei ehkä ihan", Enni sanoi peruuttaen muutaman askeleen irti minusta kohottaen kätensä ja sipaisten mun poskea, jossa tais olla nokea tai jotain, "ihme pyromaani."
Mä nauroin, ja sitten ilman sanoja, kuin yhteisestä sopimuksesta me vedettiin kypärät päähän, ja lähdettiin taas ajamaan. Mä ajoin sinne tänne, risteilin ja rasteilin, me ei pysähdytty eikä puhuttu, eikä tarvinnukaan.

Lopulta mä heitin Ennin kotiin, ja se lupas soittaa mulle huomenna. Sitten mä lähdin kämpille. Olin käyny pyörähtämässä sielä jo aamulla putkareissun ja Olavilta lähdön jälkee, mutta sitä edellisestä visiitistä oli taas aikaa. Ei ne mua siellä ees kaivanneet. Mä pysäytin mopon pihatielle ja saapastelin sisään. Jäin kuulostelemaan oven taakse, oliko siellä taas joku huutosota meneillään, mutta oli hiljasta. Niinpä mä jätin kengät eteiseen, ja kuljin keittiöön. Viltsu istu siellä kahvilla. Se näytti aika paljon multa - samanlaiset, ehkä vähän tummemmat kullanruskeet silmät, ja tummat hiukset, joihin se oli kyllä värjänny kuparinpunasta. Ei siitä ois uskonu, että se oli mua nuorempi. Muutenkin Viltsu oli aina tuntunu meistä kolmesta vanhimmalta ja kypsimmältä, aina tarhaiästä saakka.
"Missä faija ja mutsi on?" mä kysyin, ja menin ottamaan kahvia kuppiin. Mä join aina samasta kupista. Muumipappa-muumimukista. Se oli mun kuppi, ja jos joku faija tai mutsin baarikaveri olis kehannu juoda siitä, oisin käyny sytyttämässä niiden roskakatoksen tuleen.. tai meijän roskapussin. Se oli mun kuppi ja piste.
"Risteilyllä", Viltsu vastas. Se luki samalla lehtee, ja kun se täräytti vastauksensa ilmoille, mä olin just ehtiny istuu ja hörpätä kahvia. Mä syljin kahvit takasin kuppiin, ja tuijotin sitä.
"Ne? Risteilyllä? Tekemässä mitä?" mä kyselin sitten silmät suurina ku lautaset.
"Varmaan selvittelemässä aviokriisiään", Viltsu nauroi, ja hörppäsi omaa kahviaan. Viltsulla oli aina valkonen muki, jossa oli jänis juoksemassa metässä. Sellanen lyijykynäpiirrostöherrys. Se oli ollut sillä aina kakarasta asti, varmaan ensimmäiset maitonsakin se joi siitä ku ei tarttenu enää nokkamukia.
"Ei se varmaan siellä juoppojen keskellä selviä", mä tuhahdin, ja Viltsu kohautti olkiaan.
"Tuskin. Mutta saadaanpahan me olla täällä rauhassa", se tuumasi sitten. Me oltiin hetki hiljaa. Radio oli päällä, Eppu Normaali laulo Linnunradan laidoista ja mä tuijottelin kattoon hörpäten välillä kahvia. Viltsu keskitty lehteensä ja aika oli pysähtyny. Kunnes yhtäkkiä mut valtas outo tunne.
"Viltsu", mä sanoin, ja systeri kohotti katseensa lehestä kattoen mua, "musta tuntuu, että mä oon rakastunu."
Viltsun leuka loksahti kirjaimellisesti auki, ja se oli sanaton. Mun sisko ei ollu mikään ujo tapaus, se puhua papatti ku papukaija aina ollessaan liikkeessä ja jos se ei keskittyny lukemiseen tai muuhun, sen hölinästä ei meinannu tulla millään loppua. Oltiin kerran junnuina Valtterin kanssa työnnetty sen suu niin täyteen karkkia, ettei se voinu puhua ja laulaa Macarenaa, joka oli sillon parin vuoden takasia hittejä. Viltsu ei koskaan jääny sanattomaks. Paitsi nyt. Se vaan tuijotti.
"Etkö sä ees onnittele?" mä heitin sitten.
"No.. onnee", Viltsu nauroi kun sai hämmästykseltään suuhunsa liikettä, "kehen? Mun täytyy mennä pistämään se muija tilille siitä, että se on vaihtanu mun veljen johonkin toiseen ihmiseen. Sinä ja rakastunu, ei sovi yhteen."
"Välillä tuntuuki ku oisin vaihtunu toiseks ihmiseks", mä tuumasin, "mutta en oo. Mutta ihan uusia puolia sitä huomaa itessään.."
Enkä mä oikeestaan pitäny sitä ees pahana asiana.
Viltsu pyöritteli silmiään, ja syventy lehteen, taas, ehkä siks, että sen ei tarvinnu kohdata uutta Ville-veljeään, ja mä kattelin taas kattoon, hetki oli seesteinen ja kahviki jo kylmää, mut ei se haitannu. Vaan Enni pyöri mun mielessä, taas.

----------------

E

En tiennyt yhtään mitä ajatella. Ajatukset pyörivät vinhaa päässäni, kun kompuroin pihatietä pitkin ovelle päin. Ville oli taas sytyttänyt jotain tuleen. Eikä ihan vaan "jotain", vaan kokonaisen varaston. Enkä ollut edes vihainen. Pikemminkin.. jännittynyt. Ei kai se vaan jäisi kiinni siitä? Toisaalta tiesin, että kiinni jääminen ja sakkotuomio olisi oikein sille sáatanan pyromaanille. Mutta toisaalta en halunnut, että Ville joutuisi hankaluuksiin... olin tajunnut, että ihan tosissani välitin siitä. Voisin jopa sanoa olevani ihastunut, mutta jostain syystä en halunnut myöntää sitä kenellekään. En Eemelille, en Sannalle, en Villelle. Enkä varsinkaan itselleni. Ilarin jälkeen olin koettanut haudata tunteeni, mutta Ville oli onnistunut kaivamaan ne esiin.. tai pikemminkin polttamaan ne esiin. Siitähän tulisi oiva runo - poltit tien sydämeeni. Aika karun kuuloista.

Mietteeni kuitenkin keskeytyivät heti, kun paiskasin oven kiinni takanani ja ryhdyin riisumaan kenkiä eteisessä. Dingo ja Surukin tulivat iloisena vastaan, mutta ne eivät olleet suinkaan ainoita, joka oli nähnyt tuloni olohuoneen ikkunasta. Eemeli nojasi eteisen vieressä olevan huoneensa karmeihin tuttu, ilkikurinen virne kasvoillaan ja vielä tutumpi utelias pilke silmissään.
"Enni on ollu taas metsällä", veljeni vinoili.
"Ajelemassa", minä kuittasin tylysti, ja lähdin astelemaan keittiöön.
Isä ja äiti istuivat pöydän ääressä juomassa kahvia. Äiti luki jotain työjuttujaan, isä taas lehteä. Minä huokaisin syvään. Eemeli seurasi perässäni samalla tavalla kuin nälkäinen hai ui uppoavan Karibianmeren ristelijän vanavedessä. Ajattelin ottaa mehua jääkaapista, ja koetin hiippailla huomiota herättämättä teräksenväriselle jääkaapille. Eemeli tuli yhä jäljessäni, ja vilkaisi vanhempiini. Älä sano mitään, älä sano mitään, älä sano mitään, hoin ajatuksissani ja ottaessani mehupurkin jääkaapista vilkaisen Eemeliin tehden viestini selveksi. Eemeli kuitenkin oli vanha oma itsensä, kuten aina.
"Koskas sä tuot sen sun uuden miekkoses meille kotiin näytille?" Eemeli kysäisi mahdollisimman kovalla äänellä.
Hélvetti. Minun teki mieli heittää kymmenvuotiaan tasolle jämähtänyttä isoveljeäni mehupurkilla naamaan, mutta hampaita kiristellen menin hakemaan lasia kommentoimatta Eemelin kysymykseen mitään. Kun vanhemmista kumpikaan ei hetkeen kommentoinut mitään, minussa heräsi toivo - ehkä välttyisin kysymystulvalta ja sukulaistapaamistyrkytykseltä.. ehkä!
"Ai, onks Enni sulla joku uus poika?" äiti kysyi nostaen katseensa minuun työpapereistaan kiinnostuneena.
Ei. Toivo oli mennyttä.
"Onks se poika parempi kun se sun edellinen ruipakkees?" isä kysyi kääntäen lehden sivua.
"On", tyydyin tuhahtamaan, sanomatta, oliko sanani vastaus molempiin kysymykseen vai vain jompaan kumpaan, "ja en tuo sitä näytille."
"No, mikset? Onko siinä pojassa jotain vikaa?" isä tiedusteli, ja kääntyi nyt minuun päin jättäen lehdensä pöydälle. "Pelottaako sua, että me tuomitaan se?"
"Ei pelota", minä kommentoin hörpäten nyt mehuani, "mä en vaan ihan vielä ehkä haluais tuoda sitä näyt..."
En päässyt loppuun, kun kirottu isoveljeni jo huikkasi väliin.
"Pelottaa sitä ihan taatusti", Eemeli virnuili, "Aronen on pyromaani."
"Ei kai nyt sentään?" äiti kauhisteli. "Älä höpötä, Eemeli. Se on varmasti ihan kiva poika."
Tämä keskustelu tuntui siltä, kuin olisi palannut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Äidin käsky Eemelille muistutti ihan ala-asteaikoja ja tarhapäiviä, kun Eemeli aina syytti minua milloin mistäkin, eikä äiti ikinä uskonut veljeäni, vaikka se olisi puhunut tottakin. Hyvä asia minulle, sinänsä.
"Eemeli, turpa kiinni", minä ärähdin, "hyvä on, mä tuon sen lähipäivinä näytille. Teillähän on lomaa, eikö ookin? Kummallakin?"
"Oi kun kiva", äiti hymyili, "on meillä."
"Mutta ei mitään mummoja ja pappoja ja kummeja ja kaimoja sitten, okei?" minä varmistin tuskaisesti irvistäen. "Meidän juttu ei oo vielä kovin vakaalla pohjalla. Ja kiitti vaan tästä, Eemeli."
"Mitä vaan siskon vuoksi", Eemeli nauroi, "kostat kuitenkin joskus."
"Ihan varmasti kostan", minä tiuskaisin, ja vanhempamme nauroivat.
"Älä Enni nyt panikoi, sä voit tuoda sen pojan ihan meille vaan esittäytymään, ei me mitään sukujuhlia järjestetä", isä vakuutti keskittyen taas lehteensä.
Se sentään helpotti jotain. Mielessäni pyöri vain, mitä Ville sanoisi, kun kuulisi, että joutuisi esittäytymään nyt poikaystävänäni ainakin vanhemmilleni jos ei muillekin.. kun itse asiaa pallottelin mielessäni, Ville minun poikaystävänäni, oikeana sellaisena, ei olisi ollenkaan hullumpi ajatus... kai minun täytyi sitten myöntää itselleni, että olin ihastunut. Pyromaaniin. Varikseen.

Päätin lähteä lenkille koirien kanssa, ja jättää varsinaisen kyttääjäkolmikon puimaan suhteeni vaiheita keskenään. Suru ja Dingo olivat innoissaan siitä, että ne pääsivät ulos, ja toisaalta, niin olin minäkin. Kesäilta oli vielä valoisa ja lämmin, joten en pukenut toppini päälle kuin vain neuleen, ja laitoin jalkaani kangaskengät, suunnistaen sitten kahden koiran kanssa ulos pihatieltä kohti metsikköä. Jostain syystä minun teki mieli kulkea samaa tietä, jolla olin silloin tavannut Villen. Tiesin, että tuskin löytäisin Villeä sieltä, sehän oli varmaan kotonaan, enkä toisaalta halunnutkaan. Olin tykännyt lenkkeillä tiellä ennen sitä, kun tapasin pojan siellä. Metsikössä oli suojaisaa, eikä siellä yleensä kulkenut ketään, joten koiria pystyi pitämään hyvin irti. Tunsin myös Surun koirana sen verran hyvin, että uskaltauduin päästämään molemmat pystykorvaiset eläimet irti metsäisen tien alkupäässä. Ne juoksentelivat sinne tänne, haukkuivat, mekastivat omiaan - ja silminnähden nauttivat elämästä lämpimässä kesäillassa. Ja niin nautin minäkin. Kuljin tietä pitkin sinne, missä Ville oli silloin sytyttänyt sen vanhan tönön palamaan. Alue ei ollut enää eristetty. Suru ja Dingo pinkoivat kintereilläni, mutta eivät menneet talolle päin. En mennyt minäkään. Seisoin vain pihaportin pielessä katsomassa mustuneita, hiiltyneitä raunioita. Ruoho talon ympäriltä oli palanut pois, ja kesäinen maa oli paljas ja musta. Se ei ollut oikeastaan kovin lohduton näky, niin kuin yleensä kerrottiin tulipalojen jälkeen olevan. Talo oli ollut vanha ja laho, sen olin tiennyt minäkin. Olin useasti lenkeilläni kulkenut sen ohi, tietämättä, että joku muukin, kuten Ville, oli pyörinyt sen ympäristössä. Se talo oli säälittänyt minua. Vanha, hylätty. Nyt se oli palanut. Ehkä siihen kasvaisi tilalle jotain parempaa. Talon raunioista kasvaisi puita tai kukkia, jotain muuta yhtä satumaista ja kliseistä, mutta kuitenkin. Ehkä se talo oli säälittänyt Villeäkin. Siinä mustunuita raunioita tuijotellessani aloin ehkä ymmärtää, miksi Ville oli pyromaani ja poltti taloja. Hylättyjä sellaisia. Kai se sai siitä omaa jännitystäänkin, mutta ehkä kaikki ne palojen kohteet oli pohjimmiltaan vain säälittäneet sitä, ja se oli antanut niille uuden alun. Tosi syvällistä. Naurahdin itsekseni, ja vihelsin Surun ja Dingon luokseni. Enempää en jäänyt filosofisia merkityksiä pohtimaan, niistä meni vain ajatukset rullalle ja tuli pää kipeäksi, ja sitä en halunnut tänään. Lukion filosofian tunnit olivat olleet ihan tarpeeksi minunkaltaiselleni, joka oli kuitenkin pohjimmiltaan suhteellisen realistinen ajattelija.. tai ainakin tähän asti olin ollut. Ville oli saanut minussa heräämään taas yhden uuden piirteen, enkä tiennyt, pidinkö siitä vai en. Pérkele, että yksi jätkä, variksenpoikanen, pystyi saamaan ajatukset näin sekaisin.

Palasin lenkin jälkeen koirien kanssa kotiin, ja ihme kyllä enempää kuittailua "vävyehdokkaasta" ei tullut, mikä helpotti oloani. En ollut kovin hanakka avaamaan asioitani muille, varsinkaan tätä asiaa. Minä ja Ville emme edes seurustelleet, enkä tiennyt, haluaisiko Ville edes seurustella. Olisin tuplasti tukalammassa tilanteessa, jos jätkä sanoisi, ettei varmasti esittäytyisi vanhemmilleni. Hélvetin Eemeli oli aina työntämässä lusikkansa joka soppaan, mokomakin KGB:n vakoojan veroinen kyylääjäveli. Käytyäni suihkussa ja katseltuani hetken jotain älytöntä toimintaleffaa telkkarista, ryhdyin nukkumaan. Suru ja Dingo nukkuivat vierekkäin huoneeni lattialla, ne taisivat olla oikein onnessaan kun saivat viettää öitä saman katon alla. Minä en sen sijaan saanut yhtä hyvin unta kuin matolla tuhisevat koirat. Heittelehdin sängylläni varmaan toista tuntia vaihtaen asentoa joka viides minuutti, kunnes vihdoin nukahdin, nähden unia, jotka olivat täynnä lintuja, koiria ja ruusuja. Seuraavana aamuna heräsin jälleen oudon aikaisin. Käytin koirat pihalla, ja sitten menin keittiöön aamupalalle ja tutkimaan paikallislehteä, joka oli tullut postista.. ja kuten olin arvellutkin, varaston palosta oli suhteellisen suuri juttu. Epäillyistä ei kuitenkaan mainittu sanaakaan - ei ketään epäilty. Tutkin lehteä syödessäni muroja, ja tajusin puolessa välissä tekstiä hymyileväni typerästi. Hymyilinkö aina yhtä hölmösti, kun ajattelin Villeä tai siihen jätkään liittyviä asioita? Toivottavasti en. Selatessani lehteä muistin, että olin luvannut soittaa Villelle tänään. Aamu oli kuitenkin niin varhainen, että uskoin Villen vielä nukkuvan. Se oli varmasti mennyt mökille tai jonnekin ottamaan kuppia ja nukkui nyt krapulaansa pois.. ja vaikkei jätkä olisikaan juonut eilen, minusta tuntui, että Ville oli niitä ihmisiä, jotka eivät heränneet aamulla auringon ensimmäisiin säteisiin, varsinkaan lomalla. Minä olin useimmiten aamuvirkku, ja pidin siitä. Kun omisti koiran, aamuvirkkuudesta tuli olennainen osa elämää. Minä tosin olin ollut sitä jo ennen Dingon hankkimista. Koska en halunnut vielä soittaa Villelle, avasin koneen, ja ryhdyin selailemaan sivustoja, päivittelemään Dingon kuulumisia blogiin ja kasvattajalle naamakirjan kautta ja muuta sellaista, jolla sain tunnit kulumaan yllättävän vikkelään.

Kun kello oli puoli yksi iltapäivällä, ajattelin, että kyllä Villenkin kaltaisen juopon pyromaanin oli jo tähän mennessä oltava hereillä. Uskoin jätkän kuitenkin odottavan soittoani, olihan se kuitenkin sen verran onnelliselta näyttänyt, kun olin luvannut soittaa. Niinpä kaivoin kännykän taskusta ja soitin. Sain odottaa Villen vastausta hetken aikaa, mutta lopulta se vastasi.
"Ville moi", kuului jätkän ääni puhelimesta.
"Enni täs", minä sanoin, "missä päin oot?"
"Kotona", Ville totesi yllättäen minut, "tääl on Olavi, Miksu, Kari ja Joni.. ja ehkä lisää porukkaa tulossa illalla."
"Tulisitko sä hakemaan mut sinne, vai ootko sä juonu jo jotain?" kysäisin sitten miettimättä edes sekunnin murto-osaa. Halusin nähdä pojan.
"En kai mäkään nyt ihan alkoholisti ole", Ville nauroi, "en oo juonu mitään, vettä vaan. Mä tuun hakemaan sut vaikka nyt heti, jos käy? Ei mee ku viistoista minuuttia niin oon pihassa."
"Joo. Nähään", sanoin puhelimeen, ja lopetettuani puhelin ryhdyin laittamaan itseäni valmiiksi ja pakkaamaan laukkuuni tavaroita. Vanhemmat oli viettämässä tupareita kavereidensa luona Tampereella, ja ne tulisi vasta huomenna illalla. Eemeli oli missä lie, ja jätin sille lapun sen huoneen oveen, ettei velipoika vaan huolestuisi, että minkälaisten pyromaanien ja pursiseurojen matkassa hyppäisin tällä kertaa. Toivotin Surulle ja Dingolle hyvää päivää, koirat kyllä pärjäisivät iltaan saakka, Eemeli tulisi kuitenkin kotiin jossain välissä. Kun kuulin tutun mopon äänen pihalta, mietin hetken, palasin keittiöön ja sulloin tämän päivän paikallislehden laukkuuni, lähtien vasta sen jälkeen kypärä toisessa, ja laukku toisessa kädessä roikkuen pihalle.

----------------

V

Mä huristelin Enni kyydissäni mopolla meille päin. Vanhemmat oli siellä risteilyllään selvittämässä onnetonta avioliittoaan, jota ehkä paremmin vois kutsua tätä nykyä pelkäks aviokriisiks, Valtteri oli kaverillaan ja Viltsukin oli suostunut poistumaan kotoa, kun olin eilen nätisti pyytänyt. Se oli ollut vähän hämmentynyt yhä siitä, että mä olin tokaissut olevani rakastunut. Mä olin koko yön pyöritelly ajatusta mielessäni. En tienny, kauanko olin oikeesti nukkunu viime yönä, mutta ei mua oikeestaan ees kiinnostanut. Olin mä ennenkin tullut toimeen vähällä unella, ja nyt mulla oli kaiken lisäks hyvä syy vähiin unitunteihin. Nainen. Eikä mikä tahansa nainen, vaan Enni. En mä tiedä, mitä se oli oikein tehny mulle, mutta musta tuntui, että se oli saanut mussa aikaan jotain täysin peruuttamatonta. En koskaan ennen ollut tuntenut mitään näin voimakasta. Olihan mulla ollut naisia, ja olinhan mä ollut syvästi ihastunut, kädet tärissen soittanut yhden Riinankin ovikelloa pyytääkseni sitä ajelemaan mun kanssa joskus ysin lopulla, mutta en mä silloinkaan tällänen ollut. Enni vaan kummitteli koko ajan mun päässä, ja välillä mä oisin halunnu hakata kovaa kalloani vaan seinään ja ajaa sen naisen kokonaan pois mun ajatuksiani sotkemasta, mutta enhän mä voinu. Kai se sanonta piti paikkansa, että jos anto pikkusormen, se vei lopulta koko käden. Jos anto ajatuksen, se vei lopulta koko aivokapasiteetin. Niin sen täytyi olla.

Mä parkkeerasin mopon tavalliselle paikalle Miksun ja Olavin mopojen väliin, ja me jäätiin ulos. Jätkät tuli myös ovesta tupakalle, ja Enni seisoi mun vieressä katsellen mua arvioivasti. Nyt se ei katsonut mua vihaisesti, ei sillä tuimalla emäntätyylillä, ei kissapetomaisesti, se ei näyttänyt siltä, että ois halunnu kynsiä multa silmät päästä. Se seisoi kädet puuskassa, ja mittaili mua katseellaan ihan selkeästi, vähän jännittyneen oloisena. Kun me oltiin poltettu röökit, ja me alettiin raahautua sisään, Enni alkoi kaivoa laukkuaan, ja keittiössä lätkäisi lehden mun nenän eteen pöydälle, eikä ees vilkaissut meidän kämppää, vaikka sen olisi olettanut naisena ja varsin tyylitietoisena heti ensimmäiseksi tekevän niin.
"Pääsit sit oikeen lehteen", se heitti sitten tuijottaen mua. Mä puolestani tuijotin lehtileikettä, jossa oli oikeen kuva liekeissä olevasta varastosta ja palokunnan miehistä sammuttamassa sitä. Ei mua kuitenkaan epäilty. Ei ketään epäilty. Ketään ei kiinnostanut, varasto sai vaan olla, saihan siitä varmaan jotkut vakuutusrahat, joilla voitiin tehdä uus varasto parempaan paikkaan. Paloturvallinen páskavarasto, oi kyllä.
"Musta on tulossa hyvää vauhtia julkkis", mä totesin huvittuneena, ja tökkäsin lehden keskemmäs pöytää, "pitäsköhän alkaa kerätä noita ja kehystää raameihin?"
"Heh heh, tosi vitsikästä", Enni sanoi kuivasti, "sitten sä vaikuttaisit jo ihan fanaatikolta."
"Ehkä sä oot oikeessa", mä tuumasin ja katselin Enniä, joka oli yhä jotenkin outo. Ihan kuin se ois ollu varuillaan tai jotain. "Sä oot jotenkin omituinen tänään."
"Ja ihan syystä", tyttö vastasi, "Eemeli meni möläyttämään susta mun porukoille. Ne haluaa että sä tuut käymään meillä. Kunnon perheillallinen Salkkareiden ja amerikkalaisen unelmaperheen tyyliin."
Enni kuulosti kärsivältä ja irvisti sanojensa päätteeksi. Mua vaan nauratti.
"Mikä siinä nyt niin pahaa on?" mä kysyin, ja kiedoin käteni sen lanteille. Onneks Olavi ja kumppanit oli olkkarissa kuuntelemassa jotain Miksun uutta levyä. Jos ne ois kuullu siitä, että mut on pestattu perheillallisille Ennin perheen luo, ne ois nauranut itsensä hengiltä, ja siinä ois menny hyvä ryyppyseura ihan hukkaan, ja Ennikin ois varmaan suuttunu niiden reaktiosta.
"Etkö sä ymmärrä?" Enni hymähti. "Ne luulee, että sä oot mun poikaystävä."
Jaa. Ai se oli se juttu. Mä näytin varmaan vähän pöllämystyneeltä ja ehkä jopa järkyttyneeltä, koska Enni irvisti taas, ja kiirehti korjaamaan.
"Mut voin mä sanoa ettet sä halua vielä tulla. Mä kyllä yritin sanoo, ettei me.. seurustella mutta Eemelin mölinä pilas kaiken", Enni totesi sitten, ja koetti tavoitella mun kullanruskeiden silmien katsetta. Mä vastasin sen tummanruskeiden silmien katseeseen.
"Haluatko sä esitellä mut sun poikaystävänä?" mä kysyin sitten, kun me oltiin oltu hetki vaiti ja vaan tuijoteltu toisiamme silmiin. "Nimittäin enköhän mä siihen suostu."
"Haluan mä", Enni sanoi sitten ja hymyili, "poikaystäväni Ville Aronen alias Varis."
"Tyttöystäväni Enni Lähteensalo alias Kyyhky", mä vastasin sitten ja suutelin sitä. Alias Varis. Alias Kyyhky. Kun ne sano noin, Olavin antamat tyhmät lintunimet kuulosti ihan ammattilaisvakoojien nimiltä. Oishan se toisaalta aika siistii olla vaikka SuPon palveluksessa Ennin kanssa - Venäjälle soluttautuvat ammattivakoojat Varis ja Kyyhky. Tosin vastapuoli varmaan ihmettelis, että mitä ihmeen lintutarhaan se suojelupoliisi siellä Suomessa oikeen pyörittää. Lintutarhahan Kalliokoskikin tuntui olevan. Ja tällä hetkellä meidän kämppäkin. Oli kyyhkyä, varista, käkeä, pilkkasiipiä ja muuta sulkapáskaa.

Illan mittaan meidän talolle tuli lisää porukkaa. Kaikki oli enemmän tai vähemmän tuttuja, Isomäen Joonas toi omia kavereitaan sinne, tuli Repe, Risto, Silja ja kaikki muutkin niiden kanssa yleensä pyörivät ja pari ketunkairalaistakin. Rasinahoa ei onneks näkyny - se ei tasan olis tervetullu mihinkään samaan paikkaan mun kanssa. Ilaristakaan en ois tullu iloseksi, mutta enpä ois erityisemmin harmistunukaan, vaikka Ennin töyhtöpääeksä oliskin ilmestyny sinne. Ei kuitenkaan ilmestynyt, ja meidän talolla oli kunnon meininki ilman tiettyjä häiriötekijöitäkin. Mä istuin talon portailla tupakalla. En ollut juonu paljoo, koska mulla oli jotenkin outo olo. Mä ja Enni oltiin ilmeisesti ryhdytty seurustelemaan. Ihan tosissaan. Ainakin siihen perhepäivälliseen saakka. Tietysti mua vähän hirvitti mennä sinne, Ennin kotiin, esittäytymään, koska mä en nyt ehkä ihan kuitenkaan ollu sellanen joka äidin toivevävyn näkönen tyyppi. Kullanruskeat silmät ja tummat, sekaset hiukset, ei kauluspaitaa eikä siistejä housujakaan. Koliseva ja rämisevä mopo, sätkä huulessa ja tuhopolttoja ties kuinka monta taustalla. Ei ollut ehkä kauhean hyvät edellytykset koettaa kosiskella jonkun normaaleihin ihmisiin tottuneen perheen tytärtä, ei vaikka mun isä olikin lääkäri ja mutsikin suhteellisen hyvässä työssä ainakin vielä - vaikka nyt juoppo olikin. Mä en kuitenkaan jaksanut välittää tulevasta - elin tätä päivää, ja tärkeintä oli se, että mulla oli Enni, enkä mä uskonut menettäväni sitä, vaikka perhetapaaminen tulis menemään kuinka penkin alle tahansa. Ainakin mä uskoin, että Enni piti musta yhtä paljon kuin mä siitä, eikä antaisi yhden päivällisen kaataa koko roskaa, joka meidän välille oli muodostunut. Siinä roskassa tuntui nimittäin olevan jotain ainutlaatuista, vaikka se kuulostikin tyhmältä jopa mun omaan korvaan. Mä vaan.. taisin rakastaa sitä tyttöä, enkä voinut mun ajatuksille yhtään mitään.

Kun sätkä oli lopussa, ja mä olin sytyttämässä uutta, kun en jaksanu vielä sisällekään mennä juoppojen ja muiden pervojen sekaan juhlimaan, Enni astui ulos, ja istui mun viereen.
"Paljonko sä oot juonu?" se kysyi ensimmäiseksi, ja seurasi jostain syystä tiiviisti katseellaan, kun mä kaivelin röökiaskin esiin ja rapistelin sieltä yhden tupakan.
"En kovinkaan paljon", mä vastasin sytyttäen röökin, ja vilkaisin... tyttöystävääni. Se kuulosti niin oudolta. Että Enni todella olisi mun tyttöystävä. Mä ja se. Tyttö- ja poikaystävä. Ei hélvetti, jotenkin se ajatus oli niin outo ja absurdi, että se alkoi kuulostaa mun päässä toimivalta.
"Mä ajattelin, että jos lähettäis vaikka ajeleen", Enni sanoi sitten, ja hymyili mulle, "vai uskallatko sä jättää tän kämpän vahtimatta noiden käsiin?"
"Uskallan mä, kyllä mä luotan Olaviin sen verran että se ainakin pitää paikan pystyssä jos ei kukaan muu siihen kykene", mä tuumasin, "Olavi on fiksu mies, fiksumpi ku mä."
"Sen putkajutun perusteella en olis ihan niin varma", Enni naurahti, "mut kaipa nainen, varsinkin Laura, sekottaa kenen tahansa miehen pään."
"Mun pään on kyllä sekottanu joku ihan muu", mä totesin puhaltaen savuja ulos.
"Viina ehkäpä?" Enni heitti sitten virnistäen.
"Sekin", mä nauroin, "ja suhun yhdistettynä se voi olla tappava yhdistelmä."
"Mä ja viina on tappava yhdistelmä?" Enni kysyi kulmiaan kohottaen. "Sähän se helposta tyhjää potkaset. Oletin, että oisit semmonen taistelijaluonne. Selviytyjä."
"Varikset on aika älykkäitä mut kyllä ne helposti kuolee niinku tuli Olavin mökillä todistettua", mä hymyilin sitten, "mut eipä mua kai oikeesti voi lintuun verrata. Olavin jutut menee välillä aika hulluiks."
"Hulluus ja nerous on lähellä toisiaan", Enni sanoi sitten, "ehkä Olavikin on semmonen hullu nero."
"No, mä käyn sanomassa meijän omalle hullulle nerolle, että pitää paikan pystyssä ja baarin auki sillä välin jos me käydään ajelemassa", mä sanoin, vedin vikan hatsin röökistä ja tumppasin sen, suorien sitten suoraan olkkariin, jossa Ristolla ja Siljalla oli meneillään joku ihmeellinen tanssiesitys. Olavi istui nojatuolissa ryypäten kaljaa.
"Hei Olavi", mä huikkasin, "me lähetään Ennin kaa ajeleen. Pidä paikka pystyssä!"
"Panemaan te lähette!" lähellä istuva Repe heitti.
"Tuskinpa sentään", Olavi tuumasi, "kai Ville nyt hoitais hommat mieluummin kämpillään ku jossai metässä?"
"No metsässä on romanttista", Mira kommentoi asiaa Repen vierestä hörpättyään ensin lasistaan jotain punertavaa juomasekoitusta, "tulee vähä semmosta erähenkee."
"Hei nyt turvat kiinni", mä sanoin sitten, mutta hymyilin kuitenkin, "Olavi, älä anna näiden polttaa taloa maan tasolle."
"Enemmän mä olisin huolissani siitä että poltatko sä tän maan tasolle", Olavi naureskeli.
"No joo, ehkä totta", mä totesin, "mut pidä huolta mörskästä! Jos siitä on pelkät perustukset jäljellä ku me tullaan takas, mä rakennan susta ja kaljapulloista uuden talon tähän!"
"Joo, mee vaan, kyllä mä hoidan", Olavi sanoi huiskauttaen rennosti kättään, "ja onnea matkaan."
"Haista nyt jo víttu", mä huikkasin, vaikka onnea ehkä tarvittiinkin. En mä mitään varsinaisesti metsästänyt, sitä paitsi Ennihän oli ehottanut ajelua. Me todennäköisesti vaan pyörittäisiin jossain ja puhuttaisiin lisää siitä päivällisvierailusta, kun ei ollu uteliaita korvia ja kärkkäitä suita kommentoimassa joka asiaa. Niinpä mä uskoin tönön Olavin haltuun, ja ulkona käynnistin mopon. Ja taas jälleen Enni hyppäs taakse, ja me kaasutettiin jonnekin, vailla päämäärää, eikä kumpikaan kyllä sellasta ees kyselly tai kaivannu.

----------------

E

Ville ajoi johonkin. En tiennyt mihin, enkä välttämättä halunnut tietää. Olin aiemmin miettinyt, sanonutkin, etten pitänyt yllätyksistä. Varsinkaan Villen järjestämistä sellaisista. Nyt kuitenkin halusin nähdä, mihin poika minut tällä kertaa vei. Viimeksi se oli vienyt minut sinne puistoon, jossa se oli sytyttänyt sen kaupungin työntekijöiden varaston tuleen. Ja päässyt sillä lehteen. Toivoin, että sillä ei olisi nyt mielessään mitään samanlaista, sillä ihan totta pelkäsin jätkän puolesta. En halunnut, että se joutuisi nuorisovankilaan vaan jonkun mitättömän roskavajan polttamisen takia. Ei se ollut sen arvoista... tai ehkä Villestä olikin, en ollut perehtynyt pyromaanien ajatuksenjuoksuun vielä niin tarkasti, että olisin osannut sanoa, oliko kaupungin homehtuneen haravavaraston liekittäminen parin vuoden vankilatuomion tai kalliiden sakkojen arvoista. Mä uskoin, että Villestä saattoi vaikka ollakin.

Me käännyttiin hiekkatien kautta isolle tielle. Ville ajeli nyt hitaammin kuin aikaisemmin, ehkä se pelkäsi, että paikalle tulisi vaikka kyttiä. Se kääntyi asfaltoidulta tieltä Kalliokosken ABCn parkkipaikalle, ja pysäytti mopon seinustan viereen töksähtäen. Kapusin kyydistä, ja vetäisin kypärän pois. Samoin teki Ville. Se jäi nojaamaan mopoonsa, ja rapisteli tupakka-askin esiin.
"Mä ehdotin ajelemista, ja sä tuot meidät Apsille?" totesin kysyvään sävyyn, hymyillen hieman.
"Täähän on Kalliokosken kovin menomesta heti Lokkikallion jälkeen", Ville virnisteli polttaen tupakkaansa. Se piirre, tupakanpoltto, jota olin pitänyt Ilarissa ja yleensäkin miehissä vastenmielisenä, olikin yhtäkkiä Villessä jopa puoleensa vetävä. Mitä hélvettiä tämä kesä oli oikein tehnyt minulle ja miesmauelleni? En tiennyt, muttei mitään hyvää ainakaan. Villen poltettua röökinsä loppuun menimme sisälle linjastolle, jossa Ville otti kahvia.
"Haluutko sä jotain? Mä voin maksaa", jätkä töksäytti sitten yhtäkkiä.
"Ei sun tartte", sanoin sitten, "ei mun välttämättä tarvitse ottaa mitään."
"Niin mutta haluutko sä?" Ville kysyi sitten. "Tää pulju on vielä pari tuntia auki."
"No mä voin ottaa kahvin kans", sanoin sitten, ja pistin mustaa nestettä ABCn oranssinväriseen mukiin. Tämä oli ehkä hämäävintä ikinä. Lähdimme Villen omilta kämpiltä hyvässä nousussa olevista bileistä ajelemaan ja päädyimme Kalliokosken ABClle kahville. Ei siinä kyllä ollut valittamista, saatiinpahan olla rauhassa ilman kännistä karaokea ja panemiskuittailuja. Ville istutti mut ABCn nurkkapöytään. Siellä oli jonkun verran porukkaa, mutta koska kello oli vasta yhdeksän, ja ABC meni kahdeltatoista kiinni, pahimmat amisporukat pyörivät vielä jossain muualla. Rasinaho kuului oletettavasti sellaisiin, jotka istuivat ABCllä aina kun oli mahdollista. Toivoin, ettei se ilmestyisi tänne. Tällainen pikkuputiikki ei ollut tarpeeksi iso Villelle ja Rasinaholle, ja pelkäsin, että jos se tai joku muu Villen vihamies ilmestyisi, kohta nykyistä poikaystävääni raahattaisiin taas raudoissa maijaan ja sitä kautta putkaan.
"Joko sä mainitsit siitä perhepäivällisestä Olaville ja kumppaneille?" kysyin sitten hörppien kahviani.
"En", Ville totesi, "enkä varmaan mainitse. Ne kuolis nauruun."
"Mitä nauramista siinä on?" minä tuhahdin sitten katsoen Villeä silmiin.
"No mieti nyt. Mä jossain teillä istumassa iltaa sun porukoiden kanssa. Tai kenenkään porukoiden", Ville hymähti, "aika absurdi ajatus."
"No onhan se", myönsin, "kyllä mä ymmärrän, jos sä et halua tulla.."
"En mä sitä tarkottanu", Ville ehti korjaamaan, ja sen hätäännys hymyilytti minua, "mä tarkotin vaan, etten oo välttämättä sun vanhempien mielestä mikään unelmien vävypoika."
"Mitä väliä sillä on?" sanoin sitten. "Sä oot mun mielestä täydellinen vävypoika mun vanhemmille."
Ville katsoi minua silmiin, ja minä tuijotin takaisin. Molemmilla oli kahvikupit kädessä, eikä paikka ollut mitenkään romanttinen - nuhjuinen pikku-ABC Kalliokoskella. Siinä hetkessä oli kuitenkin jotain ikimuistoista. Me vaan istuttiin vastakkain kulmapöydässä ja tuijotettiin toisiamme silmiin.
"Kiitti", Ville sanoi lopulta, "toi on varmaan näteintä mitä mulle on koskaan sanottu."
"Sun edelliset naiset ei oo siis tainnu olla kovin kaunopuheisia", järkeilin hymähtäen.
"No ei kyllä", Ville myönsi virnistäen, "mutta sä taidat olla. Sä oot muutenkin erilainen kuin mun aikaisemmat muijat. Erilainen kuin kukaan."
"Kiitos samoin", sanoin sitten otettuna Villen sanoista, "ootko sä huomannu, että me ollaan ihan vastakohtia?"
"Onhan sitä tullu mietittyä", Ville tuumasi, "vastakohdathan täydentää toisiaan."
"Jos niin haluaa uskoa", totesin hörpäten kahviani, "muistat sitten edes koittaa käyttäytyä meillä."
"Totta kai", Ville virnisti, "milloin mä muka olisin käyttäytynyt huonosti?"
Minä pyöräytin silmiäni, ja Ville nauroi.
"No, millon muka? Sano yksikin kerta!" Ville nauroi sitten, ja minä näytin keskisormea jätkälle. Hélvetti, että se osasi vieläkin olla ärsyttävä. Silti se oli mielestäni ihan tarpeeksi hyvä vävypoika vanhemmilleni. Ja poikaystävä minulle, vaikka ajatus särähtikin korvaan..
"Lähetään", Ville sanoi sitten, "mä voin ajaa sut minne sä haluat."
"Jospa vaan sinne teille ettei teijän kämpälle käy köpelösti", minä hymyilin, ja nousin pöydästä pistäen kahvikupin astiatelineeseen, "mutta sä voit ajaa sitä reittiä mitä ite haluat."
"Sopii", Ville hymyili, "katotaan, mitä kautta ajan.. Turun kautta vaikka?"
"Joopa joo", minä nauroin, "vaikka sieltä, jos bensaa riittää."
"Voihan sitä välillä käydä tankkaamassa", Ville sanoi olkiaan kohauttaen, ja me käveltiin sinne, missä jätkän mopo odotti uskollisena seinustan vieressä. Vetäessäni kypärää päähän huomasin tutun valkoisen auton kaartavan parkkipaikalle. Musiikki jumputti, ja ratissa istui varsin tuttu amisviiksinen nuuskahuuli. Rasinaho.
"Nyt vauhtia ennen ku toi pelle äkkää meidät", minä sähähdin Villelle ja hyppäsin mopon taakse kengurunloikalla. Villestä näki, että se jännittyi nähdessään Rasinahon.
"Ville, nyt me lähetään pois. Et jää haastamaan riitaa", minä sanoin tiukalla äänensävyllä, ja Ville kävi istumaan moponsa kyytiin käynnistäen sen. Rasinaho tuijotti meitä autosta, ja Ville kaasutti pois ABCltä. Vilkaisin vielä taakseni ja näin, että Rasinaho kaivoi kännykkää taskusta. Ei ainakaan lähtenyt perään, ja hyvä niin.

Ville ajoi mopolla taas isolle tielle. Ei kuitenkaan mennyt kauaakaan, kun näin sivupeilistä, kuinka kaukana horisontissa välkkyi sininen valo. Minä kurtistin kulmiani, ja huomasin Villenkin katsovan peilistä näkyvää sinivalkoista autoa.
"Rasinaho pérkele soitti kytät meijän perään!" Ville huusi tuulen viuhunan ja moottorin pauhuna yli.
"Pysähdy! Eihän me tehdä mitään lainvastasta!" minä huusin takaisin ja puristin tiukemmin Villeä.
"Ei niin, paitsi että ajetaan viritetyllä vehkeellä, ylinopeutta ja mun humala saattaa ylittää promillerajan!" Ville vastasi takaisin. "Nyt ajetaan niin hélvetisti!"
"Et kyllä lähde karkuun!" minä protestoin, mutta ääneni hukkui, kun Ville painoi mopoonsa kaasua niin että moottori ulvoi. Minä nojauduin jätkään kiinni ja suljin silmäni kuullen maijan lähestyvän sireenin. Ville ajoi vaan, mopon vauhti kiihtyi ja siitä huomasi, että vehje oli viritetty. Kytät oli sen verran kaukana, että ne tuskin näki rekkaria, joka oli meidän etu. Ville keskittyi mopoonsa, vauhtiin, ja minä keskityin vain roikkumaan takana kyydissä. Ville kääntyi vauhdilla hiekkatielle, ja kuiva hiekka pöllysi mopon jäljessä jättäen tielle massiivisen hiekkapilven. Tielle kääntyessämme olin vihdoin uskaltanut avata silmät ja katoa jälkeä, joka jäi taakse.
"Nyt pidä kiinni lujaa!" Ville karjaisi, ja käänsi mopon metsätielle, joka oli vain epämääräinen pyöräpolku sammaleen, kivien ja keppien keskellä. Minä pidin pojasta kiinni henkeni hädässä mopon hyppiessä ja rysähdellessä pitkin hélvetillistä polkua. Sinne kytät ei ainakaan päässyt. Huomasin, että Villellä oli täysi työ pitää katukäyttöön suunniteltu vehje tasapainossa ja vauhti yllä. Mopo kuitenkin kulki läpi sen kinttupolun, ja päädyimme taas hiekkatielle, josta Ville ajeli tottuneesti eteenpäin, kääntyen lopulta taas isommalle tielle ja sitä kautta kotipihalleen, hienolle omakotitaloalueelle. Ville pysäytti mopon talon kupeeseen, ja minä nousin kyydistä polvet tutisten vetäisten kypärän pois. Kun Ville riisui myös kypäränsä, huomasin, että jätkä oli hiessä, eikä senkään silmissä ollut pelkkä rento katse.
"Ootko varma ettei ne nähny rekkaria?" kysyin sitten tasaten hengitystäni. Sen hélvetin karjapolun ajaminen oli saanut sydämen jyskyttämään tuhatta ja sataa, eikä sitä nyt muutenkaan joka päivä ainakaan minun elämässäni ajettu poliiseja karkuun. Sydän hakkasi niin lujaa, että tuntui kuin se olisi tullut kurkusta ulos.
"Aika varma", Ville vastasi kaivaen yllättäen röökiaskin esiin, "ei hélvetti. Vítun Rasinaho. Turpaansa sietäis saada."
"Mistä se tiesi että sä oot juonut ja mopon ratissa?" kysyin sitten nojaten Villen talon rappusten kaiteeseen tuijottaen jätkää, joka poltti hermosauhuja.
"Arvas varmaan", jätkä tuhahti, "ja kyllähän se tietää, että mun mopo on viritetty. Oikeesti, hélvetin rúnkkari. Mä soitan seuraavan kerran sinivuokot sen perään. Onhan silläkin varmaan ties mitä epämääräistä autossaan ja varmana sekin on kännissä ajellut."
Pian ovesta paukkasi esiin Olavi. Kalja kädessä ja ilman paitaa paljain jaloin se hyppeli omakotitalon kuistin portaat alas, ja virnistellen tuli meidän luo.
"Ja illan tähtipari on saapunut juhlapaikalle!" Olavi julisti hörpäten kaljaa. "No, Ville? Joko sait?"
"Turpa kiinni", Ville ärähti, "onks talossa kaikki ok?"
"Muistaakseni joo", Olavi tuumasi, "mikäs sut on noin äkäseks saanu?"
"Rasinaho soitti kytät meijän perään", Ville tuhahti sitten, "hélvetin múlkku."
"Ai víttu", Olavi irvisti, "no? Saivatko kii? Paljoko derbi kulki?"
"Voi víttu, Olavi", minä huokaisin, "se oli pelottavaa! Ville ajoi jotain mettäpolkua pitkin ja musta tuntu että ihan kohta ajetaan jotain puuta päin. Jalat tärisee vieläkin."
"Ota tästä niin helpottaa", Olavi vain tuumasi virnistäen ja kaivoi farkkujensa taskusta leijonapullon, tyrkäten sen käteeni, "mennään sisään niin tekin rauhotutte. Meistähän on tulossa ihan Kalliokosken kyttien vakituisia harmaita hiuksia!"
Minä en voinut muuta kuin hymyillä, avata pullon korkin ja hörpätä siitä. En ryypännyt usein, mutta nyt oli syytäkin. Sydämeni tykytys rauhoittui vähitellen, ja Olavi ohjasi meidät Villen kämppään sisään, jossa oli täysi hulina päällä. Musiikki soi, ja porukka näytti olevan mukavassa tuiskessa. Olavi johdatti meidät yläkertaan, jossa oli tilava parveke. Villen isä oli kuulemma lääkäri, joten ei ihme, että niillä oli ollut varaa rakentaa omakotitalo, jossa oli tällainen parveke. Laura istui jo siellä juttelemassa Miksun kanssa. Me istuttiin keikkuville puutarhatuoleille puhumaan páskaa ja nauttimaan kesäpäivästä. Aurinko paistoi suoraan parvekkeelle, josta oli näköala takapihalle. Siellä oli lyhyeksi leikattu nurmi ja pihakalusteet. Huoleni kaikkosivat viinahörppyjen myötä vähitellen kuin tuhka tuuleen tai kuin Laura aina bileissä porukkaan, ja nautin vain siitä hetkestä. Joku soitti Tehosekoitinta alakerrassa kajareilla, ja fiilikseni oli äskeisestä episodista huolimatta täydellinen. En tiennyt, mitä oli tulossa, mutta tänään piti taas elää vain hetkessä.

Kerran kesässä sen käsittää
Vois vaikka tyynten vetten päällä kävellä

Polttaa
Asfaltti polttaa
On paras päivä kesän lyhyen
Voi pojat kyllä tunnen sen
Se polttaa
Asfaltti polttaa
----------------

V

Voi víttu.

Se oli ensimmäinen ajatus. Muistikuvat eilisestä illasta oli hataria. Mä olin vienyt Ennin ajelemaan, koska se oli pyytänyt, ja sitten se hélvetin hínttari oli soittanut kytät meitä jahtaamaan. Me oltiin kuitenkin päästy karkuun, eikä kukaan ollu kai bileistäkään tullu tällä kertaa valittamaan. Se kyttäjuttu oli kuitenkin aiheuttanut sellasen adrenaliiniryöpyn, että ajamisen jälkeen polvet valahti veteliksi ja tajusin, kuinka vaarallisesti mä olin siellä ajanut. Moottori ois voinu koska tahansa kosahtaa tai me oltas voitu ajaa Ennin kaa ojaan tai jotain. Siihen kun lisättiin vielä se, että mä ja Enni oltiin ruvettu seurustelemaan, aiheutti kovin mystisen fiiliksen. Sellaisesta tunnetilasta ulos auttoi vaan kunnon känni, ja senhän mä olin toteuttanutkin. Ennikin oli juonut, mutta varmasti vähemmän kuin mä. Me oltiin alkuun istuttu partsilla Lauran, Olavin ja Miksun kanssa, mutta sitten alkoi muisti pätkiä ja päässä vilisi vaan hataria kuvia, joista osasta en ollu varma, oliko ne tapahtunu vai ei. Sitä mä en kuitenkaan tiennyt, miten olin päätänyt tähän tilanteeseen, missä nyt olin. Ja vielä suurempi huolenaihe oli se, miten pääsisin tästä tilanteesta nyt pois.

Olin omassa punkassani, omassa huoneessani yläkerrassa. Pimennysverhot oli vedetty alas ja huoneessa oli hämärää. Mä makasin ilman paitaa sängyssä. Huomasin, et mulla oli kuitenkin housut jalassa ja näköjään toinen kenkäkin. Ja mun vieressä nukkui joku. Tarkemmin sanottuna kiinni mussa. Eikä se ollut Enni. Hélvetti. Pistin silmät kiinni ja odotin vähän aikaa, katoin uudestaan. Ei víttu. Se ei todellakaan ollut Enni. Se oli Jonna. Mun ex-tyttöystävä Jonna. Se nukkui sikeästi, sillä oli sentään paita päällä, mutta katoin peiton alle, ja sen shortsit oli polvissa. Víttu. Olinko mä oikeasti näin idiootti? Olinko mä mennyt pettämään Enniä meidän ensimmäisenä seurustelupäivänä? Olinko mä ollut niin kännissä? Mun päätä jyskytti, ja krapula oli siihen vain osasyy. Jonna nukkui käsi mun mahan päällä sikeässä unessa. Se oli samannäköinen kuin aina. Sillä oli kullanvaaleat hiukset, sen kirkkaanvihreät silmät oli nyt kiinni ja meikki levinnyt. Ei se ollut ruma. Se oli kaunis. Senhän takia mä olin siitä pitänytkin. Me oltiin kuitenkin erottu, koska kumpikaan ei oikein kokenut suhdetta enää toimivaksi. Me oltiin seurusteltu reilu vuosi ja erottu helmikuussa. Voi hélvetin hélvetti.
"Jonna", mä sihahdin hiljaa, koska en tiennyt nukkuiko lattialla tai viereissä huoneessa joku, "Jonna!"
"Mhhhm.. mitä--h?" se mutisi sitten raottaen silmiään. "Ai.. Ville."
Hetkeksi Jonna sulki taas silmät, mutta sitten yhtäkkiä se nosti päätään, jota se nojasi mun rintakehään ja räväytti silmät auki. "Mitä hélvettiä, Ville?"
"Jonna", mä huokaisin, "miks me ollaan nukuttu tässä?"
"Missä? Missä me ollaan?" Jonna kyseli ja räpytteli silmiään. Se ei koskaan ollut ollut nopea heräämään, sen mä muistin.
"Meillä. Mun sängyssä", mä vastasin irvistäen, "muistatko sä mitä me ollaan tehty? Ei kai me vaan.. eihän me.."
"Ai nússittu?" Jonna tokaisi sitten suorasukaiseen tyyliinsä. "Ei. Mun mielestä me vaan tanssittiin ja nukahdettiin tähän. Kai."
"Miks sulla on housut polvissa?" mä kysyin sitten. Jonna sulki taas silmät, eikä liikkunut mihinkään.
"En mä tiiä. Varmaan siks kun Miksu koitti riisua niitä, mutta sammui kesken kaiken. Enkä jaksanu nostaa niitä enää", se nauroi sitten, "mutta mä haluun jatkaa nukkumista..."
Ja ennen kuin mä ehdin vastata siihen mitään, ovi aukes. Oven suussa seisoi Enni, jolla oli mun paita päällä. Sen hiukset oli sekaisin, ja se näytti just siltä, että oli ryypännyt rankasti viime yönä. Se räpsäytti valot mun huoneeseen, ja tuijotti hetken kulmat koholla ja suu auki.
"Enni, tää on--" mä ehdin vaan sanoa, mutta kuten arvata saattaa, Enniä ei paljoa kiinnostanut.
"Ai tällästä peliä sä hélvetti pelaatkin", se sähähti ja mä näin, kuinka sen silmiin tuli taas se kissapetoilme. Se tahtoi varmaan hirttää mut palleista kattoon. Ja sillä hetkellä mä tahdoin tehdä niin itelleni myös.
"Ihmettelinki ku sua ei näkyny myöhään enää alhaalla. Voi hélvetti. Jatkakaa vaan rauhassa", Enni puhisi kovaan ääneen, sammutti valot ja läimäytti oven kiinni perässään. Kuulin oven läpi, kuinka se pomppi portaat tärähdellen hélvetin vihaisena alakertaan. Mä läimäytin kädet kasvoilleni. Ei víttu, tää oli kuin jostain huonosta b-luokan draamaelokuvasta tai Salkkareista!
"Kuka se oli ja mitä se huus", Jonna mutisi mun vierestä nousten nyt istumaan sänkyyn.
"Se oli mun tyttöystävä ja musta tais just tulla jälleen vapaa", mä huokaisin raskaasti.
"Ai sä seurustelet?" Jonna kysyi kulmiaan kohottaen.
"Joo. Eilen alettiin seurustella. Ja nyt tää tais olla tässä", mä vastasin sitten tuijottaen tyhjin silmin eteeni. Ei hélvetin hélvetti, olinko mä oikeasti tällä onnistunut mokaamaan suhteeni elämäni naiseen?
"Auts", Jonna sanoi, "mä en tiennyt. Mut älä huoli. Mä en elättele mitään toiveita meidän suhteen. Sitä paitsi mullakin on miekkonen kierroksissa."
"Ja silti sä annat Miksun riisua housujas ja nukut eksäs vieressä?" kysyin sitten toinen kulma sarkastisesti koholla.
"No, se mun mieskin vähän pyörittää ketä tykkää, eikä me olla suhteessa. Katotaan sit ku pystytään molemmat rauhottuun", Jonna sanoi, ja kampesi ylös peiton alta vetäen shortsit takaisin jalkaansa ja pistäen napit kiinni. Sitten se hyppeli sängyltä pois, ja nosti verhot niin, että auringon valo pääsi sisään.
"Mä toivon, että te saatte asiat kuntoon", Jonna tuumasi kääntyen muhun päin, "mä en ihan totta halunnut mitään pahaa. Olin kännissä. Ja niin olit kyllä säkin. Mutta mitään ei tapahtunu."
"Joo. Mä ymmärrän", mä sanoin ja kattelin, kuinka Jonna suki hiuksiaan, ja käveli ovesta ulos. Se ei varmaan jääny keittiöön aamukahville, varsinkaan jos Enni oli siellä. Mä istuin hetken sängyssä, ja tuijotin vaan eteenpäin, kunnes ryhdistäydyin ja nousin ylös. Puin hupparin päälle, ja jätin sen jalassani olleen parittoman kengän sängyn viereen olemaan. Sitten menin alakertaan. Tarttin ainakin hermosauhut ja tasottavan jos ei muuta.

Mä en edes katsonut keittiöön. Menin vaan portaille tupakalle. Pian sinne löysi tiensä myös Miksu, joka oli ihan kuolleen näköinen. Sillä oli kalja kourassa. Se toikkaroi kaiteesta kiinni pitäen mun viereen istumaan kuistin portaille.
"Ei hélvetti mikä ilta", se totesi sitten yskäisten, ja sytytti röökin.
"Tais olla", mä sanoin hiljaa, "mä taisin mokata suhteen Enniin."
"Ai miten?" Miksu kysyi yllättyneenä. "Mua muuten oksettaa. Mutta tasottava korjaa asian."
"Nukuin Jonnan vieressä ja Enni yllätti meidät", mä sanoin tuskastunut irvistys naamallani. Hermosauhut yleensä lievitti vítutusta edes jonkin verran, mutta nyt ne ei paljoakaan auttaneet. Ei tästä päästy yli eikä ympäri millään.
"Ilmankos se tulikin keittiöön ku myrskyn merkki", Miksu tuumasi, "mä melkein sain Jonnan petiin, mutta taisin sammua kesken kaiken.. ja se tulikin sit sun viereen."
"Niin tais käydä", mä huokaisin, "voi hélvetin hélvetti. Onko Enni vielä siellä keittiössä?"
"Siellähän se taitaa olla", Miksu tuumasi ja hörppäsi kaljaa. Sen kädet tärisi. "Huutakaa sit mielellään aika hiljaa, mulla on pääkin kipee."
"Asia selvä, herra darrasankari", mä sanoin ja hymyilin väsyneesti, "mä meen nyt sinne."
"Onnea matkaan, herra pyromaani", Miksu sanoi, ja teki asennon. Mä kompuroin ovesta sisään, ja suunnistin keittiöön. Pöydän ääressä istui Olavi, Kari, Joni, Laura ja Enni. Laura istui Olavin sylissä. No. Se oli oletettavissa. Enni ei katsonut muhun päinkään, joi vaan kahvia.
"Huomenta, Ville!" Olavi morjesti. Sillä oli haava poskessa ja mun faijan kylpytakki päällä. "Otatsä kahvii?"
"Voin mä ottaa", sanoin sitten, ja istuin pöydässä vapaana olevalle tuolille ja koitin tavoittaa Ennin katsetta. Se ei katsonut muhun. Olavi länttäsi mulle kahvimukin eteen, ja mä hörppäsin siitä. Olavi tarkasteli mua, ja katsoi sitten Joniin, joka kaivoi hupparintaskusta leijonapullon ja vieritti sen pöydän halki mulle. Mä otin sen kiitollisena vastaan ja lorautin kahvin sekaan vähän.
"Enni", mä aloitin vaimeasti, "voitasko me jutella?"
"Meillä ei oo varmaan kauheesti juteltavaa", se tuumasi tylysti, "mä soitan Eemelin kohta hakemaan mut kotiin."
"Eikö me voitas oikeesti vaan puhua jossain?" mä pyysin anovasti. Koskaan ennen en ollu alentunu tälläseen, mutta mä en halunnut, että tää menis tähän. Mä en ollut pettänyt Enniä, mitään ei ollu tapahtunu, mä halusin, että se suutelis mua taas, vetäis litsaria poskelle ja sanois mua pyromaaniks. Mä halusin Ennin takasin, vaikka se oli karannut vasta vähän matkan päähän. Siinä oli kuitenkin vaara, että se karkaisi kokonaan kauas vuorten taa, eikä enää palais takasin.
"Riippuu missä", Enni sanoi, ja suostui nyt jopa katsomaan muhun. Sen tummat silmät oli kovat ja kylmät. Mä näin kuinka pettynyt ja loukattu se oli. Se ihan varmasti luuli, että olin mennyt sänkyyn Jonnan kanssa. Vaikken oikeesti ollu. Mä en enää ikinä jois. En ikinä. Jos se meni tälläseen.
"Jos mentäs vaikka ajelulle?" mä ehdotin sitten. "Ajettais jonnekin rauhalliseen paikkaan."
Laura kiehnäsi Olavin sylissä, Kari vaan pyöritti lusikkaa kahvikupissa. Tunnelma oli seisahtunut. Olohuoneesta kuulu vaimeeta puhetta, oletin että osa porukasta nukku siellä. Kello oli vasta ykstoista aamulla. Mä en tienny, koska olin menny nukkumaan, mutta varmaan lähempänä aamua.
"Enni, mä haluan oikeesti puhua sun kanssa", mä sanoin, ja katoin sitä suoraan silmiin. Se ei sanonut vielä hetkeen mitään, joi kahvin loppuun, ja nousi.
"Okei. Lähetään. Mä vaihdan vaatteet ja mennään."
Se helpotti mua edes vähän. Mä puin hupparin lisäks t-paidan päälle ja pistin kengätkin jalkaan. Enni oli valmis nopeasti, se oli heittänyt päällänsä olleen mun paidan mielenosoituksellisesti vessanpönttöön. Onneksi puhtaaseen sellaiseen. Käskin Olavin kerätä sen sieltä, ja lähin ulos mopolle. Enni seisoi jo siellä, se oli kammannut hiukset ja laittanut vähän meikkiäkin. Se oli kaunis. Kaunis niinkuin aina. Mä käynnistin mopon, ja se hyppäs kyytiin. Mä en tiennyt pihatietä kaasutellessani vielä, että mihin me ajettais. Mutta lopulta mä päätin ajaa mettään, sinne, missä ne vanhat autovanhukset oli, jossa mä ja Enni oltiin meidän edellinen riitakin selvitelty. Siellä oli rauhallista ja sinne se Eemelikin osas ajaa, jos Enni ei suostuis puhumaan mun kanssa tai me ei saatais asioita selvitettyä ja se haluais veljensä hakemaan ittensä pois.

Mä pysäytin mopon metän laitaan, jätin kypärän viereen, ja seisoin tiellä. Enni seurasi mun esimerkkiä, ja jäi seisomaan mua vastapäätä. Me katottiin toisiamme hetki hiljaa, Ennillä oli kädet puuskassa, ja sen tummissa silmässä oli víttuuntunut katse. Eikä ihme. Samanlainen ilme mulla oli varmaan ollut, kun näin sen suutelemassa Ilaria himansa portailla.
"Anna tulla sitten", Enni tuhahti ja katsoi mua, "puhu suus puhtaaks."
"Sä käsitit väärin", mä töksäytin, ja sytytin tupakan, koska hermostutti niin vítusti.
"Ja mitä mä käsitin väärin? Halusit verestää vähän vanhoja muistoja eksäs kanssa vaikka tuore tyttöystävä oli samassa talossa?" Enni puuskahti.
"En", mä totesin ja vedin hatsin kädet vapisten, "mun ja Jonnan välillä ei tapahtunu mitään. Ei hélvetti mitään."
"Mistä mä voin tietää että sä puhut totta? Te nukutte vähissä vaatteissa vierekkäin.. ja mitään ei tapahtunu? Sä olit illalla niin kännissä, että mitä tahansa ois voinu tapahtua ja kenen kanssa tahansa", Enni äyski mulle loukkaantuneeseen sävyyn.
"Kysy vaikka Jonnalta!" mä ärähdin. "Miksu riisu siltä housuja mutta sammu kesken kaiken. Ja sitten me tanssittiin ja se tuli mun viereen nukkumaan. En mä tiedä, missä sä olit sillon jos et kerta ollu näkemässä."
"Juttelin Lauran kaa myöhään illalla partsilla", Enni vastasi, "ei hélvetti, en mä tiedä uskonko mä sua." Sanojensa jälkeen se puisteli päätään ja huokaisi.
"Siinä ei tapahtunu mitään", mä vastasin ja jatkoin röökin polttamista, "Enni, usko mua. Mä en koskaan vois pettää sua. En ikinä."
"Ja miks muka?" se kysyi ja katsoi mua tummanruskeilla silmillään.
"Koska sä oot mun elämäni nainen", mä sanoin oltuani hetken vaiti. Mun ääni oli karhea ja rööki vapisi mun kädessä. Enni jäi katsomaan mua, mutta sen ilme oli erilainen. Hämmentynyt. Mutta ehkä onnellinen. Jos osasin tulkita sen ilmettä oikein.
"Ja miten mä voin olla varma, että sä todella tarkotat tota?" se sanoi hiljaa, ja katto maahan. Mä tumppasin röökin, ja käännyin selin.
"Luottamalla muhun", mä sanoin sitten, ja harpoin autovanhusten luo. Ei hélvetti, jos Enni ei luottanut muhun, mä menettäisin sen. Mä rakastin sitä. Víttu. Myönsin sen nyt vihdoin itelleni. Se todella taisi olla mun elämäni nainen. Koirahullu, mustasukkanen idiootti. Mutta mä rakastin sitä ja halusin sen lähelleni. Mä en ikinä ois voinu pettää sitä. Mun olo oli hutera, ja sitten mä menin niiden autojen luo. Sen yhden takakontissa oli bensakanisteri. Mä otin kanisterin, avasin sen, ja roiskin bensan kaiken kolmen auton päälle. Ja taskussa mulla oli tulitikut. Yks raapasu, ja tarkkaan tähdätty heitto. Ja taas mä katselin, kuinka liekit roihahti bensan voimasta. Autojen moottoreissa oli vielä vanhaa bensaakin. Ne rätisi ja roihusi. Mä juoksin pois niiden luota. Sinne, missä Enni oli. Mopo oli onneks tarpeeks kaukana. Tuli saattais kyl sytyttää puutkin, mut sitten pitäis vaan ajaa pois. Hélvetti. Mä harpoin Ennin luo ja liekit roihusi kauempana.
"Ville", Enni älähti ottaen pari askelta mun luo, "mitä sä oot tehny?"
"Sytytin autoja tuleen", mä totesin sitten, "yhtä hyvin mä voin olla linnassa, jos sä jätät mut nyt."
"Älä viitsi", Enni parkaisi, "hélvetin typerys."
"Niin oot säkin jos et usko mua", mä sanoin.
"Ehkä mä oon typerys", Enni sanoi, "mutta mä uskon sua."
Se tuli lähemmäs ja tarrasi mua kauluksista.
"Sä et voi sytytellä paikkoja tuleen! Sä joudut linnaan", se sähähti sitten.
"Ihan sama", mä sanoin, "pyromaani ei voi itelleen mitään."
Autot roihusi ja Enni tuijotti mua ja silläkin oli liekit silmissä.

----------------

E

Ville oli vienyt minut metsään ja sytyttänyt autovanhukset tuleen. Maasto oli kuivaa, koko metsä saattaisi syttyä Villen takia tuleen. Minä puristin sen kauluksia ja tuijotin jätkää silmiin vihaisena ja sekavana, krapulaisenakin. Eilinen oli mennyt minultakin yli, mutta en sentään ollut mennyt nukkumaan eksäni viereen. Ilaria ei ollut kylläkään edes näkynyt bileissä, mutta vaikka se olisi siellä ollutkin, se olisi saanut minulta vain turpaan. Minä olin Villelle niin vihainen, että olisin mielelläni sysännyt sen autojen sekaan palamaan hengiltä ja tuhkat heittänyt jätelavalle, mutta jostain syystä vihani alkoi laantua. Ville oli sanonut, että olin sen elämän nainen. Sitten se oli mennyt sytyttämään ne autot tuleen. En voinut muuta kuin uskoa sitä, ja halusin uskoa, koska kyllä kai minunkin oli myönnettävä, että Ville taisi olla elämäni mies. En halunnut oikeasti pois sen läheltä, mutta olin luullut, että se pérkeleen pyromaani, johon taisin olla rakastunut, oli pettänyt minua jonkun halvan lúntun kanssa, joka oli kaiken lisäksi lenkkikaverini. Ville ei kuitenkaan ollut pettänyt minua... ja se oli helpottavampaa kuin mikään ikinä. Päästin irti Villen rinnuksista ja käännyin selin puistellen päätäni.
"Et sä voi sytyttää paikkoja tuleen, oikeesti!" sanoin ja käännyin taas jätkän puoleen. "Varsinkaan täällä! Koko mettä palaa kohta!"
"Tää keskustelu on käyty jo sataan kertaan!" Ville sanoi sitten. "Soita palokunta!"
"Hei, mä en sun rovioitas ala sammuttelemaan", sähähdin sitten, "herra on hyvä ja soittaa ihan itse! Me tullaan mettään selvittämään meidän asioita - ja mitä sä teet, sytytät autoja tuleen!"
"Vähemmästäkin sitä menee ihminen sekaisin kun syytellään ties mistä", Ville vastasi tuimana.
"No kai sitä vähemmästäkin tulee epäilyksiä kun löytää poikaystävänsä makaamasta eksänsä kyljessä kiinni!" minä vastasin sitten happamana.
"Mun ja Jonnan välillä ei tapahtunu mitään", Ville ärähti, "kuinka monta kertaa se pitää sanoa?"
"Aika monta", minä tokaisin, "mitäs menit nukkumaan sen kanssa. Tai tekemään jotain muuta."
"Voi hélvetin hélvetti, eiks me sovittu tää jo kerran?" Ville kysyi ja astahti lähemmäs.
"Ehkä, mutta tää alko ihan muusta tää tappelu", sanoin ja tuijotin Villeä silmiin.
"Miks me tapellaan koko ajan?" Ville kysyi sitten ujuttaen kätensä niskaani ja vetäen minut lähemmäksi itseään. Minä tuijotin jätkää tiivisti silmiin.
"Koska sä oot pérseestä", minä vastasin ja peruutin, ja Ville peruutti myös kohti tien reunaa.
"Niin säkin", Ville totesi, "ei sun kaa voi keskustella. Alat heti riehua."
"Ja sä alat sytytellä tavaroita ja rakennuksia tuleen", sanoin sitten, "ei hélvetti, mitä mä oikeesti näen sussa?"
"Ja mitä mä sussa?" Ville sanoi. "Hélvetin mustasukkainen riidanhaluinen koirienrakastaja.."
"Vítun mustasukkainen pyromaaninen kaljanystävä", vastasin. Sen jälkeen me ei sanottu mitään. Me oltiin asteltu ihan tien reunaan, ja sitten Ville painoi huulensa huulilleni. Vastasin suudelmaan, joka oli omistava ja kova. Liu'utin kynteni Villen niskaan ja painoin ne siihen. Jätkä painoi minut tiiviisti lähelleen, ja sitten me kaaduttiin kanervikkoon niin että humahti. Savun haju tunkeutui sieraimiin ja autonromut räsähteli ja risahteli kauempana, muutaman sadan metrin päässä. En ollut vieläkään leppynyt. Olin yhä vihainen Villelle. Ja siksi aloin repiä siltä hupparia pois. Sitten pysähdyin hetkeksi.
"Ville", sanoin ääni käheänä, "ne autot palaa."
"Mitä sitte?" Ville tokaisi, ja tarttui farkkucaprieni vyöhön ja avasi sen vauhdilla.
Meidän otsat oli vastakkain ja me tuijotettiin toisiamme uhmakkaasti silmiin maatessamme kanervikossa. Revin Villeltä t-paidankin pois ja vedin oman toppini pääni yli. Nakkelin vaatteet jonnekin lepikkoon, enkä välittänyt víttuakaan siitä, että ne meni likaisiksi. Sitten tartuin Villeä niskasta ja painoin taas kynnet kiinni siihen. Ville veti housut jalasta ja painautui ihan kiinni minuun. Maassa oli likaista, siellä oli nurmikkoa ja kasvoi kanervia. Kumpaakaan meistä ei kiinnostanut edes se, että ne autot oli liekeissä ihan lähellä. Me maattiin ensimmäisen kerran keskellä metsää. Kanervat ja varvut meni lyttyyn meidän alla, harmaat farkkucaprini tuli ruohikosta ihan vihreiksi ja Villen nilkoissa olevista farkuista putoili tulitikkuaskit ja röökit pitkin metsikköä. Lopulta Ville makasi päälläni. Minulla oli kynnet yhä sen niskassa kiinni. Siihen jäisi varmaan jälkiä. Ville hengitti syvään, minä hengitin sen kanssa samaan tahtiin. Savu tuoksui yhä lähempänä ja liekki nuoli jo autojen vieressä olevia puita.
"Enni", Ville sanoi sitten, "mä taidan olla rakastunut suhun."
"Kuule Ville", vastasin, "niin mäkin suhun."
Me maattiin vielä hetki paikallaan päällekkäin, hengittäen samaan tahtiin. Sitten me noustiin, keräiltiin vaatteet ja puhdisteltiin itseämme kaikesta siitä páskasta mikä maasta oli tullut. Siinä samalla tajusin, että eilen kaikkien bileissä heittämä oletus oli tullut todeksi tänään. Ei hélvetti, me oltiin kuin oltiinkin harrastettu seksiä keskellä metsää. Ja taustalla roihusi kolme vanhaa autoa räjähdyspisteessä.
"Soitan sen palokunnan", tokaisin sitten sukien hiuksiani, ja näpyttelin puhelimesta 112. Ville keräsi röökinsä ja muut romppeensa maasta. Selitin tilanteen, ja ne lupasi lähettää auton paikalle. Pyysivät jäämään odottamaan palokuntaa, mutta ei me jääty. Me vedettiin kypärät päähän ja lähdettiin ajamaan pois. Ville ei jättänyt mitään todistusaineistoa paikalle. Ainoa jälki siitä, että me oltiin oltu siellä, oli se, että lepikossa oleva kanervikko oli taipunut muutaman metrin alueelta kaltevaksi.

Ville ajoi tuhatta ja sataa takaisin niiden kämpille. Me käveltiin vaiteliana sisälle, istuttiin olohuoneen sohvalle, jossa porukka keräili itseään. Me oltiin oltu vain tunti poissa. Risto istui nojatuolissa, ja Silja nojasi kuolleen näköisenä siihen. Risto katsoi meitä vähän oudosti. Pian olkkariin saapui Repe, jolla oli juustosämpylä kourassa. Se katsoi meitä kulmat kurtussa, kunnes sen ilme vaihtui voitonriemuiseksi. Ville mulkaisi kuitenkin Repeä sen verran varoittavasti, että jätkä oli ihan vaiti, ja istahti vain lattialle syömään juustosämpyläänsä virnistellen silloin tällöin kuitenkin meidän suuntaan. Soitin Eemelille, ja pyysin sen hakemaan. En halunnut ajeluttaa Villeä enää enempää, ja halusin selvitellä ajatuksiani kotona. Eemelin ajaessa pihaan nousin sohvalta. Ville seurasi minua ovelle.
"Nähdäänkö me vielä myöhemmin tänään?" se kysyi, ja katseli minua.
"Joo. Voin vaikka soitella", sanoin sitten.
"Ei kai me olla enää riidoissa?" Ville kysyi haroen hiuksiaan, ja sen tummasta tukasta ropisi taas ruohonkorsia, ja minulla oli pokassa pitelemistä.
"Ei varmaan", totesin sitten, ja suutelin jätkää, "älä joudu hankaluuksiin. Ja anteeksi siitä sun paidasta, jonka heitin sinne pönttöön."
"En, ja ei se haittaa. Olavi pelasti ja kuivatti sen", Ville lupasi virnistäen, "nähään."
Kävelin kuistin portaita alas. Olin heittänyt Villen paidan raivopäissäni pönttöön. Minun oli tehnyt toisaalta mieli polttaa se, mutta se olisi ollut kunnianosoitus pyromaanipoikaystävälleni, jolle olin ollut sinä hetkenä aivan sáatanan vihainen. Nyt vihani oli kuitenkin laantunut. Minun ja Villen välienselvittely ei ollut kyllä sujunut ihan tavanomaiseen tyyliin. Kävelin Eemelin kevarille rauhallisesti, ja veljenikin tölläsi minua hieman kummeksuen, muttei sanonut vielä mitään. Kerrankin Eemeli piti turpansa kiinni. Eemeli ajoi rauhalliseen tyyliinsä meille, ja minä menin sisälle käymään suihkussa ja vaihtamaan nuhjuiset vaatteeni. Otin Surun ja Dingon hihnaan, ja lähdin lenkille. Se oli yleensä paras tapa selvitellä ajatuksia. Kävelin yhden vakituisista lenkkipoluistani, ja palatessani kämpille, oli Aslak minua vastassa norkoilemassa meidän rivitalon pihatien päässä.
"Aslak, moi!" huikkasin, ja vapaana kulkevat Dingo ja Suru juoksivat liehakoiden pojan luokse. Menin itse perässä.
"Terve", poika sanoi ja rapsutteli koiria, jotka hännät heiluen pyörivät ympyrää jätkän jaloissa, "aattelin tulla kattoon, ootko kotona. Voisin tulla teille kahville, jos sulla ei oo muuta?"
"Ei oo ei", sanoin sitten, "tuu vaan. Ei ollakaan nähty hetkeen. Varmaan Olavin mökillä viimeks."
"Jep", Aslak tuumasi, kun lähdimme kävelemään meille päin, "me käytiin Lapissa ukin luona."
"Arvasinkin jotain semmosta", hymähdin, "no, auttoiko se Lapin kuumeeseen? Se taitaa olla aika vakava tauti. Miten sitä voi lievittää?"
"Se on", Aslak naurahti, "mutta kivaa siellä oli ja rentouttavaa, kuten aina. Ja Lapin kuumeeseen ei auta muu kuin Lappiin muutto. Tai ainakin se, että käy siellä mahdollisimman usein. Mut mites täällä? Mites sä ja se sun Villes?"
"Mä voin kertoa kun päästään sisään", vastasin sitten, "tulossa on nimittäin aika pitkä juttu."
"Okei. No, kerro vaan kaikki, kyllä mä kuuntelen", Aslak sanoi hymyillen, ja me astuttiin ovesta sisään kahden koiran jäljessä.

Pistin kahvinkeittimen päälle. Eemeli ei aavistanut, että Aslak oli tullut juorujen perässä, joten kyyläveljeni meni leikkaamaan nurmikkoa takapihalle. Aslak istui pöytään, ja tarjosin sille donitseja, joita äiti oli eilen näemmä leiponut. Kun kahvi oli valmista, kaadoin meille molemmille kupilliset ja kävin itsekin istumaan. Join yleensä mieluummin teetä kuin kahvia, mutta tänään oli vähän poikkeuksellinen päivä ja kahvikin kelpasi minulle. Aslak söi donitsiaan, ja katseli minua kaikkitietävillä sinisillä silmillään.
"No, kerro nyt", se kehotti sitten, "mä nään, että jotain on selkeesti tapahtunut."
"Aika hélvetisti on tapahtunut", huokaisin sitten, ja hörppäsin kahvia, "mistäköhän mä ees alottasin?"
Listasin Aslakille kaikki tapahtumat siitä alkaen, kun se oli ollut kanssamme mökillä. Siihen kuului varastopoltto ja paljon muuta. Ja viimeisenä eilisen ja tämän aamun tapahtumat.
"Ja sitten Ville heitti meidät metsään selvitteleen välejä ja sytytti kolme vanhaa autonrämää tuleen", sanoin lopulta puistellen päätäni. Aslak kohotti kulmiaan.
"Oho", se tuumasi, "no, mitäs sitten? Suutuitko sä?"
"Suutuin, tietysti", vastasin, "huudettiin ja sätittiin puolin ja toisin ja.."
"Ja mitä?" Aslak kysyi kallistaen päätään kuin utelias koirapentu.
"Ja hässittiin keskellä metsää. Jos näin kaunistelematta saa sanoa", tokaisin sitten irvistäen.
Aslakin ilme oli näkemisen arvoinen.
"No... johan", se totesi sitten hämmentyneenä hörpäten kahvia kuin laannuttaakseen yllättynyttä oloaan. "Teillä on... mielenkiintoinen suhde."
"Vähän liiankin mielenkiintoinen", huokasin sitten, "enkä tiiä, miten tästä jatkuu. Villen ja mun pitäis esittäytyä pariskuntana illanistujaisissa täällä."
"Se voi olla aika jännää ton jälkeen", Aslak tuumasi päätään pyöritellen, "huh huh."
"Sanoppa kuule muuta", myötäilin sitten sipaisten muutaman hiussuortuvan ojennukseen, "tää kesä on ihan omituinen. Ihan häiriitynyt."
"Sama pätee varmaan Villeenkin", Aslak nauroi, "omituinen ja häiriintynyt."
"Totta", hymähdin, "mutta se on puoleensa vetävä ja.. musta tuntuu, että se on mun elämäni mies."
"Sitten sitä ei kannata haaskata", Aslak tuumasi, "koitat sen kanssa. Jos teidän suhde toimii, niin mikäs siinä. Ja rehellisesti sanottuna, Enni.. mä oon tuntenu sut ala-asteelta saakka ja nähnyt sut niin Markuksen, Jonin kuin Ilarinkin kanssa.. mutta mä en oo koskaan nähny sua noin aidosti ihastuneena. Kaikki sun tunteet Villeä kohtaan näyttää puhtaasti aidoilta ja sydämestä tulevilta."
"Älä muistuta Jonista", parkaisin sitten. Joni oli ollut yksi poikaystäväni, äärimmäisen ripustautuva tyyppi ja omistushaluinen. Onneksi Ville ei ollut tippaakaan sellainen.
"Unohda nyt ne kaikki edelliset, mainitsin ne vaan ohimennen", Aslak nauroi, "ja muista, mitä mä sanoin. Mun pitää nyt varmaan lähteä, me ollaan menossa Ninnin kanssa leffaan.
"Kai te seurustelette jo?" utelin sitten ohimennen noustessani yhtä aikaa Aslakin kanssa pöydästä.
"Ei", poika hymähti hieman surullisesti, "mutta saa nähdä, saa nähdä.. josko tänä kesänä sitten."
"Olis kyllä jo aikakin", hymyilin ja saatoin ystäväni ovelle. Aslak lähti kävelemään kotiinsa päin, ja minä jäin sisälle pyörimään toimettomana astellen ympäriinsä kuin huoneeton tonttu.

----------------

V

Porukka alkoi vähitellen valua meiltä pois. Miksu ja Olavi jäi mun seuraks siivoomaan - meidän kämppä oli aika kamalassa kunnossa. Me keräiltiin pulloja ja tölkkejä pitkin kämppää, ja annoin ne Miksulle - se oli aina persaukinen ja tartti kuitenkin rahaa. Miksu oli yöllä myös oksentanu mun vanhempien makkarin lattialle, ja mä pistin sen siivoomaan ne yrjöt ja imuroimaan koko kämpän siitä hyvästä. Muut oli sentään onnistuneet laattaamaan vessaan - ja hyvä niin. Mun porukat tuli tänään himaan, enkä mä halunnu, että ne näkis kämpän ihan kamalassa kunnossa. Ei tää kuitenkaan ollut oikeestaan mun talo, joten mun mielestä oli ihan kohteliasta pitää se asiallisessa kuosissa, kun mut nyt kerran oli porukoiden talonvahdiksi uskallettu jättää. Me kerättiin myös kaikki roskat kämpästä. Niitä tuli varmaan melkeen neljä jätesäkillistä - pahvimukeja, kaljalavojen pahvipáskoja, pizzalaatikoita ja mitä lie. Se kerto jo aika paljon siitä, kuinka sotkunen Lokkikallion juoppojengi osas olla. Tai no, kuinka sotkusia me osattiin olla, sillä kai mäkin siihen juoppojengiin sitten kuuluin. Hyviä tyyppejä ne oli, ei siinä mitään. Me raahattiin Miksun kanssa jätesäkit meidän roskakatokseen. Mä olin ajatuksissani. Mä mietin Enniä - yllätys. Eilinen vaan pyöri mun päässä. Miten tää kaikki oli menny tähän? Miten mä olin voinu rakastua ihmiseen, jota mä olin aluks vaan vältelly ja inhonnu? Kaikki oli niin sekavaa, eikä eilinen viinanjuonti ainakaan ollu yhtään auttanut asioita. Kun mä heitin viimesen jätesäkin jätelootaan, mä ihan ajatuksissani kaivelin taskusta sytkärin, ja aloin räpläämään sitä. Miksu tuijotti vieressä kulmat kurtussa.
"Ville, älä ees aattele", se tokas sitten, ja mä havahduin.
"Mitä? Aattele mitä?" mä kysyin hölmistyneenä sytkäri kädessä.
"Älä nyt ala polttamaan tota, kun me just saatiin kaikki roskat kerättyä sinne", Miksu virnuili.
Ai. Sitä.
"En mä aatellutkaan", mä töksäytin sitten, ja lähdin kävelemään roskakatokselta pihatieltä talolle päin. Miksu seurasi mua, yhä kulmat kurtussa, mietteliäs ilme kasvoillaan. Me käytiin istumaan meidän talon portaille, ja sytytettiin tupakat.
"Sun ja Ennin välillä tais käydä vähän muutakin ku se Jonna-episodi", Miksu totesi sitten. Se oli jaksanu istua portailla paikoillaan ehkä puoli minuuttia, nyt se taas pyörähteli portailla ja roikkui kaiteella ku joku hélvetin ADHD-apina.
"No joo", mä myönsin sitten, ja edellisen röökin palaessa loppuun kaivon askin esiin ja otin toisen, "kävihän siinä vähän kaikenlaista."
"Anna tulla", Miksu sanoi sitten, ja kattoi mua pää kallellaan kuin utelias koiranpentu. Mä hymähdin vaan, ja vedin pari hatsia röökistä, ennen ku sanoin mitään.
"Saitko sä sen selätettyy?" Miksu heitti sitten vitsillä, mutta mun ilme kertoi sille enemmän kuin tuhat sanaa, ja siitähän se vasta villiinty. Se hyppi portailla ja meinas lentää kaiteen yli mun mutsin kukkaistutuksiin.
"Ei hélvetti, Ville, víttu mikä pukki sä oot!" se nauroi sitten, ja läimäisi mua toverillisesti selkään. "Mä tiesin, mä arvasin!"
"Mitä sä arvasit?" Olavi kysyi. Se tuli ovesta pihalle röökille selkeän uteliaana. No voi hélvetti. Sen siitä sai, kun omisti liian uteliaita kavereita.. ei ne kyllä vetäneet vertoja sille Ennin kyttääjäveljelle, mutta aika läheltä liippasivat kuitenkin.
"Että Ennille ja Villelle tulee vielä jotain", Miksu mylväisi sitten.
"Oho, no niin! Sitähän mäkin sanoin", Olavi nauroi, "varis ja kyyhky."
"Olavi, turpa kiinni", mä tiuskaisin sitten, mutta virnuilin kuitenkin, "vihaan noita sun lintujuttujas. Ihan pseudotiedettä!"
"No mutta oikeessa me oltiin Miksun kaa silti", Olavi sanoi, ja istui mun viereen portaalle Miksun yhä sählätessä omiaan seisaaltaan, "no, koska te alatte seurustella?"
"Me seurustellaan jo", mä sanoin sitten, ja jätkien ilmeet ois pitäny saada tallennettua.
"Ja millon sä aijoit kertoo tän sun parhaille kavereille?" Miksu meuhkasi, ja tönäs mua leikkisästi kylkeen, "Kauanko te ootte seurustellu ilman että me tiedetään mitään?"
"Eilisestä saakka", mä nauroin sitten, ja jätkiä hymyilytti.
"Ei hélvetti. Oot sä kyllä aika jätkä", Olavi totes puistellen päätään.
"Ja liittyy tähän vielä yks juttu", mä sanoin sitten, "mutta jos mä sanon sen, lupaatte ettette naura."
"Okei, me luvataan", Olavi vannoi, ja vilkaisi Miksuun.
"Mä en kyllä voi luvata mitään", se virnuili, mutta mä vaan näytin keskisormea sille.
"Ennin porukat haluu tavata mut ja mä meen niille syömään", mä totesin sitten. Olavi ja Miksu repes nauramaan. Víttu, mä arvasin, että tässä kävis näin!
"Ville, unelmien vävypoika anoppilassa käymässä!" Miksu hirnui. "Älä huoli, voitat varmasti ne Ennin vanhukset puolelles!"
"Joo, ja kohta tanssitaan jo häitä", Olavi virnuili, "varo sitten, ettet vaikka polta niidenkin roskakatosta.."
"Haistakaa nyt jo páska", mä naurahdin sitten. Kieltämättä mua hirvitti ajatus siitä, että mun pitäis mennä Ennin porukoiden kanssa syömään, mutta kyllä kai siitä hengissä selviäis. Jos ei, Olavi ja Miksu tietäis kyllä, minkälaiset hautajaiset mä haluaisin.. mutta eipä kai Enninkään porukat purematta nielleet.

Olavi ja Miksu lähti, ja me luvattiin soitella vielä tänään. Valtteri ja Viltsu ilmestyi kanssa kotiin, ja ne oli ylpeitä siitä, kuinka siistissä kunnossa kämppä oli. Me istuttiin Valtterin kanssa kahvikupit kourassa pöydän ääressä, ja Viltsu huseerasi omiaan ympäri keittiössä tanssahdellen samalla. Radiosta tuli sen lempibiisi, Juice Leskisen Viidestoista yö. Vaikka Viltsun ulkonäkö antoi ehkä jonkinlaisen rokkarivaikutelman, se oli aina tykänny Juicesta, ihan pennusta asti. Sen kuolema oli ollut sille aika kova juttu. Viidestoista yö oli itsesäälisen Suomen kansan yksi tunnusbiisi. Ja kieltämättä munkin mielestä se oli hélvetin hieno biisi.
"Pitäsköhän meidän leipoa niille jotain?" Viltsu mietti ääneen, nojaten tiskipöytään.
"Älä nyt liiottele", Valtteri totes, "sitä paitsi mistä me tiedetään, jos ne on vaikka päättänykin erota? Me ollaan täällä vastassa pullakahvien kanssa, että joo, juhlitaan sitä että kirjotatte eropaperit!"
"No sehän ois tavallaan sovun ele", Viltsu puolusti, "että ne pystyis eroamaan sovussa ja sillee."
"Jos nyt vaan keittäisit lisää kahvia", mä totesin, "en usko, että ne tarttee muuta."
"Mä kyllä taidan tästä lähtee", Valtteri sanoi nousten ja laittaen kuppinsa tiskialtaaseen, "sanokaa porukoille terveisiä, oli tilanne mikä tahansa. Moro."
Valtteri otti rotsinsa naulasta, ja lähti menemään. Mä jäin istumaan pöytään, ja Viltsu pisti lisää kahvia porisemaan, istuen sitten mua vastapäätä. Se tuijotteli mua siskon tietäväisellä katseella, kulmat koholla ja silmät miltei uteliaisuudesta kiiluen, ja mä tuijotin takasin.
"No?" mä töksäytin sitten, pyöritellen puolityhjää kahvikuppia käsissäni.
"Aattelin vaan, että mites se sun rakkautes kohde?" Viltsu sanoi sitten hymyillen ovelana.
"Mitä siitä?" mä kysyin, ja katsoin sitä takaisin, mitäänsanomaton ilme naamallani.
"No aattelin vaan, että kuka se on ja sillee", Viltsu hymähti, "kyllähän mun pitää tietää."
"Ja miks pitäis?" mä sanoin sitten.
"No ainahan me ollaan kaikesta puhuttu", Viltsu sanoi, "oonhan mäkin sulle kaiken kertonu."
"Niin oot kyllä", mä myönnyin, "muistan sen, kun ala-asteella olit ihan lämässä Miksuun ja roikuit meidän perässä koko ajan aina kun Miksu ja kumppanit oli käymässä täällä.."
"Ville! Älä muistuta tosta!" Viltsu kirkaisi nauraen. "Mua hävettää!"
"Ja syystäkin", mä nauroin, "kerran kun Miksu oli meillä yötä, sä hiippailit yöllä mun huoneeseen 'ettimään jotain paitaa' vaikka stalkkasit oikeesti nukkuvaa Miksua. Miksu oli ihan hädässä eikä meinannu uskaltaa tulla meille enää sen jälkeen!"
"Ville", Viltsu vaikeroi, "oo hiljaa nyt."
"Vaikka nykyään mä uskon että Miksulla ei olis mitään sitä vastaan, vaikka sä stalkkaisitkin sitä kun se nukkuu", mä kiusasin sitten pikkusiskoani, ja Viltsu läimäisi mua naamalle ilme myrtsinä, vaikka mä näinkin, että sitä hymyilytti.
"Älä nyt koita vaihtaa aihetta", se sanoi sitten vaativaan sävyyn, "tunnenko mä sen? Sen sun tyttöystävän?"
"Ei se ole..", mä aloitin, kunnes tajusin, että hélvetti, olihan se. "Tai siis on."
"Eli te seurustelette!" Viltsu hihkaisi. "Nyt, Ville, nimeä kehiin!"
"Enni Lähteensalo", mä huokaisin sitten, "en tiiä, tunnetko."
"Joo, kyllä mä sen taidan tietää", Viltsu tuumi sitten, "Lehtosen Lauran kavereita?"
"Jep", mä sanoin, "taitavat olla parhaita kavereita."
"No niin Ville, koska sä tuot sen näytille tänneki?" Viltsu naureskeli.
"Jos välillä siirryttäis suhun", mä totesin sitten kumartuen pöydän yli lähemmäs systeriäni, "kai sä olit viime yönä Eerolla, etkä missään muualla? Oon kuullu vähän juttua, että Väänäsen Arikin ois kiinnostunu susta.."
"Ville!" Viltsu parkaisi taas. "Olin ihan Eerolla, kuule. Ei mun asiat kuulu sulle."

Mä vaan virnuilin, mutten ehtiny sanoo vielä muuta, kun auton ääni kuului ulkoa. Ikkunasta näky, kuinka faijan musta bemari kaarsi pihalle niin että hiekka pöllysi. Ovi kävi, ja taas kuului auton ääntä, ja bemari kiisi renkaat hiekkaa juoksuttaen pihatietä jonnekin. Viltsun ilme muuttui aavistuksen jännityneeks, ja mä tiesin, että nyt oli joku pielessä. Pian mutsi kompuroi viininpunasen matkalaukkunsa kanssa eteisestä sisälle. Sen hiukset oli sekasin, ja meikki hutiloiden laitettu. Se jätti laukun eteiseen, ja hoippui ihan aaveen näkösenä pöydän ääreen.
"Se jättää mut", mutsi totes, "se ajaa mut ulos täältä."
Me oltiin Viltsun kanssa vaan hiljaa, mutta sitten Viltsu meni halaamaan sitä.
"Voi mutsi", se huokas, "mä laitan sulle kahvia."
Viltsu meni kahvipannulle, ja kaatoi siitä valmista kahvia mutsille kuppiin, tyrkäten sen sen eteen. Mutsi otti tärisevin käsin kiinni kupista, ja hörppäs. Mä mietin, oliko se juonu. Toivottavasti ei. Oikeastaan mä toivoin, että tää ero faijasta sais mutsin taas ruotuun. Että se lopettais juomisen, muuttais johonkin kivaan kämppään ja löytäis uuden miehen. Faija vois elää naisensa kanssa, ja mä voisin muuttaa pois kotoa ilman tappelua. Se ois hyvä.
"Kakskyt vuotta naimisissa", mutsi huokas, "ja sillä on uus nainen. Ollut jo vaikka kuinka kauan. Kuinka tyhmä ja sinisilmäinen sitä ihminen voi olla?"
Hélvetin tyhmä, sillä mä olin huomannu sen faijan uuden naisen jo aikoja sitten, ja maininnu siitä kertaalleen muutama viikko sitten sen tappelun yhteydessä, ja mutsi oli tajunnu sen vasta nyt. Mä huokaisin itsekseni, ja jatkoin nyt tyhjän Muumipappa-mukin pyörittelyä pitkin pöytää. Kohta se varmaan tippuis mun käsistä, ja menis páskaks, ja sit vítuttais vielä enemmän.
"Teidän täytyy sitten valita, kumman kanssa te jäätte", mutsi sanoi yhtäkkiä, "ettehän te kauaa joudu olemaan kummankaan hoteissa, niin isoja ootte jo, mutta vähän aikaa kuitenkin.."
"Minne faija meni?" mä kysyin sitten, ja katoin ikkunasta. Ei näkyny bemaria lähimaillakaan.
"Sen lútkansa luokse kai", mutsi äyskäisi sitten, ja nyt mä näin, että surun ja järkytyksen, pettymyksen, tilalle alkoi tulla viha. Viltsu halasi sitä uudestaan.
"Mä lähden", totesin sitten, ja nousin pöydästä, "turha ootella takasin. Mutsin ois varmaan hyvä olla nyt hetken aikaa itekseen."
"Ville on oikeessa", mutsi sanoi, ja vilkaisi Viltsua, "kiitos."
Enempää mä en jääny kuunteleen, mä vaan otin kypärän ja takin naulasta, tungin kaiken tarpeellisen taskuihin, kävelin ovesta ulos mopolle ja lähdin ajamaan. Ajatukset sekaisin mä ajoin, ja jotenkin mä harhauduin Ennin himan lähellä olevan S-marketin parkkipaikalle. Mä pysäytin mopon ovien lähelle, ja poltin pari röökiä helpottaakseni vítutusta. Sitten mä soitin Ennille, eikä mennyt kauaakaan, kun se käveli mun luokse. Sen ilmeestä näki, että se tiesi, että mua vaivasi jokin. Se tuli mun luokse ja suuteli. Enkä pistänyt sitä pahakseni ollenkaan. Se oli se mitä mä just nyt tarvitsin.
"Mikä sulla on?" Enni kysyi sitten heti.
"Mutsi ja faija eroaa", mä totesin, "ei mua se ero niin muuten, mutta se, miten aikuiset ihmiset hoitaa asiat.. faija heittää mutsin ulos kämpästä ja pyörii vaan uuden naisensa kaa. Pistää vihaks."
"Ymmärrän", Enni tuumi sitte, "mut ollaanko me sitten hoidettu meidän suhdetta yhtään sen fiksummin?"
"Eipä kai", mä hymähdin, "heitelty teetä toisten syliin ja pistetty paitoja vessanpönttöön.."
"Ja tönitty toisia järveen ja polteltu taloja ja vedetty eksiä turpaan", Enni jatkoi hymyillen, "muuten, mun pitikin just soittaa sulle. Porukat haluais sut syömään meille nyt kohta."
"Oho", mä totesin, "mikä ajoitus."
"Joo", Enni tuumas, "ei sun oo pakko tulla, kyllä mä ymmärrän, jos sä haluut nyt vaan sulatella tota sun porukoiden juttua."
"Ei", mä sanoin, "kyllä mä voin tulla. Saan ainakin muuta ajateltavaa. Mä jätän vaikka mopon tähän, ja mennään."
"Okei", Enni sanoi, "mun porukat on vähän.. uteliaita sitten. Äläkä välitä Eemelistä."
"Joo", mä sanoin, "eiköhän me hengissä selvitä."
Ja niin me käveltiin Ässältä suoraan surman suuhun, eli Ennin kämpille.

----------------

E

Vanhemmilla oli tosiaan täydelliset ajoitukset aina. Juuri muutama tunti ennen Villen soittoa ne keksi, että hei, se Ennin kaverihan voisi tulla juuri tänään meille syömään! Isäni oli tohkeissaan laittamassa peurapaistia, ja äiti väsäsi punaviinikastiketta ja grillasi metsäsieniä. Kunnon gourmetruokaa. Yleensä me syötiin kaikkea ihan tavallista, mutta molemmat vanhempani pitivät ruuanlaitosta, joten välillä tuli näitä ylilyöntejä, kuten nyt. Isä oli saanut serkultaan Latelta sen ampumaa peuraa, ja nyt se oli aivan välttämätöntä ottaa pakkasesta ja tehdä, semmoisen reseptin oli Lähteensalon Esa nähnyt jossain ruokasivustolla netissä! En ollut vielä pariin tuntiin saanut soitettua Villelle, olin vaan koittanut vakuutella porukoita siitä, että ei se varmaan näin lyhyellä varoitusajalla ehtisi tulemaan... äiti vaan hössötti että no, tuskinpa se poika niin kiireinen on, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin soittaa. Ville ehti tosin ensin, sattumalta se oli karannut vanhempiensa erokriisiä meidän läheiselle S-marketille.. kuin kohtalon oikusta. Kohtalo tuntui useasti puuttuneen meidän suhteeseen. Jo alussa se oli kerta toisensa perään saattanut meidän samoihin paikkoihin, vaikka me ei aluksi voitu hädin tuskin katsoa toisiimme. Siksi tämä meidän suhde olikin niin outo... mutta ei sille voinut mitään, jos rakasti toista ihmistä, vaikka se olikin ärsyttävä, kyttiä pakoon mopolla ajava, ketjupolttava pyromaani. Johdatin Villen oikopolkua pitkin rivitaloalueelle, jonka sijainnin se kyllä hyvin tiesi jo ennestään. Ulko-ovella vielä pysäytin sen, ja katsoin sitä silmiin.
"Ootko sä varma että sä haluat tulla? Mä voisin kyllä keksiä jonkun selityksen, ettet sä päässy tulemaan", sanoin sitten tarttuen sitä käsistä. En halunnut pakottaa Villeä esiintymään vanhemmilleni. Me oltiin seurusteltu vasta siitä asti, kun vanhemmat oli keksineet tämän idean, eli pari päivää. Tietysti en pistänyt sitä laisinkaan pahakseni, jos rehellisiä oltiin, mutta en tiennyt, miten Ville suhtautui. Ehkä se oli tullut nyt katumapäälle, kun piinaava illallinen Lähteensaloilla lähestyi, mistä sitä tietää. Ilari oli ainakin kärvistellyt tuntikaupalla, ennen kuin se oli suostunut näyttäytymään porukoilleni.. Villessä uskoin tosin olevan sata kertaa sen verran miestä, mitä Ilarissa oli ollut tai tulisi koskaan olemaan.
"Totta kai", Ville sanoi, ja silitti hiuksiani, tosin ei mitenkään ällöttävän romanttisella tavalla, vaan perinteisen suomalaisen miehen tyyliin hieman vaivaantuneena, "ei tästä nyt enää voi perääntyä."
"Älä sitten oikeesti välitä siitä, mitä porukat puhuu", huokaisin, "kyllä mä uskon, että tää menee ihan hyvin mutta.."
"No, sitte ei muuta ku menoks", Ville sanoi, ja pöyhäisi vähän hiuksiaan parempaan asentoon, ja astui ovesta sisään. Minä irvistin itsekseni, ja astuin pojan perässä kotiini sisään.
"Äiti! Ville tuli", huikkasin sitten, ja potkaisin kengät jalastani Villen tehdessä samoin. Olihan Ville ennenkin meillä käynyt, mutta nyt siellä oli porukat kotona, ja se käänsi tilanteen täysin päälaelleen. Ei me ehditty kävellä kuin keittiöön, kun Eemeli tuli vastaan kantaen viinipulloa ulos.
"Aronen moro", se morjesti Villeä, ja läppäisi ylävitosen Villen kanssa, kadoten sitten pihalle päin, "me syödään ulkona. Vanhuksien mukaan on niin hieno ilmakin!"
Niine hyvineen Eemeli katosi viinipullo kourassaan takapihalle, jossa meillä oli pieni pöytä. Vaikka me asuttiinkin rivitalossa, takapiha oli suhteellisen tilava, ja sinne mahtui sekä pihakeinu, että grilli ulkopöytineen. Arvelinkin, että porukat tahtoi syödä ulkona - aurinko paistoi täydeltä terältä, ja kesä oli parhaimmillaan. Pian äiti ilmestyikin takapihan ovelta esiin hymy huulillaan, ja mansikkakuvioinen esiliina kesämekkonsa päällä. Minun teki mieli hakata päätäni seinään, mutta Ville otti heti tilanteen haltuun, ja lampsi äitini luo ojentaen kätensä.
"Ville Aronen moi", se hymyili, "kiva tutustua."
"Marjut Lähteensalo, Ennin äiti", äiti hymyili sitten, "mukava nähdä sinut nyt viimein! Enni ei ole oikein tahtonut kertoa mitään, mutta onneksi meillä on tuo salapoliisi perheessä, joka kertoo vanhemmillekin sitten, missä tytär oikein menee."
"Eemeli vois kyllä vähentää sitä", lausahdin sitten vaivaantuneena, mutta Ville vain virnuili.
"Joo, mun oma sisko on aika samanlainen", se totesi sitten, "mitäs meille on tarjolla tänään?"
"Ennin isä ja minä tehtiin grillattua peuraa punaviinikastikkeessa ja metsäsieniä ja perunamuussia. Ja me otetaan vähän viiniä tässä, tehän ootte alaikäsiä niin teille ei tarjoilla", äiti vitsaili ja minun teki mieli vain tunkea armaan mammani suuhun se peuranliha. Se nolasi minut ihan täysin. Villeä ei tuntunut haittaavan. Se seurasi äitiäni iloisin ilmein takapihalle, jossa isä nosteli lihoja lautaselle. Näin isäni ilmeestä, kuinka se syynäsi Villeä. Se teki aina noin. Ilari oli aikoinaan meinannut juosta isäni nähdessään heti karkuun, mutta Ville morjesti reilusti isääni, eikä ollut moksiskaan tuijotuksesta. Se teki selkeästi vaikutuksen isääni, huomasin sen taaton ilmeestä.

Se illallinen meni odotettua paljon leppoisammin. Eemeli ei kuittaillut yhtään, jutteli vaan välillä Villen kanssa mopoista ja sen sellaisesta. Ville kertoi opiskelevansa ICT-asentajaksi, ja siitäkös isäni vasta innostui, kun Ville mainitsi, että voisi haluta jatkossa olla vaikka insinööri. Isäni oli sähkötekniikan insinööri, ja hän alkoi heti mainostaa Villelle hyviä opistoja, ja melkein lupasi jo Villelle työharjoittelupaikankin omasta firmastaan. Olin lievästi sanottuna yllättynyt. Ville käyttäytyi täysin asiallisesti, eikä vaikuttanut lainkaan teennäiseltä. Minusta tuntui, että se helkkarin pyromaani jopa nautti siitä illallisesta. Minä tunsin itseni lähinnä vaivaantuneeksi, mutta samalla myös helpottuneeksi. Vanhemmat tuntuivat kerrassaan tykästyvän Villeen, ja kehuivat poikaa minulle, kun Ville ei ollut kuulemassa. Kieltämättä tämä illallinen sai minutkin näkemään Villessä ihan uusia puolia, kun tajusin, ettei se pyromaani ollutkaan vain ja ainoastaan sellainen rettelöitsijä, jollaisena olin sitä aiemmin pitänyt. Ruuan jälkeen me käveltiin Villen kanssa Ässälle. Olin ottanut kypärän mukaan, sillä Ville halusi minut mukaansa ajelemaan. Ennen kuin me lähdettiin mihinkään, Ville rapisteli tupakka-askin esiin, ja alkoi sitten polttaa röökiään hieman mietteliäs ilme kasvoillaan.
"Mikäs nyt?" kysyin sitten, katsoen poikaystääväni. "Ei kai tosta perhepäivällisestä koitunu mitään traumoja?"
"Ei toki", Ville naurahti, "sun porukat on ihan asiallisia ihmisiä. Mä vaan mietin tässä että.. jos.. samaan syssyyn sitten.."
"No, kakista ulos", totesin, ja katsoin Villeä sen kullanruskeisiin silmiin. Sillä oli nyt jotain mielessään.
"Jos tulisit käymään meillä", se töksäytti sitten, "en tiiä, onko faija kotona, mutta mutsi vois ainakin ilahtua sun näkemisestä.. se on varmaan nyt jo vähän yksinäinen ja tarttis jotain.. piristystä."
"Totta kai", sanoin sitten, "kyllä mä voin lähteä teillä käymään."
"Meillä on sitten turha odottaa mitään grillattua peurapaistia", Ville hymähti tumpaten röökin ja vetäen kypärää päähän, "hyvä jos saadaan kupilliset kahvia."
"Sä tiedät että mä pidän enemmän teestä", vinoilin sitten noustessani mopon taakse.
"Valitettavasti joo", Ville totesi, "harmi ettei se estänyt mua rakastumasta suhun."
En voinut sanoa mitään, kun Ville oli käynnisti rämisevän derbinsä, ja kaasutti pois Ässältä. Minä pidin pojasta kiinni, painauduin sitä vasten ja annoin itseni nauttia vauhdin hurmasta ja alkavasta kesäillasta. Valmistauduin myös henkisesti tapaamaan Villen äidin. En ollut koskaan nähnyt sen vanhempia - nekin olivat olleet eilen poissa kotoa. Tietysti minua vähän hirvitti astella juuri eronneen ihmisen kotiin, mutta ehkä Ville oli oikeassa, ja sen äiti tarvitsi piristystä. Niinpä me ajettiin Ässältä vauhdikkaasti omakotitaloalueelle, jossa olimme jo eilen pyörineet. Ville pysäytti mopon tuttuun paikkaan portaiden pieleen, ja kävelimme ulko-ovelle vieviä portaita sisään.
"Nyt kissatki saattaa näkyä ku ei oo niin paljoa porukkaa", se tuumasi sitten, "Liekki ja Leimu on vähän sellasia, ettei ne tykkää ihmismassoista.. toisin kun se sun koiras. Taitaa olla ku kala vedessä ihmisten keskellä."
"No joo", hymähdin sitten, "kissat on vähän erilaisia. Mä en oikein liiemmin pidä niistä."
"En ikinä ymmärrä, kuinka me voidaan.. tykätä toisistamme", Ville totesin sitten puistellen päätään, ja mua hymyilytti. Se avasi oven, ja hiippaili sisään. Kotona näytti olevan valot päällä, ja kuulin telkkarin pauhaavaan olkkarissa.
"Mutsi hoi!" Ville huusi. "Mä tulin käymään.. yhen kaverin kanssa. Mutsi!"
Sen äiti ei vastannut, ja se käveli keittiöön. Minä jätin kengät eteiseen, ja astuin olkkariin. En päässyt kynnystä pidemmälle, kun näin sen äidin. Se makasi lattialla taju täysin kankaalla, pari tyhjää viinapulloa vieressä. Syöksähdin sen viereen.
"Ville, Ville! Tuu olkkariin! Sun mutsi on tajuton!" huusin, ja Ville ampaisi paikalle.

Väistyin siitä, ja hapuilin kännykän esiin. Ville kumartui äitinsä luo, ja ravisteli sitä.
"Mutsi, mutsi, hélvetti herää!" se karjui, ja sen äiti heilahteli sen käsissä kuin hervoton räsynukke.
"Mä soitan yksykskakkoseen!" huudahsin sitten, ja näppäilin numeroita. Puhelimen tuutatessa tajusin, että pöydällä oli lääkepurkki. Kolmiolääkepurkki. Tartuin siihen, ja pyöritin purkista etiketin esiin. Hélvetti, Villen äiti oli vetänyt viinaa ja unilääkkeitä. Hätäkeskus vastasi. Siinä samalla shokissa ajattelin, että Villen kanssa heilastellessa sitä tuntui joutuvan jatkuvasti soittamaan milloin palokuntaa, milloin poliisia ja milloin ambulanssia paikalle.
"Enni Lähteensalo täällä hei", puhuin puhelimeen koettaen pitää ääneni vakaana, "täällä on keski-ikäinen nainen tajuttomana kodissaan. Ottanut väkevää viinaa ja kolmiolääkkeitä, unilääkkeitä sekaisin. Hengittää katkonaisesti."
Kumarruin puhuessani Villen äidin puoleen, ja koitin, hengittikö se. Se hengitti, mutta huohotus oli katkonaista ja minä pelkäsin, että se oli kuolemassa. Kerroin vielä osoitteen, ja ne lupasivat lähettää heti ambulanssin tulemaan. Ville ravisteli yhä äitiään, mutta minä tartuin poikaa olkapäästä, ja sain sen lopettamaan.
"Älä koske siihen", sanoin, ja käänsin Villen äidin kylkiasentoon, "jos sä ravistelet sitä, siitä voi seurata vaan huonoja juttuja."
"Voi hélvetin hélvetti", Ville kiroili, "mun ois pitäny arvata, että jotain tällästä käy. Voi vítun víttu!"
Ja samassa Villen äiti oksensi. Olin kääntänyt sen vasta muutama sekunti sitten kylkiasentoon.. jos en olisi tehnyt sitä, se olisi tukehtunut oksennukseensa. Ville oli aivan sekaisin. Ambulanssi tuli nopeasti, ja pian ensihoitajat kantoivat jo sen äidin paareilla autoon. Minä ja Ville astuimme myös ambulanssiin. En epäröinyt hetkeäkään hypätessäni paarien perässä Villen kanssa isoon autoon. En voinut jättää sitä yksin. Ambulanssissa Ville piti yhä tajutonta äitiään kädestä, ja minä tartuin poikaa olkapäistä ja olin vain sen lähellä Sen kullanruskeat silmät oli apaattiset, ja se tuijotti äitiään kalpeana ja selkeän huolestuneena. Olin vain kerran nähnyt sen samanlaisena. Silloin, kun Rasinaho miltei ajoi minun ja Lauran ylitse. Silloin se oli paikalle kaahatessaan ollut samannäköinen. En tiennyt, mitä ajatella. Se välitti perheestään.. ja minusta. Painoin pääni vasten pojan olkapäätä, kun ambulanssi kurvasi Kalliokosken katuja pillit soiden. Sairaalassa ne kuljetti Villen äidin varmaan suoraan vatsahuuhteluun. Me jäätiin käytävälle, ja soitin Villen puolesta sen isälle, joka oli mitä ilmeisimmin jättämisaikeillaan saanut Villen äidin tuohon kuntoon. Pian sairaalaan saapui Villen veli Valtteri ja sen sisko Viltsu. Isää ei näkynyt - Viltsu sanoi, että kyllä sekin tulisi, mutta myöhemmin. Minä aavistelin, että ehkä sen pitäisi vähän selvitellä päätään. Viltsu ja Valtteri lähti muutaman tunnin odottelun jälkeen etsimään lääkäriä, joka voisi kertoa, missä rouva Arosta voisi päästä katsomaan, ja minä jäin Villen kanssa istumaan sairaalan valkeiden, ankeiden käytävien penkeille istumaan.
"Se on sun ansiota", Ville totesi sitten, ja vilkaisi minuun.
"Mikä niin?" kysyin sitten.
"Se, että mutsi on ylipäätään hengissä", Ville huokaisi sitten, "sä tajusit soittaa ambulanssin ja pistää sen kylkiasentoon. Mä en kyennyt siinä tilanteessa mihinkään. Kiitti, että teit sen."
"Totta kai mä tein sen", sanoin sitten, "ei sun kaltanen jätkä ansaitse menettää äitiään. Eikä sun äitis ansaitse kuolla, ei todellakaan."
"Mä uskon, että se ei tahallaan yrittänykään", Ville tuumasi, "vahingossa se varmaan.. mä kun toivoin, että jos faija jättää sen, tää olis uus alku sille. Mutta ei. Lisää viinaa. Ja pillereitä."
"Kyllä mä uskon, että se nyt havahtuu kun se on käynyt kuoleman porteilla", lausahdin sitten, "en mä usko, että monikaan jatkaa juomista tollasen jälkeen."
"Totta", Ville sanoi, "kiitos Enni. Enni.."
"Niin?" kysyin, ja Ville kumartui halaamaan mua.
"Mä rakastan sua."
Olin hetken hiljaa. Kuului vain sairaalakuulutuksia, puheensorinaa kaukaa ja lääkärien valkeiden takkien lepatusta ja sisäsandaalien lompsottelua käytävää pitkin. Tosi romanttista.
"Niin mäkin sua."

----------------

V

Se aika, joka piti odottaa, että pääsi katsomaan mutsia, tuntui kliseisesti sanottuna ikuisuudelta. Mä vaan istuin kiinni Ennissä sairaalan penkeillä, ja Viltsu ja Valtteri istu vähän matkan päässä. Lääkäri oli sanonu niille vaan, että vielä piti odottaa, tilanne oli kriittinen. Puolentoista tunnin päästä sellanen keski-ikänen, kalju mieslekuri kuitenkin tuli meidän luokse, ja sen naamalla oli hymy.
"Minna Arosta voi nyt tulla katsomaan", se kertoi viralliseen sävyyn, "hänellä kävi uskomaton tuuri. Myrkytys oli niin paha, että jouduimme täällä sairaalassa elvyttämään hänet, sillä sydän pysähtyi ennen kuin hän ehti vatsahuuhteluun. Elvyttäminen kuitenkin onnistui, ja kaikki tarvittavat toimenpiteet etanolin ja lääkkeiden poistamiseksi on nyt tehty. Kaikki on hyvin, mutta tietysti hän on vielä hieman tokkurassa. Hän saa selviämisestään kiittää teitä, että löysitte hänet ja soititte apua niin nopeasti."
Multa meni yli puolet sen puheista ohi, rekisteröin vaan sen, että mutsi oli hélvetti soikoon hengissä. Me mentiin porukalla sinne huoneeseen, Enni tosin jäi ulkopuolelle. Se sanoi, että se ei kuulunut sinne. Se jäi istumaan sairaalan tuolille, ja sano soittavansa porukoilleen, missä meni. Mä kävelin huojentuneena siihen kusenkellertävään sairaalahuoneeseen sisään, ja nappasin tuolin Viltsun ja Valtterin esimerkin mukasesti käyden istumaan mutsin sängyn viereen. Se katseli meitä silmät puoliksi ummessa. Se oli tiputuksessa.
"Mutsi", Viltsu huokaisi, "mun ois pitäny jäädä sun seuraks."
"Ja mun", Valtteri sanoi sitten.
"Se on nyt vähän myöhäistä aatella noin", mutsi huokaisi, "mä vedin.. yli. En kestänyt niitä uutisia."
"Ei se haittaa", Viltsu vakuutti pitäen mutsia kädestä, "nyt sä oot täällä. Rauhassa. Me soitettiin faijakin tänne.."
"En mä haluais nähdä sitä", mutsi totesi kylmästi, "mutta kai se on pakko."
"Se tulee varmaan sitten huomenna", Viltsu sanoi, "sä jäät tänne ainakin yön yli tarkkailuun. Se myrkytystila oli sen verran paha."
"Oli onni että me satuttiin Ennin kaa paikalle", mä sanoin sitten, ja mutsi kallisti vähän päätään, "Enni pisti sut kylkiasentoon ja saman tien jo sä oksensitkin. Se soitti ambulanssinkin. Ilman sitä sä oisit varmaan.. kuollu. Mä en saanut tehtyä siinä tilanteessa mitään."
"Enni on Villen tyttöystävä", Viltsu hymähti sitten, ja mutsin väsyneet kasvot näytti paljon valoisemmalta kuin äsken, ja se katsoi mua samalla tavalla ku joskus ku olin ihan pikkukolli vasta. Mutsilla oli samanlaiset silmät kuten Viltsulla, mun kullanruskeita vähän tummemmat. Nyt niissä oli katse, jota niissä ei ollu näkyny pitkään aikaan. Lämmin ja onnellinen. Paljon vaadittiin, että se katse saatiin takaisin. Ihan kuolemassa asti piti käydä.
"Ville kuule", mutsi sanoi, ja viittoi mua lähemmäs. Viltsu ja Valtteri tajusi sen vihjeen, ja ne meni jututtamaan lääkäriä. Mä hiissasin tuolin mutsin pään viereen, ja kumarruin lähemmäs kuuntelemaan, "rakastato sä sitä tyttöä?"
Mä en miettiny hetkeäkään vastaustani.
"Rakastan", sanoin sitten, ja mutsi hymyili mulle. Se ei ollu hymyilly noin varmaan kymmeneen vuoteen.
"Mä sanon sulle, Ville, nyt tästä sairaalan sängyltä", se sanoi sitten, "että älä hélvetti päästä siitä tytöstä ikinä irti. Se on sulle just oikea nainen."
"Mä oon samaa mieltä", sanoin sitten, ja halasin mutsia, joka nousi varovaisesti sängyltä pystyyn halatakseen mua. Mä en ollu halannu mutsia aikoihin, enkä ollu oikeen koskaan muutenkaan piitannu perheenjäsenten halailusta, mutta se tuntu just oikeelta tähän hetkeen.
"Ja pyydä se tyttö sisään. Mä haluan kiittää sitä", mutsi sanoi, ja mä huikkasin Ennin käytävältä sisään. Se tuli, ja kätteli mun mutsia.
"Enni Lähteensalo", Enni esittäytyi.
"Minna Aronen", mutsi vastasi, "kiitos. Ilman sua mä en kuulemma varmaan tässäkään enää makais, vaan ihan jossain muualla."
"Ville tarttee äitiään vielä", Enni hymähti, "en halua, että sen tärkeille ihmisille käy mitään. Ja tietysti mä oisin tehny saman kelle tahansa."
"Sen kyllä uskon", mutsi sanoi, ja musta tuntui, että se arvioi Enniä siinä samalla. Ainahan sitä piti pojan tyttöystävää arvioida, vaikka ois just vasta elvytetty henkiin. Semmosia ne äidit vaan oli.

Me lähdettiin sairaalasta Valtterin kyydillä illalla. Sillä oli jo kortti ja auto, sellanen harmaa Peugeot, minkä faija oli kustantanu sille. Enni lupas jäädä meille yöks, ja mä olin kiitollinen siitä, vaikken sitä ääneen sanonutkaan. Valtteri heitti meijät kämpille, ja sen jälkeen se lähti viemään Viltsua Eeron luokse. En mä tienny, oliko se tulossa ite himaan yöks, tai oliko faija tulossa sinne, mutta se oli mulle se ja sama. Ainakaan faijaa ei näkynyt kotona - mä en olis välttämättä just nyt jaksanut sen naamaa yhtään. Mä kävin vaan pyörähtämässä sisällä, ja sitten me istuttiin Ennin kanssa meidän pihalle pihakeinuun. Mä sytytin röökin, ja Enni istui mun vieressä mietteliään näkösenä. Mä tyrkkäsin sen syliin vihon, johon oli tarttunut savun ja bensan haju. Sen mä olin hakenut äsken sisältä. Se oli mun vihko, johon mä kehittelin omia tarinoitani.
"Mikä tää on?" Enni kysyi, ja avasi vihon, alkaen lukea. "Täällä on kaikki, mitä sä oot polttanu."
"Joo", mä sanoin sitten, "mä kehitän niille aina uuden tarinan. Se on vähän ku.. harrastus."
"Ai niinku postimerkkien keräily tai sählyn pelaaminen?" Enni hymähti.
"No, vähän niinku", mä sanoin sitten, "toivottavasti sä et ton vihon takia pidä mua ihan hulluna."
"En", Enni hymähti, "luovana vaan. Nää tarinat.. nää on oikeesti hyviä. Mutta ei sun näiden takia tarttis oikeesti asioita polttaa."
"En mä tiedä, miks mä oon polttanu taloja ja varastoja", mä sanoin sitten, "mä en vaan arvosta sitä, että niitä hylätään. Ja mä vihaan metsän keskellä olevia autiotaloja.. ja autojakin. Ne on vaan jätetty sinne olemaan. Mä poltan ne, ja sitten niillä on tarina."
"Sä oot ihan täysi hullu", Enni sanoi sitten nauraen.
"Vielä äsken sä sanoit, että et pidä mua hulluna!" mä totesin sitten, mutta Enni vaan silitti mun poskea.
"Oot hyvällä tavalla sekasin", se sanoi, "toi on loppujen lopuks aika hellyyttävä ajattelutyyli."
"Sulla on kieroutunut käsitys siitä mikä on hellyyttävää", mä sanoin silmiäni pyöritellen, "mutta kiva että sä ajattelet noin."
Enni ei sanonut mitään. Se nojasi vaan päätään mun olkapäätä vasten, pidellen sitä vihkoa käsissään. Mä mietin hetken, ja sitten otin siitä vihosta kiinni. Mä kavoin sytkärin taskusta, ja pidin vihkoa auki, naksauttaen stenkkua. Se leimahti, ja tuli levisi vihkoon. Sen sivut käpristyi, ja lopulta mä pudotin sen maahan, ja annoin palaa loppuun. Ennen kuin tuli ehti levitä ruohoon, mä nousin ylös ja steppailin sen päällä niin kauan, että maahan jäi pelkkä kasa tuhkaa. Sitten mä istuin takasin keinuun, ja sytytin toisen röökin. Enni seurasi mun liikkeitä koko ajan.
"Oliko toi joku.. mielenosotuksellinen ele?" se kysyi sitten. Mä kohautin olkiani.
"Mun on lopetettava asioiden sytyttely", mä sanoin sitten, "en mä voi sitä ikuisesti tehdä salassa. Kohta mä joudun oikeuteen siitä."
"Ja sä tajusit sen vasta nyt?" Enni nauroi. "Mutta ois ne tarinat voinu säästää."
"Tekotaiteellista páskaa", mä totesin sitten, ja potkaisi tuhkia tennarini kärjellä. "Sinne meni."
"Ei vesi suojannu tulelta", Enni totesi sitten.
"Mitä sä tolla tarkotat? Tota vihkoa vai.."
"Vai meitä?" Enni täydensin sitten mun lauseen. "En mä tiiä. Se oli se sun viisautes aikoinaan."
"Koitin vaan hämätä sua ja pitää sut kaukana musta", mä hymähdin, "en mä oo hyvää seuraa sulle."
"Kuules kúsipää, sä oot tismalleen hyvää seuraa mulle", Enni tuhahti sitten, ja käänsi mun kasvot suuntaansa painaen huulet mun huulille, "ja muistakin se."
"Muistan", mä sanoin, "ja jos mun äidiltä tulee ohje olla päästämättä susta irti.. kai sitä on pakko noudattaa."
"Niin kai", Enni hymähti, ja nojasi sitten taas mun olkapäätä vasten, "on ollu melkonen viimeset kaks päivää."
"Semmoset kaks päivää että mä tarttisin nyt ryypyn. Kohtuullisen ryypyn", mä totesin, ja kaivoin puhelimen taskusta soittaakseni Olaville. Ja se vastasi heti. En ollu ehtiny selittää ees koko juttua, kun se huudahti puhelimeen, niin että vieressä oleva Ennikin kuuli, että nyt mökille ja äkäseen. Ja niinpä me mentiin. Enni oli sitä mieltä, että mä tarttin nyt mun kavereiden seuraa - ja hélvetti, siinä se oli kyllä oikeessa.

Mökillä oli vain normaali porukka vähillä extroilla. Olavi, Miksu, Kari ja Joni. Ja Laura ja se Leevi, joka oli ollu siellä sillonki, ku mä olin tavannu Ennin ensimmäisen kerran. Laura ja Olavi kaulaili pihalla, ku me ajattiin paikalle mopolla. Enni saapasteli niitten luo tietäväinen virne naamallaan.
"Ja Tomi on nyt sitte historiaa vai?" se kysyi Lauralta kiusoittelevaan sävyyn, ja Laura hymyili vähän vaivaantuneena.
"Kai se on", se sanoi sitten, "ollaan me jotain koitettu selvitellä asioita, mutta ei siitä oo oikee mitää tullu."
"Mä muuten lopetin mun harrastuksen", mä töksäytin sitten Olaville, ja tietysti terassilta rymistävä Miksukin kuuli sen.
"Ai että et enää polttele mestoja vai?" Miksu kysyi. "Hyvä vaan. Olipa siinäkin harrastus."
"Kuka harrastaa karatea, kuka pyromaniaa", Kari virnuili taustalta.
"Tai vanhojen karatekaverien muijia", Joni puolestaan kuittasi sitten saapuessaan laiturilta Leevin kanssa.
"Älkääs nyt jätkät", Olavi sanoi puistellen päätään, "mä harrastan vaan lintuja ja karatea."
"Ja kaljan juontia", mä totesin sitten, "ja vähän niitä vanhojen karatekaverien muijiakin."
"Ole sä pyromaani hiljaa", Olavi nauroi tönästen mua, "sä näytät kyllä siltä, että tarttet ryypyn. Mennään laiturille."
Ja niin Olavi johdatti meidät kaikki hiekkaista mäkeä alas laiturille ja venevajalle. Niillä oli iPod ja sen langattomat kajarit siellä. Musiikki kuului selkeästi ja lujaa. Kari ojensi mulle kylmässä vesisaavissa olleen leijonapullon, muovimukin ja kokispullon. Mä istuin laiturin päähän, ja kaadoin leijonaa ja kokista mukiin ja join. Ja se maistui paremmalta kun koskaan. Kohtuullinen dokaaminen tällasen jälkeen oli ihan sallittua. Olavi, Joni ja Leevi poistui saunaan, ja mä, Enni, Miksu, Kari ja Laura jäätiin laiturille. Karilla oli onki kädessä, ja kaljatölkki toisessa kourassa se koitti taas narrata ahvenia Kalliojärven vedestä halvalla muovituolilla istuen. Miksu nojasi laiturin kaiteeseen, sen silmät oli puoliummessa. Laura istui toisella muovituolilla mustassa topissa ja värikkäässä kukkahameessa, rööki toisessa kourassa ja kalja toisessa kourassa. Sen korkokengät oli laiturin toisessa päässä, ja mä huomasin, että se oli lakannu varpaankyntensä punasiks. Mä nojasin ihan laiturin päässä kaiteeseen, ja Enni kävi makaamaan siihen, asettaen pään mun jalkojen päälle. Ilta-auringon viimeset säteet valaisi sitä laituria, ja Suomen kesä oli lämpimämpi ku aikoihin. Kärpäset surina ja hyttysten ininä ei haitannu ketää. Mä mietin siinä paukkulasi kourassani mutsia, mä mietin faijaa, Liekkiä ja Leimua, mä mietin polttamiani taloja, Ilaria, Rasinahoa, Jonnaa ja Enniä. Mulla oli seesteinen ja raukea olo. Parempi olo kun pitkään aikaan. Sinänsä se oli aika ristiriitasta, koska mutsi oli meinannu kuolla, porukat eros, eikä siitä ollu ku pari päivää ja mun ja Ennin suhde oli meinannu loppua ennen ku ehti alkaakan. Nyt tuntu siltä, ku kaikki ois kohdallaan. Palaset loksahtanu paikoilleen. Ja sitten kajareista alko kuulua Viltsun lempikappale, Juicen Viidestoista yö. Ja se sopi siihen tilanteeseen paremmin ku yksikään toinen biisi. Mä aloin laulaa mukana, vaikken osannu yhtään. Ja Enni tuli mukaan. Ja lopulta ne kaikki muutkin hullut siinä laiturilla. Me laulettiin sitä ihan täysin nuotin vierestä, mutta se kuulosti mun korvissa hienommalta ku mikään ikinä.

Käy tuuli läpi pääni, etelästä pohjoiseen
Oon yksin ajatusten raunioilla
Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen
On jälleen tuskan viitta hartioilla.

Viidestoista yö, se saapuu aina uudelleen
Taas huomaan kahden viikon unohtuneen
Jäi iholleni hiekkaa rannan autioituneen
Voi olla että vihdoin pääsen uneen.

Sun kanssas katson maailmaa
Ja samaa unta nään
Kuin hullu huudan rakkauteni perään!
Sun kainaloosi käperryn
Ja jos sallit yöksi jään
Ja kun aamu on, en tiedä missä herään.
----------------

EPILOGI

Elokuun päivät oli suorastaan ärsyttävän lämpimiä ja leppeitä. Kesä oli suhahtanut niin nopeesti, että mä en oikein edes osannut ajatella sitä, että kohta alkais taas koulu ja tulis syksy. Kaikki tuntu olevan aika ankeina siitä, että kohta pitäis taas istua pérse tiiviisti penkissä opinahjossa, mutta mua ei sinänsä harmittanu. Ei ne ICT-asentajan hommat niin karseita ollu - ja oikeestaan mä kulutin koulun penkkiä toisinaa ihan mielelläni, tosin tätä en ollu paljastanu kellekään. Olin pitäny tiedon samanlaisena omana salaisuutenani ku heikkouteni milloin minkäkin bambunpuputtajien ja afrikanarovarvaskenguruiden pariutumisrituaaleista kertoviin luontodokkareihin. Jotkut asiat oli hyvä pitää vaan pelkästään itellään. Oikeestaan mä olin aina pitänyt paljon asioita pelkästään itelläni. Vaan tää kesä oli muuttanut mua ratkaisevasti - tuntu siltä, että olin paljastanu moniulotteisesta (Olavi sanois, että varismaisesta) persoonastani paljon asioita aluks aivan sáatanan ärsyttäväntuntuselle muijalle. Ja nyt ku asiaa ajattelin, ni en katunut yhtäkään asiaa koko kesässä. En edes sitä, että olin retkahtanut koirahulluun teenjuojaan.

Tää kesä oli muuttanu mua myös siltä osin, että olin lopettanut viattoman pyromaaniharrastukseni. Olin polttanu mun tarinoita täynnä olevan vihon ja vannonut, etten sytyttelis enää minkäänlaisia hökkeleitä tuleen, vaikka kuinka tekis mieli. Vähän oli ottanu koville, pakko myöntää, mutta jotenki tuntu, että olin päässy sen elämänvaiheen ohi jo. Olin luvannu Ennille polttavani tästä lähtien vaan röökiä. Nyt mä istuin meijän terassilla letkeenä polttamassa aamusauhuja. Mutsi ja faijakin oli saaneet eroasiansa päätökseen, ja faija oli jopa luvannu kustantaa mutsille uuden kämpän ja kaikkee. Mä olin suunnitellu muuttoa ens vuonna kimppakämppään Miksun ja Karin kanssa - tosin vähän hirvitti, että minkälaine juoppojen pesä siitä huushollista sitte tulis. Vaan eipä sekään ollu vielä täysin ajankohtasta. Sekin oli muutos mussa - aiemmin en ollu suunnitellu tekemisiäni ees viikkoo pidemmälle, mut nyt pystyin jo aatteleen seuraavaa vuotta. Pérkeleen kyyhkyt, niillä oli huono vaikutus muhun.

Olin luvannu ilmaantua Ennille jo aamupäivästä, joten polteltuani tupakan loppuun hyppäsin heti mopon selkään ja kaahasin hiekka loppukesän auringossa pöllyten kohti rivitaloaluetta. Matkassa ei kestäny kauaakaan, ja pian töksäytin jo mopon tutulle paikalleen. Mä saapastelin reteeseen tyyliini lupia kyselemättä ja oveen koputtelematta takapihalle, jossa mua vastassa oli mustaturkkinen koira. Enni istui pihakeinussa yhtä kauniina ja tummasilmäsenä ku aina ennenki.
"Sitä ollaan jopa ajoissa", se sanoi sitten virnistäen vinosti.
"No kai sitä joskus saa entinen pyromaanikin leikkiä herrasmiestä", totesin viattomasti kävellen keinun luo ja kumartuen suutelemaan vaaleakutrista tyttöä.
"Se herra ex-Kalliokosken tuhopoltto- ja tulipalovastaavalle sekä pyromaani Aroselle suotakoon", Enni virnuili taputtaen mua hellästi poskelle, "ootko lopettanu myös gigolo ja maksettu seuralainen-palvelut?"
"Se bisnes on vielä pohdinnan alaisena", mä naurahdin, "voisin tarttee lisätienestejä.."
"Sinä ja sun lisätienestit", Enni puuskahti silmiään pyörittäen ja tönäisi mua kylkeen, "jos nyt vaan hankkisit lisäpisteitä multa pistämällä grilliin tulen. Nykyään mä tiiän sun olevan muuttunut mies, joten uskallan uskoa sen vaativan tehtävän sulle."
"Kiitti kunniasta", mä kiittelin tehden liioitellun kumarruksen.
Enni katosi hakemaan sisältä grillitarvikkeita, ja mä astelin komeen pihagrillin luo.
Tietty mä olin muuttunut jonkun verran, mutta loppupeleissä mä olin sama vanha Ville. Ja se pitäis kyllä vaan Enninkin hyväksyä.

----------------

Sinä kesänä olin heittäytynyt enemmän hetkeen kuin ikinä. Olin mennyt ja rakastunut, täysin spontaanisti ja odottomatta. Olin kaiken lisäksi odottanut pelkkää kesäromanssia, mutta tämä ei ollutkaan sellaista. Minusta todella tuntui, että olin löytänyt sen elämäni miehen.. vai pitäisikö sanoa elämäni haaskalinnun? Ville oli täysin erilainen kuin kukaan aikaisemmista miehistäni - ja kerrankin tunsin olevani oikeasti tosissani. Minä todella halusin olla vakavissani tuon entisen pyromaanin kanssa, jota olin toisella tapaamisellamme pitänyt täysin tärähtäneenä ja olisin mielelläni maksanut poikarukalle jonkinlaista terapiaa ja hoitoa. Nykyään asiat olivat kovin eri tolalla. Eihän meidän suhde ikinä mitään ruusuilla tanssimista ollut - kaksi tuittupäätä ja niin erilaista ihmistä, eli pelkkää tulta ja tappuraa, kuten Ville oli jo kuuleman mukaan heti alussa Miksulle Olavin mökillä todennut.

En oikein tiennyt, mitä odottaa suhteeltamme. Ville oli hurmannut vanhempani, ja toki Lokkikallion juoppokööri oli ottanut suhteemme varsin ilolla vastaan - sillä verukkeella oli sitten juhlittu seuraavat pari päivää sataman äärellä niin että vastarannaltakin oli tullut porukkaa mukaan kuultuaan musiikin ja iloisen kiljunnan sekä hieman epävireisen hoilauksen tutulla sävelellä mutta eri sanoilla.. "Ville ja Enni on pariskunta nyt, on pariskunta nyt, HEI!" Jopa Ilari oli tullut onnittelemaan - siitä ja Villestä oli yllättävää kyllä sukeutunut jonkinasteiset tuttavat, ja jopa minä pystyin sietämään petollista ex-poikaystävääni hetkittäin silmissäni. Ei meistä koskaan enää mitään ylimpiä ystäviä tulisi, mutta parempi oli edes tulla jotenkuten ihmisten kanssa toimeen, kuin olla koko ajan ilmiriidoissa. Sitä mieltä minä olin. Ville oli tehnyt siinäkin asiassa aluksi poikkeuksen - alkukesästä minulle olisi ollut aivan sama, vaikka koko jätkä olisi pyyhkäisty autiotalon tuhkien mukana maailmankartalta... vaan nyt se ei enää ollutkaan aivan niin sama.

Olin mennyt hakemaan grillikamoja sisältä, ja uskonut grillin Villen vastuulle. Sen pyromaanitaipumukset oli vähitellen karsiutuneet, joten uskalsin jo luottaa siihen tuliasioissakin. Sitä paitsi ainakin jos grilli leimahtaisi kunnolla, olisi Villellä omakohtaista kokemusta tulipaloista ja vähän liiankin kanssa. Siinä keittiössä puuhastellessani Dingo jaloissa pyörien haistoin yllättävän vahvaa savun hajua. Jätin oranssinvärisen muovitarjottimen pöydälle ja astahtin pihalle. Ja mitä näinkään - kyyhkyä ja varista esittävä, minun maalaamani taulu paloi meidän pihagrillissämme. Ville virnuili vieressä.
"Sähän halusit että tää poltetaan.. ja nyt Olavin kummatkin ennustus kävi kirjaimellisestikin toteen", jätkä nauroi, "me palamme yhessä!"
"Voi víttu Ville, sä oot mahdoton!" parkaisin ja käännyin sitten kannoillani takaisin sisälle.
Ja vaikka minua vähän kismittikin jätkän asteen vertainen paluu vanhoihin tapoihinsa, oli minun pakko myöntää, tässä keittiössä radiossa soivaa Aknestikia kuunnellessani, että tämä oli ollut elämäni kesä. Ja tulossa olisi varmasti myös tulen ja tappuran täyteinen syksy.

Kertojina Enni Olivia Lähteensalo ja Ville Henrik Aronen

Mä muistan sen kirkkaan päivän
sen kesän ja sen valon häivän
Heinä haisi, puut tuoksui, linnut lauloi vaan
Ja Lada ajaa kylän raitilla
Lada ajaa ja stereot soittaa

Suomirokkia kirkonkylällä
Suomirokkia iltapäivällä
Suomirokkia suurella tunteella
Suomirokkia painiotteella